Yhtenäisyyskulttuuri hajosi, mutta joulun ja uudenvuoden välinen aika kokoaa meidät ruudun ääreen kuin ennen – ja silloin syntyvät TV:n tärkeimmät ilmiöt
Sitkeimmät televisioperinteet ovat kuin kulttuurisia perintölusikoita, joita ei heitetä pois, vaikka keittiö muuten uudistuisi, kirjoittaa Lotta Backlund.
Olen aikaisemmin kirjoittanut, että yhtenäisyyskulttuurin aika on ohi. Televisiossa se tarkoittaa sitä, ettei enää ole ohjelmaa, jota kaikki katsovat samaan aikaan. Ei ole enää seuraavan päivän kahvipöytäkeskustelua, jossa oletetaan, että jokainen tietää, mistä puhutaan. Katselu on pirstaloitunut.
Mutta näin aivan vuoden lopulla huomaan ajattelevani, että ehkä olen ollut vain osittain oikeassa. Uuden vuoden kunniaksi aion olla itseni kanssa vähän eri mieltä. Sillä pyhät kokoavat meidät yhä ruutujen ääreen.
Televisiolla (ja suoratoistolla) on edelleen yksi hetki vuodessa, jolloin sillä on poikkeuksellinen voima: joulun ja uudenvuoden välinen aika. Kun ihmiset ovat kotona, lomalla, ja ehkä väsyneitä, he ovat valmiita nauttimaan nimenomaan televisiosisällöistä. Siksi isot ja pienemmät tuotannot pusketaan tietoisesti juuri tähän rakoon.
Ei ole vahinko, että Netflix julkaisi Don’t Look Up -elokuvan joulunpyhinä. Kun ihmiset kaikkialla olivat samanaikaisesti vapaalla, koko maailma katsoi sen lähes yhtä aikaa – ja keskustelu räjähti. Samalla tavalla viime vuonna joulunpyhät toivat mukanaan Queen of Fucking Everything -sarjan, josta tuli hetkessä ilmiö. Pyhinä syntyy yhä yhteisiä puheenaiheita.
”Illallinen yhdelle on rituaali maailmassa, jossa harva asia enää toistuu täsmälleen samalla tavalla.”
Toki meillä on edelleen myös ne kaikkein sitkeimmät televisioperinteet. Linnan juhlia katsoi tänäkin vuonna jossain vaiheessa iltaa noin kolme miljoonaa ihmistä. Tuntematon sotilas kuuluu itsenäisyyspäivään, ja jupistaan, jos tarjolla on se ”väärä” versio. Nämä ovat kuin kulttuurisia perintölusikoita, joita ei heitetä pois, vaikka keittiö muuten uudistuisi.
Ja sitten on vuodenvaihteen klassikko: Illallinen yhdelle. Se on mustavalkoinen ja virallisesti lyhytelokuva, mutta oikeastaan pitkä sketsi. Se näytetään aina uudenvuodenaattona Saksassa, ja tapa on sieltä levinnyt muihinkin maihin, kuten Suomeen.
Elokuvassa Miss Sophie viettää 90-vuotissyntymäpäiviään, mutta koska jokainen hänen ystävistään on kuollut, joutuu hovimestari James esittämään heitä kaikkia. Koska James myös näin ollen juo neljän vieraan puolesta, hän juopuu illan aikana merkittävästi.
Jokaisen grogin kohdalla hän kysyy Miss Sophielta ”tehdäänkö samoin kuin viime vuonna”, johon Miss Sophie joka kertaa vastaa myöntävästi: The same procedure as every year, James. Illallinen yhdelle on rituaali maailmassa, jossa harva asia enää toistuu täsmälleen samalla tavalla.
Television merkitystä yhteisöllisyyden rakentajana on helppo vähätellä nykyaikana. Mutta niin kauan kuin meillä on hetkiä, jolloin olemme yhtä aikaa aloillamme, televisio saa meidät edelleen katsomaan samoja tarinoita.
Ja silloin, aivan kuten James sanoisi: tehdään samoin kuin viime vuonna.
