Millaista on tottua ainaisiin epäonnistumisiin? – 50 vuotta Jokereita kannattanut Pasi Kostiainen tietää sen

Vitun sota.

Kun ajan autolla tai junalla Hartwall-areenan ohi, juomayhtiön ja hallin nimilogon jäljet näkyvät, vaikka kyltit on poistettu kauan sitten.

Kaipaan aikaa, jolloin Hartwall-areena oli virallisesti Hartwall-areena. Sitä, jolloin Helsingin suurimmassa areenassa oli jatkuvasti tapahtumia. Ennen kaikkea ikävöin sitä, kun areena oli Helsingin Jokerien kotihalli. Sitä, kun Jokerit pelasi areenassa jääkiekkoa Suomen suurimpana seurana.

Oli ymmärrettävää, että Hartwall luopui hallin sponsoroinnista maaliskuussa 2022. Venäjä oli aloittanut hyökkäyssodan Ukrainaan 24. helmikuuta, ja venäläisomisteisen hallin jättivät kaikki sen yhteistyökumppanit ja asiakkaat. Jokerit keskeytti pelaamisen venäläisvetoisessa KHL:ssä.

Sota on hirveä. En tietenkään rinnasta omaa harmitustani hallin ja jääkiekkojoukkueen menettämisestä niihin kärsimyksiin, mitä sota on aiheuttanut ja aiheuttaa. Mutta Venäjä joka tapauksessa vei areenan ja suosikkijääkiekkojoukkueeni ja antoi tilalle syytökset. Ja tämän Venäjä teki nykyiseen kiusaa tekevään tyyliinsä niin, että syytöksistä huolehtivat suomalaiset itse. Esimerkiksi jääkiekkotoimittaja Sasha Huttunen kirjoitti Ilta-Sanomissa 16.3.2022 näin:

”Vuosista 2014–2022 jäi sille [Jokereille] vain häpeä.”

Kuohahti, kun luin jutun tuoreeltaan. Kenen pitää hävetä? Jos Jokerien, niin pitääkö myös kannattajien? Ja jos Jokerien ja kannattajien, niin pitääkö myös kaikkien Venäjällä toimineiden suomalaisten yritysten hävetä – ja jokaisen niiden tuotteita vuoden 2014 Krimin valtauksen jälkeisenä aikana käyttäneiden ihmisten?

Häpeän lisäksi oli mietittävä, mihin oman elämän kannalta yhdentekevään asiaan kanavoisi tunteitaan jatkossa. Henkireikä oli tukossa, ja pitkään näytti siltä, että lopullisesti.

Ei siis ihme, että tyhjän Hartwall-areenan edessä tuntui pitkään samalta kuin uskovaisista Neuvostoliitossa, kun kirkot oli muutettu urheiluhalleiksi.

Kukaan ei kutsunut Helsingin jäähallia HIFK:n mainostoimistokielellä ”Nordikseksi” tammikuun toisena sunnuntaina vuonna 1977. Silloin kummisetäni vei minut, 9-vuotiaan vantaalaispojan, elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se oli joululahja, jonka vaikutukset ovat kantaneet vuosikymmeniä.

Jäähallissa oli viileää, toppatakki pysyi päällä koko matsin ajan. Istuimme alakatsomossa, puisilla penkeillä lähellä päätyä. Kaukalon äänet, luistinten kirskuna ja pelaajien puhe toisilleen kuuluivat katsomoon.

Olin halunnut tulla Tapparan-peliin, sillä joukkueessa pelasi MM-kisoista ja joulukuisista Izvestija-turnauksista eli maajoukkueesta ja siksi televisiosta tuttu Pekka Marjamäki, minun ja monen muun mielestä maan kovin puolustaja.

Kannatin siis aluksi Tapparaa, mutta kun Hannu Kapanen vei Jokerit 1–0-johtoon, tuntui, että kaikki muut jäähallissa pomppasivat penkeiltään huutamaan ja tuulettamaan.

Jos nyt aikuisena analysoin, lapsen päättelyketjuni kulki jotenkin näin: Jokerit on paikallinen, kotiseutuni Helsingin ja pääkaupunkiseudun joukkue – miksi en kannattaisi sitä, kuten nämä ympärillä olevat ihmiset? Voinhan silti ajatella, että Marjamäki on Suomen paras pelaaja. Olihan Suosikissakin ollut juttu hänestä, jossa oli kerrottu hänen lämärinsä nopeudeksi jotain aivan hurjaa, 140 kilometriä tunnissa tai jotain.

