Hän on Jokke, joka huutokaupattiin lapsena kasvatettavaksi – Näin hän nousi alkoholismin alhosta suomalaisen taidekaupan legendaksi

Mutkainen tie päättyy jykevään porttiin, joka alkaa avautua. Iloisesti heilutteleva mies astelee parkkipaikalle vierasta vastaan ja halaa kuin vanhaa tuttua. Hän on 82-vuotias Jouko Rita – niin iältään kuin virkaiältäänkin Suomen ­vanhin taidekauppias. Ihan Jokke vaan.

Mikä paikka tämä on? Suuri taidegalleria keskellä korpea! Vieressä on komea asuintalo, pihassa patsaita, muualta siirretty ikiaikainen riihi. Entä galleria sitten? Heti ovella silmään osuvat arvokkaan näköiset maalaukset, joita seinillä riittää melkein joka ikiselle neliösentille – ­kolmessa kerroksessa.

– Juu, tiedetään. Monet jäävät täällä sanattomaksi, Jokke nauraa.

Jouko Ritan Lempäälässä sijaitsevan gallerian seinät ovat täynnä mestarimaalarien teoksia.

Välirauhan aikaan Parikkalan Särkisalmella syntyneen Joken elämän alku ei ollut ruusuilla tanssimista. Hänen vanhempansa erosivat, äiti Liisa otti nelivuotiaan Joukon mukaansa ja muutti Hämeenlinnaan. Siellä hän kohtasi Lehtolan, jonka kanssa teki Jokelle siskopuolen.

Pikku-Jokke osoitti taipumusta myynti­alalle. Hän vietti aikaa romanien seurassa ja myi postikortteja ja -merkkejä.

– Voitin Jokapoika-lehden myyntikilpailun ja sain palkinnoksi jääkiekkoluistimet. Lehtola myi ne välittömästi, mutta joutui pian lainaamaan ne takaisin. Lehden valokuvaaja nimittäin halusi kuvata onnellisen voittajan hokkareidensa kanssa, Jokke muistelee haikeana.

Vilkkaan pojan koulunkäynnistä ei tullut mitään, vaan Jokke istuskeli mieluummin Myllymäen tukkipinoilla ja ihaili vankilasta tulleita kundeja. Pian hän itsekin sotkeentui nuorisoliigoihin.

– Nykymittapuulla minut olisi varmaan luokiteltu ADHD-lapseksi.

Monet kavereista joutuivat kasvatuslaitokseen, mutta äiti halusi pelastaa Joken siltä kohtalolta. Yhdessä Hämeenlinnan sosiaaliviranomaisten kanssa hän päätyi ratkaisuun: Jokke huutokaupattiin perheeseen, joka suostui kasvattamaan hänet halvimmalla. Niin Suomen ehkä viimeinen huutolaispoika lähetettiin hauholaiselle maatilalle.

Jokke päätyi taulukauppiaaksi kuolinpesien ostajan ja huutokauppameklarin töiden kautta.

Juominen oli tuhota perhe-elämän

Kasvattiperheessään Jokke joutui ojasta allikkoon. Hänet pantiin ”jumalattoman koville”, ankaraan kuriin ja raskaaseen työhön. Kun Jokke täytti 16 vuotta, kasvatuslaitoksen kaverit riensivät apuun.

– He ryöstivät kasvatuslaitoksen kassasta matkarahat, tulivat minua pelastamaan ja karkasimme Hämeenlinnaan.

Joken ei enää tarvinnut palata Hauholle, sillä hän sai kaupungista töitä tsupparina. Talousneuvos Aleksi Tandefelt pani merkille Joken ahkeruuden ja ehdotti, että poika hakisi kauppakouluun – neuvos voisi puhua asiasta rehtorille. Jokke innostui, vaikka ei uskonut pääsevänsä kouluun ilman päästötodistusta.

– Kun minulta tiedusteltiin papereita, lupasin näyttää ne myöhemmin. Kun tulin valituksi ja todistuksia sitten kyseltiin, sanoin jo olevani koulussa sisällä.

