Mitä ihmettä Venäjällä oikein tapahtuu? Viime päivinä kysymys on ollut jälleen pinnassa. Eräs ystäväni mietti, pitäisikö ehkä katsoa venäläistä elokuvaa, jos sitten ymmärtäisi edes jotain. En ole siitä varma, mutta huomaan, että olen kyllä viime kuukausina ajatellut usein Andrei Zvjagintsevia.

Ilmeinen syy on tietysti se, että hän on venäläisen nykyelokuvan tärkeimpiä ohjaajia, ja nyky-Venäjälle hänen elokuvansakin sijoittuvat.

Zvjagintsevin esikoisohjaus Isän paluu (2003) oli kaunis, jos kohta hieman romahduttava elokuva pojista, joiden elämään kadonnut isä palaa. Kesäistä perheretkeä varjostaa sellainen kauhu, että elokuva tuli uniini vuosien ajan. Harva Suomessa on sitä kuitenkaan nähnyt. Suuremman huomion sai Leviathan (2014), painostava elokuva korruption seurauksista pienessä kylässä.

Zvjagintsevin elokuvissa on kuitenkin hämmentävää se, miten näennäisen vähästä ohjaaja päätyi niillä valtaapitävien epäsuosioon. Zvjagintsevista tuli kotimaassaan persona non grata viimeistään Leviathanin myötä. Elokuva kyllä kuvaa kurjuutta ja korruptiota, mutta sellainen on elokuvissa tavallista – sitä paitsi teos oli taiteellisesti upea. Hallinnon reaktio taiteeseen tuntuu kertovan maan tilasta vähintään yhtä paljon kuin Zvjagintsevin elokuvat, joista yksikään ei käsittele suoraan ”Venäjää”. Zvjagintsev ei tee pamfletteja. Leimallista hänen elokuvilleen on painostava, kuristava suru. Samalla niissä on ymmärrystä ja lempeyttä pahimpiakin hahmoja kohtaan.

Tästä yhdistelmästä käy parhaana esimerkkinä Rakkautta vailla, jonka nyt valitsenkin tämänkertaisen palstani suositukseksi. Päällisin puolin elokuva kertoo rikkinäisistä ihmissuhteista. Ylempään keskiluokkaan lukeutuva inhottava venäläispariskunta on eroamassa, kun heidän lapsensa katoaa. Kuka on vailla rakkautta? Lapsi ainakin. Häntä ei halua kukaan, ja hän tietää sen myös itse – seikka, joka paljastetaan katsojalle hirvittävänä salaisuutena.

Mutta jos lapsi on vailla rakkautta, niin ovat myös aikuiset, mikä oikeastaan selittää, miksi lapsikin on. Elokuva kuvaa moraalin katoa, mutta ennen kaikkea sen keskushenkilöiden olotila tuntuu turvattomuudelta; ei ole mitään, ketään, joka välittäisi oikeasti.

Lapsen etsintää leimaa outo ponnettomuus. Kukaan ei vaikuta uskovan, että tämä enää löytyisi. Pontevin apu etsintöihin tulee vapaaehtoisilta, virallisen yhteiskunnan ulkopuolelta.

Tästä elokuvasta on etsitty paljon suorempia vertauskuvia kuin mitä se lopulta oikeasti antaa; on sanottu esimerkiksi, että tarinassa äiti Venäjä unohtaa lapsensa – että lapsen ja vanhempien suhde kuvastaisi Venäjää. Rakkautta vailla ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Zvjagintsev on ohjaajana puhunut julkisuudessa toistamiseen Venäjän hallintoa vastaan, mutta hänen elokuvansa eivät ole pamfletteja. Ne ovat universaaleja, ja juuri siksi niin voimallisia; katsoja ei voi tarkastella tapahtumia turvallisesti ulkopuolelta ja ajatella, että tämä ei koske minua.

Rakkautta vailla on aavemainen, järkyttävä elokuva. Se imee katsojan mukaansa tekemällä tästä osallisen, jakamalla salaisuuksiaan. Tämän tästä kamera liikkuu katsomaan jotain, mikä ehkä selittää asioita tai sitten ei. Materiaalisen hyvinvoinnin rinnalla nähdään rapistumista, vanhenemista, ruostumista ja vuotamista, jossa on jotain aavemaista ja samalla kaunista. Se kiillotettu pinta, jota päähenkilöt yrittävät ylläpitää, tulee halkeamaan.

Onko tilanne päällä? Pyydä elokuvasuositusta osoitteesta anu@longplay.fi