Jokerit hävisi ottelun 2–3, mutta olin iloinen. Minulla oli oma joukkue, jonka olin itse valinnut. Tuon jälkeen joukkue ei ole vaihtunut, ja kannattamisen lisäksi Jokerit on ollut myös osa töitäni. Olen tehnyt joukkueesta lehtijuttuja, tietokirjan ja podcastia.

Kunnon kannattajan tavoin olen etsinyt asioita, joiden mukaan olen ikään kuin kohtalonyhteydessä nimenomaan Jokereihin.

Ensimmäinen yhteys: Jokereiden esiversio Töölön Vesa kilpaili noususta Mestaruussarjaan ja pelasi ratkaisevan ottelun Helsingin IFK:ta vastaan 27. helmikuuta 1967. Töölön Vesa hävisi, mutta ottelua seurasi 10 814 katsojaa. Se oli jääkiekon sarjaotteluiden yleisöennätys tuohon aikaan.

Synnyin samana päivänä. Kahdeksan kuukautta myöhemmin on Jokerien virallinen syntymäpäivä. Silloin Jokerien mesenaateista ensimmäinen, rakennusmestari Aimo Mäkinen kopautti nuijaa perustamiskokouksessa.

Olen siis samaa vuosikertaa kuin Jokerit. Samaa kuin Jokerien myöhempien aikojen menestyspelaajista esimerkiksi seuran omat kasvatit Waltteri Immonen ja Markus Ketterer. He ovat olleet myymässä Jokerien junioreina käsiohjelmia Helsingin jäähallissa, kun 1970- ja 1980-lukujen taitteessa kävin katsomassa pelejä.

Keväällä 1973 Jokerit voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Olin silloin kiinnostuneempi pikkuautoista ja piirtämisestä ja jouduin odottamaan Jokerien mestaruutta pitkälle 1990-luvulle. Aikuiseksi asti siis.

Kouluaika sujui altavastaajana. Vantaalaisessa koulussa oli paljon HIFK:n kannattajia mutta myös tuon ajan menestysjoukkueen Tapparan faneja. Jokerit sijoittui vuosi toisensa perään kehnosti, ja ehkä terapiassa voisi selvitä, mitä luuserijengiin samaistuminen herkkinä kehityksen vuosina merkitsi kunnianhimoni kehitykselle. Tulinko riippuvaiseksi pettymysten tunteista, kun häviöitä oli useammin kuin voittoja?

Oli Jokerien kannattajallakin aina toki omat suosikkipelaajansa. Hannu ja Jari Kapanen, jotka tosin vaihtoivat HIFK:n paitaan. Onneksi vuorotellen niin, että yhdessä paikallispelissä kaudella 1977–1978 nähtiin veljesten välinen nyrkkitappelu. Suurin sankarini oli silti maalivahti Hannu Kamppuri. Häntä ihailin niin paljon, että käytin jopa hänen ”Hannu”-nimeään, kun viidesluokkalaisena kirjoitin salakielisen päiväkirjanmerkinnän siitä, että olin päässyt koulun hiihtomatkalla bussissa naapuriluokan ihanan tytön lähelle istumaan. Ihailu ja ihastus, saman tunnepuolen asioita.

Keväällä 1983 olin yhdeksännellä luokalla, kun näytti siltä, että vuosikausien tappiot kuitataan kerralla. SM-liigan finaalien aikana kävelin jo koulun käytävillä kädet pystyssä. Olin kuunnellut muiden seurojen kannattajien vinoilua vuosia: nyt kannattamani Jokerit johti kahden ottelun jälkeen finaalisarjaa HIFK:ta vastaan otteluvoitoin 2–0.

Täynnä toivoa menin katsomaan neljättä finaalia Helsingin jäähalliin. Ostin lipun trokarilta jäähallin pihalla. 120 markkaa oli valtava satsaus, mutta olihan se nähtävä, kun Jokerit ottaa ratkaisevan voiton ja juhlii Suomen mestaruutta. Istuin päätykatsomossa. Näin suojaverkon ja pleksin takaa aitiopaikalta, kun HIFK voitti 5–2.

Lopulta HIFK voitti myös mestaruuden.

Opin taas, että urheilu voi todellakin herättää suuria tunteita. Seuraavina vuosina HIFK kuppasi Jokereista kausi toisensa jälkeen parhaat pelaajat.