Jokke kävi koulun, pääsi alan töihin ja perusti perheen Sirpan kanssa, mutta uusia ongelmia alkoi ilmetä.

– Olin päättänyt, etten ikinä joisi viinaa, mutta niin vain aloitin 16-vuotiaana. Juominen ei haitannut opiskeluja tai töitäni, mutta perhe-elämäni se oli tuhota. Join omat ja vaimon tienestit. En ymmärrä, miten Sirpa jaksoi katsoa sitä menoa.

Sirpa työskenteli ompelimossa, joka teki vaatteita varakkaille hämeenlinnalaisille. Vastuullisena aviomiehenä Jokke neuvoi häntä antamaan viinarahat lauantaisin jo ennen kello kahta, jolloin viinakaupat menivät kiinni. Sen jälkeen ostettavat pimeät pullot tulisivat kalliimmiksi.

Vuonna 1965 humalainen Jokke ajoi ­vaimonsa ja kaksi pientä lasta ulos kodistaan. Krapulassa herätessään hän kuuli Sirpan sanat: Nyt sä lähdet lopullisesti!

Jokke pyysi vielä yhtä mahdollisuutta ja lupasi mennä katkaisuhoitoon.

– Sua ei auta parantolat eikä hullujenhuone. Jos menet tällaiseen ryhmään…

Siitä on nyt kulunut 58 vuotta ja pullo on pysynyt kiinni. Jokke käy vertaistukiryhmissä edelleen kolmesti viikossa – itsensä vuoksi ja toisten tukemiseksi.

Taideaarteiden joukossa on Pablo Picasson maalaama rauhankyyhky.

Tutti-Rita pääsi lauluun

Mä muistan Uuban Ingon ja Tutti-Ritan, sain heidän seurassaan mä miehen mitan… Vexi Salmen sanoittamassa Irwin Goodmanin laulussa Punaportin blues mainittu Tutti-Rita on Jouko Rita. Liikanimi viittasi ehkäisyvälineisiin, joita Jokke myi Hämeenlinnassa Tupakka-Tupa-nimisessä liikkeessään 1960-luvulla.

Pari vuotta nuoremmat Vexi ja Irwin olivat Joken kavereita jo Kaurialan Rinkelinkadulta, mutta paremmin he tutustuivat nuorina. Kun joku varoitteli nuorta Irwiniä alkoholin vaaroista, tämä sanoi huolen olevan turha: ”En koskaan juo liikaa, koska olen Tutti-Ritan kautta nähnyt, mihin se voi johtaa.”

Jokke perusti tupakkakaupan raitistumisensa aikoihin ja onnistui tekemään siitä myös kaupungin menestyneimmän veikkauspisteen. Hän purki juomisesta vapautuneen energiansa kaupankäyntiin.

– Samalla suunnittelin jo uusia kuvioita. Minusta tuli Suomen suurin kuolinpesien ostaja. Lunastin niistä ensin kaikki tavarat itselleni, myin arvokkaimmat esineet antiikkikauppiaille ja loput kirpputoriyrittäjille. Samalla aloin haaveilla huutokauppameklarin hommista.

Jokke myi tupakkakauppansa ja tiedusteli eräästä huutokauppaliikkeestä, mitä tämä mahtaisi maksaa. Omistaja ilmoitti hinnan olevan 5 000 markkaa.

– Kun kaikki oli sovittu, omistaja alkoi valikoida tavaroita mukaansa. Ilmoitin, ettei mitään viedä.

Miten tauluista pääsisi eroon?

Jokke piti huutokaupan kerran viikossa ja menestyikin hyvin. Kaikki tavara tuntui menevän kaupaksi – paitsi taulut. Ainoastaan muuan herra, jota Jokke selän takana kutsui ­­­ ”äijäksi”, poikkesi aina silloin tällöin ostamaan maalauksia.

Kun Jokke myi huutokaupan eteenpäin, taulut jäivät roikkumaan oman kodin seinille. Hän mietti kuumeisesti, miten niistä pääsisi eroon. ”Äijä” tuli taas kerran ostamaan tauluja ja ihasteli Joken kokoelmia.

– Herranjumala, mistä oot nämä ­saanut? Suomen hienoimmat taulut!

