Vanhemmuudessa vain yksi asia on olennainen, rakkaus – eikä se tarkoita omistamista
Juttelin nuorehkon naisen kanssa, jota ahdisti ajatus perheen perustamisesta. Kerroin salaisuuden: voit luoda oman vanhemmuutesi, kirjoittaa Asta Leppä.
Olin taannoin juhlissa ja päädyin kahden keski-ikäisen naisen seuraan. Keskustelu polveili äitiyteen, tässä tapauksessa siihen, miksi kumpikaan seuralaisistani ei ollut halunnut hankkia lapsia.
Keskustelu ei pysynyt sivistyneenä.
Toinen naisista alkoi suoltaa mitä painokelvottominta tekstiä lapsista ja äitiydestä (isyydestä hän ei tietenkään sanonut mitään). Lapset olivat naisen mukaan pikku hirviöitä. Synnyttäneitä hän vertasi naaraspuolisiin lihakarjaeläimiin.
Aikani kuunneltuani poistuin vähin äänin paikalta. Mietin itsekseni: jos lasten tilalle olisi vaihtanut minkä tahansa muun vähemmistön edustajan, kyse olisi ollut anteeksiantamattomista loukkauksista.
”Koetaan ärtymystä, jopa vihaa, jos kaikki ei suju niin kuin pitäisi. Ja eihän se lasten kanssa aina suju.”
Kun kirjailija Iida Rauma kaksi vuotta sitten palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla romaanistaan Hävitys, hän muistutti useassa haastattelussaan yhteiskuntaa jäytävästä lapsivihasta: ”Se ei tarkoita sitä, että jokainen ihminen vihaisi lapsia, vaan sitä, että sekä globaalisti että Suomessa on tehty ratkaisuja, joissa on jätetty lapset kokonaan huomioimatta”, Rauma totesi Helsingin Sanomien haastattelussa.
Psykoterapeutti Juha Klaavun kirjoittamassa kirjassa Lapsuuden kehityksellinen trauma kuvataan puolestaan näin: Kulttuuriimme kuuluvat tutut sanonnat ja käytänteet kuvaavat valitettavan selkeästi emotionaalista kylmyyttä ja lasten esineellistämistä. Sanonta ´lapsi saa näkyä, muttei kuulua´ ja sen muunnelmat havainnollistavat hyvin kulttuurista todellisuutta ja suhtautumista lapsiin Suomessa. Lapsi ei saa häiritä eli olla olemassa tai toimia niin, että hän häiritsee aikuisia… Sanonta kuvaa myös omistamisesta lähtevää tapaa suhtautua lapsiin.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu poikkeuksellisen suuri tarve tilaan, etäisyyteen ja yksityisyyteen. Jo ylimääräinen ääni koetaan yksityisalueelle tunkeutumiseksi: tämän ovat saaneet tuta myös monet maahanmuuttajat. Yhtä lailla koetaan ärtymystä, jopa vihaa, jos kaikki ei suju niin kuin “pitäisi”. Ja eihän se lasten kanssa aina suju.
”Millaista kuvaa lapsiperhearjesta maalataan? No, että vanhemmuus on rahapulaa, kiukuttelua, uupumusta, syyllisyyttä, oman elämän menettämistä...”
Samaan aikaan poliitikot pauhaavat vauvatalkoista, siitäkin huolimatta ettei ihmisiä voi pakottaa lisääntymään – ajatus on kerrassaan dystooppinen. Toisaalta, millaista kuvaa lapsiperhearjesta paraikaa maalataan?
No, että vanhemmuus on korvatulehduskierteitä, rahapulaa, kiukuttelua, uupumusta, syyllisyyttä, oman elämän ja nautinnon täydellistä menettämistä. Lisäksi kaikkia työnnetään samaan kaavaelämään aivan kuin jokaisen lapsiperheen velvollisuuksiin kuuluisi harrastusrumba, pakettitalo ja pihatrampoliini. Mutta jos kaikki on ulkokohtaista velvollisuutta, viha leimahtaa helposti.
Juttelin nuorehkon naisen kanssa, jota ahdisti ajatus perheen perustamisesta – koska kaikki tuntui niin säännöstellyltä. Huokaisin. Kerroin “salaisuuden”: voit luoda oman vanhemmuutesi. Ihan niin kuin luot muunkin elämäsi tai persoonasi.
Vain yksi asia on olennainen. Rakkaus. Eikä se tarkoita omistamista.
