”Jos aiot vierailla vain yhdessä Espanjan kaupungissa, sen tulisi olla Granada” – tällainen on paikka, jota Shakespeare ja Hemingwaykin hehkuttivat

Pääskyset lentelevät sinisellä ­taivaalla, ja alkuillan valo on lempeä. La Alborea -baarin edustalla Granadan vanhassakaupungissa on asiakkaita jo jonoksi asti, ja kujalla sijaitsevan baarin sisäänkäynnistä otetaan kuvia. Tummiin pukeutunut hoikka mies tarkkailee väkeä pienen matkan päästä.

Sisällä yleisö ohjataan istumaan saliin, jonka katsomon valot sammutetaan. Ulkona seissyt mies ilmestyy lavalle – hän on flamencotanssija Luis de Luis.

”Olé!” kuuluu yleisöstä, kun de Luis alkaa tanssia kopisevissa kengissään ja dramaattisesti elehtien. Lisää ylistäviä huudahduksia kuuluu, kun Kika Quesada astuu lavalle mustassa leningissään.

Tanssija Kika Quesada seuraa Luis de Luisin esitystä La Alborea -baarissa.

Juomat unohtuvat ja lämpenevät pienessä tilassa. Yleisö keskittyy parin tanssiin ja sen katkaiseviin kitara- ja laulu­esityksiin. Niiden voimakas tunne välittyy, vaikka sanoituksia ei ymmärtäisikään.

Moni matkailija tulee tähän kaupunkiin vain kokeakseen yhden kuuluisan nähtävyyden, Alhambran. Mutta Granadassa on kiinnostavia elämyksiä ainakin parin päivän käynnille.

Musiikista, laulusta ja tanssista muodostuva flamenco on tärkeä osa koko Etelä-Espanjan Andalusian alueen kulttuuria, ja Granada on yksi sen tyyssijoista. Taidemuodon juuret ulottuvat 800-luvulle, jolloin romaneja alkoi saapua Iberian niemimaalle. Flamenco on saanut vaikutteita niin juutalaisten kuin seutua vuosisatojen ajan vallassaan pitäneiden muslimienkin kulttuurista.

Granadan tunnettuihin flamencotanssijoihin lukeutuu La Alborea -baarissa esiintyvä Luis de Luis.

La Alborea on yksi kaupungin monista tablao-paikoista eli flamencoesityksiin erikoistuneista pienistä klubeista. Kun siirrymme sen suojista takaisin ulos kujalle, ilta on jo hämärtynyt mutta ilma vielä lämmin. Kaikkialta kuuluu puheensorinaa: baarien edustoilla on paikallista väkeä vaihtamassa kuulumisia, syömässä ja juomassa.

Yksi kaupungin suosikkipaikoista on vuonna 1958 perustettu Bodegas La Mancha, jonka tunnistaa koristeellisista puupaneeleista ja -ovista.

”Tällaisia bodegoja on Granadassa enää hyvin vähän. Täällä käy paikallisia, ja tunnelma on erilainen kuin muualla”, kertoo La Manchan kanta-asiakkaaksi esittäytyvä José. Hän on it-alan opettaja, jota muut kutsuvat lempinimellä El Profe.

Tarjoilija Raül laskee juomia tynnyreistä. Lasiin tulee vermuttia, giniä ja soodavettä. Vermutti eli täkäläisittäin vermú on bodegan suosituin juoma. Sitä siemailee myös El Profe.

Tilaamme lasilliset, ja hetken kuluttua tarjoilija tuo tiskille vielä lautasen, jolla on kaksi kinkulla ja juustolla päällystettyä pientä leipäpalasta ja vihreitä oliiveja. Pienet tapakset tarjotaan perinteisesti ilmaiseksi juoman seuraksi, mutta isompaan nälkään voi myös ostaa erilaisia tapas-annoksia.

Bar Aixa sijaitsee tunnelmallisessa Albaicínin kaupunginosassa.

Illanviettoa voi jatkaa kiipeämällä keskiaikaisen Albaicínin kaupunginosan sokkeloisia kujia pitkin San Nicolásin näköalapaikalle. Samoilla kujilla ovat kuljeskelleet vuosisatojen mittaan monenlaiset merkkihenkilöt, joita ovat houkutelleet Granadaan niin romanikulttuuri ja flamenco kuin islamilaisen kauden jäljetkin. Sekä Albaícinin korttelit että Alhambran rakennukset ovat muslimien luomuksia. Alueella vaikuttaneiden muslimien juuret olivat ­Pohjois-Afrikassa, ja he hallitsivat Al-Andalusiksi kutsumaansa suurta osaa Iberian niemimaasta aina 1200-luvulle asti. Kristityt europpalaiset kutsuivat tätä väkeä maureiksi.