Keväällä 1987 luin Santahaminan sotilaskodissa päivän vanhasta Hesarista, että Jokerit on pudonnut SM-liigasta. Olin gineksessä, Jokerit divarissa. Lisää munkkia huuleen! Elämä on toisaalla ja tulevaisuus näyttää synkältä!

Keväällä 2022 olisi siis pitänyt tietää, että Jokereiden perusolemukseen kuuluu tämä: seura tarjoaa myös pettymyksiä. Seuran historia on täynnä urheilullista vuoristorataa ja selviytymistaistelua. Jokaista suuren suosion mahdollistamaa taloudellisesti vahvaa jaksoa on seurannut uhka, että koko Jokerit lakkaa olemasta.

Mesenaatit ovat väsähtäneet.

Aimo Mäkinen kulkee Jokerien tarinassa seuran perustajana ja pääkaupunkiseudun lähiöt Jokerien pelaaja- ja kannattajahautomoksi aktivoineen Kanada-sarjan luojana, mutta hän oli myös impulsiivinen ihminen, jonka kiinnostus Jokerien rahoittamiseen lopahti jossain vaiheessa.

Harry ”Hjallis” Harkimo puolestaan pelasti Jokerit 1990 ja otti seuran miljoonavelat kontolleen. Hän osui kirjaimellisesti kultasuoneen 1990-luvun mestaruuksia voittaneella tähtijoukkueella ja rakennutti Hartwall-areenan, mutta viime vuosina juuri Harkimo on ruumiillistunut syylliseksi koko Jokerien ”KHL-seikkailulle”. Harkimo on nyt presidentinvaalikampanjaa käydessään myöntänyt tehneensä virheen myydessään Jokerit ja areenan venäläisille oligarkeille 2013 – ja toki muistuttanut, ettei voinut arvata Venäjän hyökkäävän seuraavana keväänä Krimille ja koko läntisen maailman asenteiden Venäjää ja sen kanssa käytävää bisnestä kohtaan hyytyvän kylmän sodan lukemiin.

Koko vuosi 2022 meni huonojen Jokerit-uutisten parissa.

Tai jos tarkkoja ollaan, ei koko vuosi. Maanantaina 21. helmikuuta 2022 Jokereiden Marko ”Mörkö” Anttila ja Hannes Björninen olivat kansanjuhlan keskipisteenä Helsingin olympiastadionilla, kun miesten maajoukkue oli voittanut ensimmäisen olympiakultansa. Lunta satoi paljon, ja myräkkä tuntui iloisista pelaajista ja kiekkofaneista suurimmalta vastoinkäymiseltä. Jokereissa viilettäisi edessä häämöttävissä KHL:n pudotuspeleissä vahvan itsetuntobuustin saaneita pelaajia. Olivathan he olleet juuri kukistamassa venäläisiä KHL-pelaajia olympiafinaalissa.

Kolme päivää myöhemmin Kiovassa herättiin hälytyksiin, jotka ajoivat ihmiset väestönsuojiin.

Maailma järkkyi.

Jääkiekko oli muuttunut yhdentekeväksi.

Silti muutamaa viikkoa myöhemmin kiinnosti, kun alettiin puhua Jokerien palaamisesta kotimaisiin sarjoihin. Jos tapatumat kertaa synopsiksen muodossa, ne muistuttavat saippuasarjaa:

Ensin ”KHL:ssä ryvettyneen” Jari Kurrin vetämä hanke ei kelvannut Liigalle, sitten Teemu Selänteen yritys ei kelvannut Jokerien edustusjoukkueen oikeuksia hallinoivalle ja Jokerien junioritoimintaa pyörittävälle Helsingin Jokerit ry:lle. Joel Harkimon, Hjalliksen pojan, yritys ei taas käynyt Liigalle – tosin Liiga oli jo ilmoittanut, ettei Jokereilla ole sarjaan mitään asiaa pariin vuoteen muutenkaan.

HIFK-fanien mikroissa paukkui. Oli epäilemättä kiva seurata, kun Jokerit uppoaa kuin ankkuri Itämereen.

Kannata Jokereita, opit nöyryyttä. Etkä aavistakaan millä kaikilla tavoilla. Mutta synkimpiinkin Jokerien kannattamisen hetkiin mahtuu toivoa. Jos nyt sitten kuitenkin.

