Lukijani kirjoittaa: ”Haluaisin nähdä oikein kunnon kauhuelokuvan, sellaisen, joka saa veret seisahtamaan. Arvostaisin, että elokuvan loppu olisi kuitenkin sellainen, että sen katsomisen jälkeen uskaltaa käyttää vielä koiran iltapissalla ulkona. En tiedä, onko tämä mahdoton yhtälö.”

Kun ottaa huomioon että kirjoittaja kertoo pelkäävänsä jopa vessakäyntiä kauhuelokuvan jälkeen, yhtälö kuulostaa kyllä haastavalta.

On veret seisauttavia kauhuelokuvia, ja sitten on toisaalta kauhuelokuvia, joiden jälkeen on aivan helppo lähteä ulos syysiltaan. Esimerkistä käy vaikkapa Ari Asterin tähänastinen kauhutuotanto: Hereditary seisauttaa veret, kun Midsommar on lähinnä ahdistava, paikoin koominen. Sen jälkeen on helppo käydä vaikka vintillä, kun Hereditaryn jälkeen vintille ei ole asiaa vuoteen. Molemmat ovat mielestäni mestariteoksia.

Mutta missä yhdistyisi sekä kunnon pelottelu että katsojan toimintakyvyn nopea palautuminen?

Mietin, että lukija voisi tykätä Zach Creggerin viime vuonna ilmestyneestä elokuvasta Barbarian. Se on yksi viime vuosikymmenten laadukkaimpia kauhuelokuvia, omassa lajissaan täydellinen.

Lupaan, että pelätä saa.

Elokuvan alussa nuori nainen nimeltään Tess (Georgina Campbell) saapuu Detroitiin mennäkseen työhaastatteluun seuraavana aamuna. Hän on varannut Airbnb-asunnon, koska kaikki kaupungin hotellit ovat täynnä. Asunto sijaitsee autioituneessa lähiössä, sellaisessa, joista Detroit tuli talousromahduksen jälkeen surullisen kuuluisaksi. Ihmisiä ei ole mailla halmeilla. On sysipimeää, sataa kaatamalla. Ja lisäksi: asunnossa on joku. Se joku on nuori mies (Bill Skarskard), joka väittää, että on varannut saman kämpän toisen alustatalousfirman kautta.

Tess ja mies päätyvät yöpymään saman katon alle. Alkaa hidas eteneminen kohti aina vain hirveämpää pelkoa. Mikä tämä asunto oikein on? Miksi keskellä autiotalojen rivistöä seisoo yksi ainoa kunnostettu rakennus? Mitä helvettiä kellarissa oikein on?

Barbarian liikkuu suvereenisti arkipäiväisen kauhun (nainen joutuu punnitsemaan, luottaako tuntemattomaan mieheen) ja yliluonnollista hipovan hirveyden (tuolla pimeydessä on jotain) välillä.

Katsottuani Barbarianin olin fyysisesti aivan poikki jännitettyäni jokaista lihastani puolitoista tuntia. Samalla olin kuitenkin raukea ja huojentunut. Minua jopa nauratti. Arvelen tämän liittyvän muutamaan seikkaan. Yksi on se, miten päähenkilö on kirjoitettu.

Usein kauhugenreen liittyy tietty voimattomuuden ja vääjäämättömyyden tunne: paha ei tunne rajoja mutta päähenkilön rajallisuus on tuskallisen selvää. Monesti päähenkilö onkin tavalla tai toisella heikentynyt – esimerkiksi traumatisoitunut tai harhainen.

Tessin pelot ja reaktiot ovat enimmäkseen täysin rationaalisia ja useimmille naisille hyvin tunnistettavia. Sellaisten pelkojen kanssa on pakko oppia elämään. Toisaalta – tai ehkä juuri siksi – Tess menee toistuvasti kauhua päin, velvollisuudentunnosta.

Elokuvan vaikutus liittyy myös siihen, millaiseen kontekstiin Cregger tapahtumat asettaa. Vaikka Barbarian on aivan klassista säikyttelyä, se edustaa yhteiskunnallista kauhugenreä. Elokuva tekee kunniaa Jordan Peelen tuotannolle (mestari Peele muuten neuvoi ohjaajaa työprosessin aikana). Sukupuoleen, eriarvoisuuteen ja köyhyyteen liittyviä kauhuja Cregger nostaa tarinassa sekä allegorisesti että konkreettisesti.

Kaikki kauhuelokuvat eivät anna ajattelemista, Barbarian tarjoaa kaikenlaista. Ensin katsoja saa säikkyä huolella, mutta lopussa kokee jonkinlaista ymmärryksen suomaa vinksahtanutta mielihyvää. Jos lukijani selviää sinne koirakävelylleen asti, hän voi miettiä esimerkiksi: Mikä tekee hirviön? Mitä elokuvassa oli lopulta pelottavinta? Kuka siinä tarvitsi apua, kuka sai? Kuka pelkäsi ja ketä? Ja mitä Cregger sanoo vilauttaessaan meille kirjaa, joka Tessillä on matkalukemistonaan?