William Shakespearen matkoista on vähän tietoa, mutta hänen kerrotaan ylistäneen Granadaa ja Alhambraa. Niille menetti aikoinaan sydämensä myös Ernest Hemingway.

”Jos aiot vierailla vain yhdessä Espanjan kaupungissa, sen tulisi olla Granada”, kirjailijan väitetään sanoneen.

Hemingway vietti Espanjassa paljon aikaa, ja maa ja sen kulttuuri tulivat mukaan useisiin hänen teoksistaan. Kenelle kellot soivat (1940) kuvaa Espanjan sisällis­sotaa.

Granadasta taas oli kotoisin espanjan suuri runoilija Federico García Lorca, jota pidetään maan kirjallisuuden tärkeimpänä mestarina Miguel de Cervantesin rinnalla. Hänen runoissaan näkyvät köyhän ja kuuman Andalusian historian kerrostumat sekä niin romanien, roomalaisten kuin maurienkin vaikutus. Sisällissota koitui Lorcan kohtaloksi: nationalistit murhasivat hänet vuonna 1936.

Lorca kuvaili runoissaan myös Granadassa Albaí­cinin vieressä sijaitsevien Sacromonten kortteleiden elämää. Maineikkaan kaupunginosan erikoisuus ovat luola-asumukset, joihin romaniväestö asettui jo 1500-luvulla. Sacromontessa kannattaa käydä kävelemässä ja kokemassa flamencoa: täältä löytyy joitakin kaupungin parhaista tablao-klubeista.

Albaicínista löytyy arabialais­tyylinen teehuone La Tetería del Bañuelo, jossa nautitaan baklavaa ja minttu­teetä. Sisäpihalta näkyy Alhambra.

Niin Sacromonteen kuin vaikka San Nicolásin näköala­paikalle kapuamiseen on vielä yksi hyvä syy. Kun Granadaa nousee ihastelemaan korkealta, monissa paikoissa eteen avautuu upea näkymä Alhambraan.

Alhambran palatsikaupunki rakennettiin paratiisiksi maan päälle.

”Siitä tehtiin paikka, jossa saattoi vetäytyä syrjään ulkomaailman kaaoksesta”, kertoo arabiaa taitava ja Granadan historiaan tarkasti perehtynyt oppaamme Antonio Vega.

Alhambra on syystäkin Espanjan kaikkein suosituimpia nähtävyyksiä. Se on myös maan merkittävin kohde ajoilta, jolloin maurit hallitsivat Iberiaa.

Kukkulalle rakennetun palatsikaupungin sijainti oli strateginen ja komea. Alhambrasta, kuten muualtakin Granadasta, näkyy Sierra Nevadan vuoristo.

Alhambran paikalla oli aikoinaan vaatimaton linnoitus, mutta palatsin kukoistuskausi alkoi, kun kristittyjen valtaamasta Córdoban kaupungista alkoi saapua väkeä tänne ja Alhambrasta tuli Nasrid-dynastian hovi.

Kuivalla alueella veden merkitys korostuu, ja muslimit osasivat saada paratiisinsa kukoistamaan. Palatsiin johdettiin taitavasti vettä joesta kilometrien päästä padon ja akveduktin avulla. Vesi toi vehreyden, sillä puhdistauduttiin ennen rukoilua ja sitä pidettiin ikuisen elämän symbolina.

Tyynnyttävää solinaa kuulee etenkin Generalifessa, Alhambran alueella sijaitsevassa hallitsijoiden kesäpalatsissa. Siellä on patioita suihkulähteineen sekä komeita puutarhoja.

Maurit toivat teknisen osaamisensa ohessa muutakin sivistystä: Alhambrassa harrastettiin tiedettä ja runoutta sekä käännettiin antiikin ajan tekstejä. Näihin töihin osallistui myös naisia.

