Jorma Kärkkäinen sai syövän ja varoittaa nyt muita: ”Ajattelin aina, että minä nyt en ainakaan saa melanoomaa"

Viisi vuotta sitten olin matkalla mökille, kun puhelin soi. Langan päässä oli lääkäri. Hän kysyi, oliko minulla aikaa tulla vastaanotolle. Kerroin olevani autossa ja pyysin häntä kakistamaan uutiset ulos. Minulta oli poistettu kutiseva luomi. Lääkäri sanoi, että se oli osoittautunut melanoomaksi.

Päällimmäinen tunne oli hämmennys. Olin aina ajatellut, että jotkut saavat melanooman, mutta minä nyt en ainakaan.

Toisaalta olin viettänyt paljon aikaa auringossa lapsesta lähtien. Olen maalta kotoisin, ja heinää seivästettiin aina paidatta. Yhtenä kesänä naulasimme pellolla salaojaputkia velimiehen kanssa monta viikkoa. Selkä sai kunnolla aurinkoa, ja siskoni kadehtivat rusketustani.

Myöhemmin matkustelin Kreikassa ja Espanjassa. Perheelläni oli Espanjassa kakkoskotikin jonkin aikaa.

Iho kärähti joka reissussa. Silloin auringon UV-säteilystä ei kuitenkaan varoitettu eikä ihosyövistä puhuttu. Suojavoiteiden kertoimet olivat matalat.

Suhtauduin voiteisiin hälläväliämeiningillä. Joskus laitoin, joskus en.

"Pidin melanoomaa pikkujuttuna"

Kymmenen viime talvea olin viet­tänyt Floridassa, jossa aurinko on vielä ärhäkämpi. Makoilin uima-altaalla selälläni, rinta kohti taivasta. Rintaan se luomikin tuli.

En osannut pelätä, vaan pidin melanoomaa pikkujuttuna, joka hoituisi leikkauksella. Viikon päästä rintalihaksen päältä poistettiin kohtuullisen kokoinen kimpale.

Kasvain todettiin paikalliseksi, ja paranemisprosentti oli 97. Voisin huokaista helpotuksesta ja unohtaa koko asian.

Unohdinkin. Hyvä, kun muistin käydä seurannassa vuoden välein. Kun kysyin lääkäriltä, pitääkö olla jatkossa erityisen varovainen auringon suhteen, sain sellaisen kuvan, että paahtamista tulisi välttää, mutta auringon valoa ei tarvinnut sulkea elämästä täysin pois. Siksi uskalsin edelleen nauttia Floridan lämmöstä.

Tämän vuoden maaliskuussa istuskelin perjantai-iltana saunan jälkeen kotonani Espoossa. Olin nostanut kädet niskan taakse. Oikeassa kainalossani näkyi selvästi kohouma. Kun tunnustelin sitä, totesin sen pienen kananmunan kokoiseksi. Kohouma oli samalla puolella kuin leikattu luomi.

Vaimoni huolestui kovasti. Hän on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja ollut töissä syöpäosastollakin.

Itse en hätääntynyt, koska kontrolli oli ollut viisi kuukautta sitten. Mitään poikkeavaa ei havaittu. Tosin kontrollitarkastukset tehtiin mielestäni nopeasti ja ylimalkaisesti. Riisuuduin alushoususilleni, minkä jälkeen ihoni syynättiin molemmilta puolin ihan tavallisessa valaistuksessa. En muista, oliko lääkäri tunnustellut marraskuussa lainkaan kainaloani.

Soitin terveyskeskukseen. Sain ajan tiistaille. Minut passitettiin ultraan ja sen jälkeen paksuneulanäytteeseen.

Parin viikon päästä lääkäri soitti ja kertoi, että löydös oli positiivinen. Kyse oli jälleen melanoomasta.

Nyt vasta säikähdin, ensimmäistä kertaa. Tämähän saattoi olla vakavaa.

Pesäkkeitä löytyi liian monta leikattavaksi

Möykky piti poistaa huhtikuun alussa, mutta leikkaus peruuntui. Tietokonetomografiassa näkyi solisluun tietämissä pienempiä syöpäpesäkkeitä. Lisäksi aortan ja mahalaukun välissä oli isompi mötikkä.

Lääkäri sanoi, että näitä pesäkkeitä ei millään saataisi kiinni leikkauksella. Se tuntui aika kylmäävältä.

Lääkäri kuitenkin vakuutti, että oli olemassa lupaavia immuno-onkologisia hoitoja. Niiden tarkoituksena on vahvistaa elimistön immuunireaktiota syöpää vastaan ja auttaa immuunijärjestelmää tappamaan syöpäsolut.

Ennen levinnyt melanooma merkitsi kuolemantuomiota, mutta nämä uudet hoidot ovat tehneet siitä hoidettavissa olevan sairauden. Päätin pitää tästä ajatuksesta kiinni ja luottaa, että saisin parasta mahdollista hoitoa.

Minusta tuli Helsingin yliopistollisen sairaalan syöpäklinikan potilas. Ensimmäisellä käynnillä minulle tarjottiin mahdollisuutta osallistua kansainväliseen tutkimukseen, jossa kokeiltiin uusia vasta-­aineita, joita ei ollut aiemmin käytetty melanooman hoidossa. Tulokset voisivat olla vielä paremmat kuin jo käytössä olevilla vasta-aineilla.

Minulla oli joitakin päiviä aikaa miettiä, mitä tekisin. Joka toinen päivä ajattelin, että osallistuisin kokeiluun ilman muuta. Voisin auttaa itseäni ja kenties muitakin.

Lopulta päätimme onkologini kanssa kuitenkin, etten osallistu, koska tarvitsin välitöntä hoitoa pahenevien kipujen vuoksi. Mahassa oleva kasvain painoi vatsa­ontelon takana hermokimppua, ja mötikän kasvaessa kipu lisääntyi.