Jokke oli ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt taiteesta mitään. Äijä sen sijaan ymmärsi, sillä hän paljastui Jaakko Vilja­kaiseksi, joka Helsingissä omisti Strindbergin taidesalongin. Viljakainen ehdotti Jokelle oman taidegallerian perustamista, mutta se ei Jokkea huvittanut.

– Mä alan luukuttaa, hän ilmoitti.

Luukuttaminen tarkoitti kaupustelua ovelta ovelle. Ajatus nauratti Viljakaista.

– Sulla on niin kalliit taulut, ettei näitä köyhille myydä.

Jokke halusi osoittaa väitteen vääräksi. Hän pyysi Viljakaista valitsemaan kolme taulua ja kertomaan niistä perustiedot. Sitten Jokke otti puhelinluettelon, valitsi summamutikassa yhden numeron ja soitti Anderssonille Turkuun.

– Tässä on taidekauppias Jouko Rita, päivää. Olen kuullut, että teitä kiinnostaa suomalainen taide.

Anderssonia ei kiinnostanut, mutta Jokke jatkoi sinnikkäästi kertomalla, että hänellä olisi kolme hienoa taulua myytävänä: Orvo Raatikaisen, Jalmari Ruokokosken ja Arthur Heickellin maalaukset. Huomenna hän sitä paitsi olisi muutenkin tulossa Turkuun.

Lopulta Andersson sanoi, että eräs hänen sukulaisensa tykkää taiteesta. Seuraavana päivänä he ajoivat yhdessä Paraisille ja Jokke myi ensimmäisen taulunsa.

Homma toimii puskaradion kautta

Jokke loi oman myyntimetodinsa, josta hän pitää kiinni edelleen. Hän soittaa edelleen joka päivä yhdelle tuntemattomalle ja esittäytyy taidekauppiaana. Samoin hän soittaa yhdelle vanhalle asiakkaalle kuulumisia kyselläkseen sekä käy yhden luona.

– Kyllä on taidekauppiaan ammatti helppo! Jokke huudahtaa.

Jokke haluaa antaa tavalliselle sukankuluttajalle mahdollisuuden päästä kiinni arvotaiteeseen. Korottomiin osamaksuihin ja takaisinostolupaukseen perustuva systeemi hirvittää kirjanpitäjää.

Pitkään aikaan Jokke ei perustanut pysyvää galleriaa lainkaan, kunnes hänen oma poikansakin ryhtyi taidekauppiaaksi. Lempäälän Koipiniemeen Jokke muutti 30 vuotta sitten ja rakennutti nykyisen gallerian vuonna 2014.

Taidekauppiaan kokoelmassa on myös Salvador Dalin veistos Woman Aflame.

Taide-Ritan kolmekerroksisen gallerian seinillä on taidetta laidasta laitaan. Seinillä on Stenvallia, Yli-Mäyryä, Palmua, Jokea ja Sutta, mutta myös edesmenneitä mestareita: Westerholmia, Munsterhjelmiä, Nelimarkkaa, Gallén-Kallelaa, Edelfeltiä, Dalia… Arvokkaimmat taulut eivät ole edes esillä – niitä saa nähdä, jos sellaisia etsii.

Vaikka galleria on melkoinen nähtävyys, Jokke ei mainosta sitä missään. Homma toimii puskaradion kautta.

– Ensin tullaan yksin, sitten puolison kanssa. Seuraavaksi mukana on toinen pariskunta ja lopulta pihaan ajaa bussi. Kenenkään ei ole pakko ostaa yhtään mitään – ja kuitenkin joku aina ostaa.

Entä nyt, kun kodeista katoavat kirjahyllyt ja seinillä riippuu canvas-kuvia lomareissuilta tai mietelauseita. Taiteeseen taitavat sijoittaa enää perin harvat?

– Todellisten taideteosten arvo ei laske, päinvastoin. Eikä taiteen merkitys maailmassa vähene. Tauluja ja muuta taidetta on myyty nousu- ja laskukausina, sodan ja rauhan aikana, puoli vuosisataa taidetta myynyt huutolaispoika vakuuttaa.