Apu

Jouni Hynynen kertoo tyttärensä, 1, dramaattisesta onnettomuudesta: "Ehdin jo ajatella, että tämä oli tässä"


Kirjailija, rocktähti Jouni Hynynen, 49, kertoo, että kyseessä on hänen elämänsä dramaattisin hetki ja hirvein asia.
Kuvat Pasi Kostiainen

Elämäni dramaattisin hetki tuli, kun tyttäreni oli vuoden. Otin hänet syliin ja lähdin villasukat jalassa alakertaan vaihtamaan vaippoja. Liukastuin betoniportaissa. Tyttö pyöri portaat alas – ehdin jo ajatella, että tämä oli tässä. Se oli hirvein asia, joka minulle on sattunut: ehkä kymmeneen sekuntiin ei kuulunut mitään. Sitten alkoi hirveä huuto. Huokaisin: homma hallussa! Ensiavussa huomattiin, että ainoa hammas oli mennyt huulesta läpi.

Hakusessa on empatiakyvyn parantaminen. Olen saanut vaimolta ja tyttäreltä palautetta, että pitäisi halata nopeammin ja mieluummin ei vetäytyä. Olen oppimassa sitä.

Bändikaverit ovat ennen kaikkea ystäviä. Välillämme on lapsesta asti kestänyt ystävyys. Jos tulee tiukka paikka ja haluan jutella, voin luottaa, että Sinkkosen Jari (Kotiteollisuuden rumpali) on paikalla saman tien. Luulen myös muiden tietävän, että minulle voi puhua. Mutta ei meidän yleensä tarvitse hirveämmin puhua mistään.

Nämä asiat tarvitsen voidakseni hyvin

Keskustelen mielelläni ja mieluummin naisen kuin miehen kanssa. Mutta jos on ongelma, keskustelun aloittaminen on vaikeaa – aloite on kyllä silloin naisella. Voidakseni hyvin tarvitsen sopivan määrän työtä, urheilua – ja pienenä ristiriitana tähän: pikkuisen alkoholia. Ja keskustelukumppanin, mielellään naisen.

Kiitän joka aamu, ettei minun tarvitse lähteä seitsemäksi johonkin raksalle tai satamaan. Vihasin sitä. Fyysinen työnteko ei vaan sovi meikäläiselle. Vaikka teen koko ajan, en tee mielestäni oikeita töitä. Mutta puolustaudun, jos joku tulee baarissa vinoilemaan, että vaan hengailen enkä tee mitään.

Pennusta saakka minulle on naputettu: ”Tee jotakin!” En tiedä, onko se hyvä juttu. Olen katsonut vanhempiani kohta 50 vuotta, mutta en ole ihan varma, ovatko he onnellisia. Eivät vanhempani osaa pitää vapaa-aikaa – enkä minäkään osaa. Jos käyn vaimon kanssa lomalla, en pysty sielläkään olemaan relana. Aina on jokin homma meneillään. Kirjoitan tai kuuntelen joitakin miksauksia.

Joskus murehdin öisin

Epävarmuuden sietäminen kuuluu tähän työhön. Se aiheuttaa joskus öisin murehtimista. Kun miettii raha-asioita kolmelta yöllä, ei auta kuin ottaa kirja käteen ja viedä ajatukset muualle. Se aiheuttaa myös sen, että tekee koko ajan. Ja niin jatkan vanhempieni tavoin, vaikka juuri nuorena ajattelin, ettei siinä ole mitään järkeä!

On klisee, että lauluista ja kirjoista tullut palaute antaa oikeutuksen jatkaa tekemistä, mutta kyllä se onnelliseksi tekee. Ihan kuin minut olisi jostakin ylhäältä siunattu. Se, mitä nyt teen, on minulle sopivaa.

Vaikka maa on pieni, kulttuurierot ovat valtavia. Nautin näistä toistuvista oivalluksista: täällä Savossa pitääkin olla vähän eri tavalla kuin Pohjanmaalla.

Karjalainen eroaa savolaisesta. Savolaiset ovat ylpeitä siitä, mitä ovat. Karjalaiset: ”Olemme karjalaisia, ei tästä tule oikein mitään!” Minulla on se etuoikeus, että vanhempani ovat savolaisia.

Julkaistu: 7.10.2019