Alhambran tärkeimmät rakennukset ovat 1300- ja 1400-luvuilta. Kuvatuimpiin kohteisiin kuuluu Myrttipiha, jonka pääosassa on myrttipensaiden reunustama suuri vesi­allas. Se teki taatusti vaikutuksen suurlähettiläisiin ja muihin merkkivieraisiin, jotka kulkivat pihan kautta saliin hallitsijoiden vastaanotettaviksi.

Alhambran merkittäviin kohteisiin kuuluu hulppea 1300-luvulla rakennettu Leijonien palatsi eli hallitsijaperheen koti. Sitä pidetään Nasrid-kauden siron ja koristeellisen arkki­tehtuurin huipentumana.

Palatsin sydän on komea ­Leijonapiha. Holvikäytävien ympäröimän pation keskellä on allas, jota kannattelee kaksitoista vettä sylkevää leijonapatsasta.

Maurit joutuivat luovuttamaan Alhambran kristityille vuonna 1492. Katoliset hallitsijat, kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella, ottivat paikan haltuunsa. Opas tosin kertoo, että palatseissa oli niin kylmää, että Isabella sinnitteli siellä vain kolme yötä.

1700-luvulla Alhambra jäi heitteille, ja rapistuneen palatsi­kaupungin kunnostustyöt aloitettiin 1800-luvulla. Nykyisin se on Unescon maailmanperintökohde.

Alhambra on historiansa aikana ollut kauan heitteilläkin. Nykyisin se on Unescon maailman­perintökohde ja koko Espanjan suosituimpia nähtävyyksiä.

Granadassa kannattaa varata aikaa myös kaupungin keskustassa vaelteluun. Päivän voi aloittaa paikalliseen tapaan nauttimalla churromunkkeja. Kaupungin parhaana churro-paikkana tunnetaan jo yli vuosisadan vanha Café ­Fútbol. Uppopaistetut churrot syödään usein paksun suklaa­kastikkeen tai kaakaon kanssa – suklaan tuoksu tulee vastaan jo kahvilan ovella. Fútbolissa herkuttelevat niin lapset kuin päivän lehtiä lukevat eläkeläisetkin.

Keskustan tärkein nähtävyys on Granadan katedraali. Sitä alettiin rakentaa 1500-luvun alussa suuren moskeijan paikalle muistuttamaan, että muslimien kausi oli ohi. Rakennus­työt kestivät noin 180 vuotta, ja vaikka katedraali oli alkujaan goottilainen, vuosien mittaan se muuttui pääosin renessanssi­tyyliseksi.

Katolisen katedraalin kulmilla on muisto maurien ajoilta: Alcaicería-kortteli eli kaupungin basaari. 1400-luvulta alkaen täällä käytiin etenkin silkkikauppaa, joka oli maurien hallussa. Tiiviisti rakennetun korttelin kujat olivat ennen vanhaan kuulemma nykyistäkin kapeammat siksi, että paikka pysyisi viileänä. Jos taas tuli tarve lähteä pakosalle, kapeiden väylien ansiosta oli helppo hypätä talon katolta toiselle.

1800-luvulla tuli tuhosi basaarin, mutta kauppiaat palasivat paikalle. Puodeissa on nykyisin myynnissä niin värikkäitä lasilamppuja, koristeellisia kankaita, maurilais­tyylisiä kuvioituja kaakeleita kuin postikorttejakin.

Almuñécar on Costa Tropicalin tunnetuin rantakohde. Rannikolla voi myös harrastaa golfia ja sukellusta.

Granadassa käydessä voi lomailla mukavasti myös lähi­rannikolla, Costa Tropicalilla. Sen rantakaupungit sopivat mainiosti niin perheille kuin vaikka vesiaktiviteeteista kiinnostuneille reissaajille.

Rauhallista rantaelämää kaipaavien kannattaa suunnata runsaan 12 000 asukkaan Salobreñaan. Kaupungissa kannattaa poiketa kukkulalle rakennetussa vanhassa linnoituksessa, jonne kiivetään ihmeköynnösten koristelemia pikkukujia pitkin. Kapuaminen palkitaan komeilla merimaisemilla. Näillä vesillä voi nähdä defiinejäkin.

Kaupungin uimarannalta löytyy hyviä illallisravintoloita – niihin tulevat lähiseudun sisämaan kylistä aterioimaan monet paikallisetkin. Tarjolla on esimerkiksi paellaa ja grillattua mustekalaa.