Rutiinihoidot voitiin aloittaa heti, kun taas kokeellinen hoito olisi alkanut vasta myöhemmin.

"Luulin kivun johtuvan huonosta patjasta – syynä olikin syöpä"

Kipu ei ollut uusi asia, vaan olin tuntenut sitä pitkin talvea, selässä ja mahassa. Luulin sen johtuvan huonosta patjasta, että lihakset olivat juntturassa sen vuoksi. Mutta kyse olikin kasvaimesta, joka oli jo löytyessään neljän sentin kokoinen.

Sain vahvan kipulääkityksen. Otan sitä aamuin illoin. Näin sitä perusterveen, juuri eläkkeelle jääneen diplomi-insinöörin elämä muuttui täysin.

Vielä neljä vuotta sitten saatoin tehdä aamulla 60 kilometrin hiihtolenkin ja sen päälle uida iltapäivällä kuusi kilometriä. Viimeiset 1,5 kilometriä sai pohkeet kramppaamaan, mutta sitkeänä sissinä en antanut periksi. Edellisenä syksynäkin tein 40–80 kilometrin pyöräretkiä tyttäreni ja hänen miehensä kanssa.

Nyt odottelin sohvalla maaten syöpähoitoja ja seurasin kellosta, milloin seuraava lääkeannos oli otettava.

Sisälläni kävi aikamoinen myllerrys. Tässäkö tämä elämä oli?

Välillä torjuin koko asian. Tuntui, että kaikki oli yhtä unennäköä. Mutta kun katsoin lääkepurkin kylkeen kirjoitettua nimeä, se oli omani – ei kenenkään muun.

Ensimmäinen immuno-onkologinen hoito oli toukokuussa. Se sujui hyvin. Sivuvaikutuksena ei tullut kuin lievää pahoinvointia, hikoilua ja pientä kuumeilua. Pidin kuumetta merkkinä, että lääke vaikuttaa. Itse asiassa kipulääkkeen tarve vähentyi hoidon jälkeen.

Lääkärissä käynti vahvisti havaintoani. Lääke oli todellakin vaikuttanut jo ensimmäisen tiputuskerran jälkeen: möykyt kainalossa sekä pallean ja aortan välissä ovat pienentyneet. Tunnen oloni valtavan iloiseksi ja toiveikkaaksi.

En ole aiemminkaan synkistellyt ja surkutellut kohtaloani. Paljon pahemmalta tuntuisi, jos melanooma olisi tullut jollekin perheenjäsenelle. On helpompaa sairastaa itse kuin murehtia toisen sairautta.

En ole liioin surrut aiemmin tehtyjä virheitä. Toki olen pohtinut aurinkokäyttäytymistäni ja ymmärtänyt, että olisin voinut kenties estää syövän synnyn, jos olisin suojautunut paremmin. Itseni syyttely on kuitenkin turhaa: tehty mikä tehty.

Mieluummin ylläpidän positiivista asennetta. Se on tärkeää, koska se pitää pelon kurissa. Syöpä ei ole tunkenut uniini, vaan olen nukkunut yöni hyvin. Tosin kipu joskus herättää.

Yritän edelleen harrastaa liikuntaa siinä määrin kuin jaksan ja kivulta pystyn. Hyvän kunnon ansiosta selviän varmasti hoidoista paremmin. Silläkin on toivottavasti merkitystä, että olen elänyt terveellisesti. En ole koskaan polttanut tupakkaa enkä käytä alkoholia.

Iso perhe on voimavara

Suurin voimavarani ja samalla rikkauteni on iso perhe. Minulla on 10 aikuista lasta ja 34 lastenlasta. Vähän naurattaa, kun neljälapsisista perheistä puhutaan usein suurperheenä. No, riippuu siitä, mihin verrataan.

Kaksi vuotta sitten muutimme vaimon kanssa Oulusta Espooseen. Yksi pojistani alkoi rakentaa itselleen taloa tontille, jolle mahtui toinenkin talo. Puolen minuutin harkinnan jälkeen sanoin, että minä joutilaana eläkeläisenä tulisin hänelle kaveriksi. Nyt asumme neljän metrin päässä toisistamme.

Pojan vaimo on biokemisti ja tuntuu tietävän aika paljon syövästä. Perheessäni on muutenkin alan henkilöstöä. Yksi tyttäristäni on lääkäri, yksi psykologi ja yksi terveystieteen maisteri ja kaksi poikaani lääketieteen kandidaatteja. Lisäksi yksi vävy on lääkäri ja yksi miniöistä opiskelee lääkäriksi. Apua ja tukea on aina tarjolla.

"Haaveilen pääsystä Floridaan"

Nyt ajatukseni ovat kesässä. Meillä on mökki Pohjois-Suomessa. Siellä olisi tarkoitus viettää mahdollisimman paljon aikaa. Nukkumapaikkoja on 30:lle. Kun paistan lättyjä, teen kahdeksan litran taikinan ja istun muurinpohjapannulla koko illan. Lastenlapset odottavat jonossa lättyjen valmistumista.

Haaveilemme vaimon kanssa siitä, että pääsisimme jälleen ensi talvena hoitojeni välissä Floridaan. Viime talvena emme voineet matkustaa sinne koronan vuoksi.

Viimeksi, kun olimme siellä, tapasin miehen, joka oli sairastanut melanooman. Hänellä oli koko ajan päässään iso lierihattu. Hän sanoi, että ”kyllä sinäkin Jorma huomaat tällaisen tarpeelliseksi, jos itse joskus sairastut”. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, että se oli viisaasti sanottu.

Nyt minullakin on hattu, jota aion käyttää ahkerasti.