Costa Tropicalin tunnetuin rantakohde on lähes 30 000 asukkaan Almuñécar, jonne voi vaikka patikoida Salo­breñasta muutamassa tunnissa. Almuñécarissa ranta­elämästä nauttivat etenkin espanjalaiset lomailijat. Historian ystäville löytyy foinikialaisia raunioita sekä San Miguelin linna.

Sukeltamisesta kiinnostuneet taas suuntaavat La Herra­duraan, jossa toimii alan keskus.

Costa Tropicalin suurin kaupunki on Motril. Ennen vanhaan näillä seuduilla kasvatettiin sokeriruokoa, jonka maurit toivat mukanaan. Kasville on omistettu Motrilissa oma, moderni museonsakin, jossa voi tutustua sokeriruo’on viljelyyn sekä kasvin käsittelyyn käytettyihin suuriin ja nitiseviin laitteisiin.

Sokeriruokoperinteeseen liittyy sivujuonne: Motrilin lähistöllä valmistetaan rommia, ja paikallisen Ron Montero -rommi­merkin kellariin pääsee vierailemaan.

Yrityksen perusti 1960-luvulla sokeriruokobisneksessä toiminut Francisco Montero Marti. Enää rommia ei valmisteta täkäläisen ruo’on mehusta, sillä kasvin viljely on näillä seuduilla lopetettu. Tämä on kuitenkin Espanjan ainoa paikka, jossa rommi valmistetaan alusta loppuun paikan päällä.

Jos Granadasta ei ehdi rannikolle asti, kannattaa käydä Vélez de Benaudallan kylässä. Se sijaitsee vajaan tunnin ajomatkan päässä kaupungista, ja sinne pääsee bussillakin.

Aikoinaan tämä oli vaarallista seutua, jossa pelättiin niin merirosvoja kuin muslimitaistelijoitakin. Nyt vaaroista ei ole tietoakaan, vaan tunnelmaa voi kuvailla hyvällä tavalla uneliaan leppoisaksi.

Kylän vetonaula on Jardín Nazar -puutarha, jota kutsutaan pikku-Generalifeksi. Kyseessä on entinen arabialaistyylinen koti, jossa tuotetut kasvikset ja hedelmät menevät paikallisille perheille, ei myyntiin.

Meidän käydessämme on meneillään lokvattien eli japanin­mispelien satokausi: keltaisista, miedon makuisista hedelmistä valmistetaan muun muassa hilloa. Rosoisen ­puutarhan jännittävin kohta taas on pieni tippukivimuodostelma.

Costa Tropical on herkuttelijankin kohde. Täällä voi nauttia meren­elävistä vaikkapa paella-aterialla.

Vélez de Benaudallan kylässä kuljeskelun jälkeen kävijä kaipaa tietysti ruokaa. Sitä kannattaa nauttia Méson Naci­mientossa, joka ei ole mikä tahansa paikallinen kuppila.

Tähän ravintolaan tullaan pitemmänkin matkankin päästä maistelemaan mietittyjä, paikallisista aineksista valmistettuja välimerellisiä herkkuja. Isä Francisco ja poika Francisco, lempi­nimiltään Paco ja Paco, hoitavat tarjoilun ja isännöinnin. Kokki on palkattu muualta.

Lounaamme aloitetaan gazpachoa paksummalla, samettisella ­salmorejo-keitolla, jonka päälle on pilkottu omenaa ja tomaattia. Pääruuaksi on tarjolla muun muassa mustekalaa perunoiden ja valkokastikkeen kera.

Kasvisvaihtoehdoksi on koottu torni tomaatista, munakoisosta ja vuohenjuustosta, ja annoksen viimeistelee purjotempura. Niiden kanssa nautitaan kuivaa ja raikasta paikallista Xate-O-valkoviiniä.

Kun ateria on syöty, vanhempi Paco tuo pöytään jälki­ruokadrinkin, jota hän kutsuu kirsikka-mojitoksi. Makea ja silti raikas alkoholiton juoma on hänen tekemäänsä.

Kun olemme lähdössä, jo aiemmin meitä ohi kulkiessaan tervehtinyt iäkäs mies tulee juttusille. Selviää, että hän on kolmas Francisco eli Paco – ravintoloitsijaperheen pää. Matkallamme on kovin makoisa päätös: isoisä-Paco ojentaa meille kassillisen oman puutarhansa lokvatteja tuliaisiksi.