Ja kyllä. Tammikuussa 2023 kuulin luotettavasta lähteestä huhun, että Joel Harkimo on astunut sivuun, mutta sitä ennen hän on löytänyt Jokereille uuden omistajan. Tamperelaiseen Mikko Saarniin Harkimo nuorempi oli tutustunut Yhdysvalloissa. Omistajien ydinjoukon muodostavat Saarnin lisäksi Jokereissa pelanneet Ossi Väänänen sekä edelleen NHL:ssä kiekkoilevat Esa Lindell ja Teuvo Teräväinen, elokuvatuottaja Markus Selin ja kirjailija Max Seeck.

Uuden ryhmän johdolla Jokerit palaisi Suomen sarjoihin, ensin Mestikseen, mutta tavoittelisi myöhemmin paikkaa Liigassa.

Huojentavaa. Olin kaivannut elämääni kaikkea sitä, mitä suosikkijoukkueen kannattaminen tuo.

Keväällä ja kesällä saa spekuloida seuraavaa kautta. Leikkiä asiantuntijaa ja vääntää arvauksia voimasuhteista jokerikavereiden ja muiden joukkueiden fanien kanssa. Jokerit oli varsinkin 2000-luvun alkuvuosina, 1990-luvun menestysreseptin hukattuaan, aina ”kesän mestari”, kun joukkueeseen hankittiin joka kausi uusia tähtipelaajia – joista monet osoittautuivat pettymyksiksi.

Syksyllä ja talvella saa jännittää otteluita. Tätä ei voi kylliksi korostaa. Kun katson Jokerien peliä, en mieti muuta. Omia tai läheisten haasteita ja huolia, työjuttuja, taideprojekteja, aikatauluissa pysymisen mahdottomuutta, aina vaan siivoamatonta kellaria. En mieti näistä mitään – enkä isompia asioita kuten sitä vitun sotaa. Ja vastaavasti jotain rutiininomaista työtä tehdessäni voin paeta ajatuksiin vaikkapa edellisen pelin huippusuorituksia muistellen – siis aivan kuten kirjailija ja Arsenal-fani Nick Hornby Fever Pitch -kirjansa alussa. Sen alkukohtaus on unohtumaton, kun naisystävä kysyy romanttisesti aamulla, mikä on miehen mielessä… ja edellisen päivän futismatsihan se siellä.

Kun keski-ikäisenä hakee samoja fiiliksiä, joita tunsi nuoruudessaan, voi ainakin muistella sitä kihelmöintiä, jonka tunsi jo Jokerien ottelupäivien aamuina. Etenkin 1990-luvulla, kun menestyminen SM-liigassa oli sukupolvelleni ja Jokerien joukkueelle uusi kokemus, matseihin laski tunteja – ja paikallis­pelejä HIFK:ta vastaan odotti pitkään. Ehkä samoihin tunteisiin yltää jälleen, kun Jokerit taas joskus kohtaa HIFK:n.

Lisää kohtalonyhteyksiä: tyttäreni syntyi kesken Jokerien ikimuistoisen mestaruusottelun.

Ystäväni Jali Wahlsten pelasi Jokereissa 1990-luvun alussa. Meillä oli tapana, että hän tervehtii meitä, minua ja viereisellä kausikorttipaikalla istunutta Katja-vaimoani, aina kolmannen erän alussa luistellessaan jäälle. Kuinka ollakaan, 14. huhtikuuta 1994 emme olleet katsomossa, vaikka Jokerit pelasi neljättä finaaliottelua Turun Palloseuraa vastaan. Jali huomasi tämän.

Seuraavana päivänä soitin Jalille onnitellakseni häntä Suomen mestaruudesta – hän onnitteli minua vuolaammin, olinhan tullut isäksi. Kesken ottelun vieläpä, jos tarkkoja ollaan. Kuuntelimme synnytyssalissa aluksi selostustakin, mutta kun TPS meni aluksi 2–0-johtoon, laitoimme radion kiinni.

Kun vastasyntynyt tyttäremme oli pesty ja puettu ja Tammisaaren sairaalan synnytysosaston henkilökunta oli tuonut meille juhlatarjottimen kuohuviineineen, päätimme kuunnella radiota. Kuinka ollakaan, Jokerit oli tasoittanut pelin, ja odoteltiin jatkoerän alkua. Se alkoi, mutta autosta piti hakea jotain. Lähdin niin kuin tuore isä vain voi, kepein askelin.

Palasin hetken päästä takaisin ja sain kuulla sen, mitä halusinkin. Jokerit oli voittanut.

Otakar Janeckyn legendaarinen jatkoaikamaali, ilmasta isketty mestaruusosuma, on elämäni maali. En nähnyt sitä livenä niin kuin näin suurimman osan Jokerien 1990-luvun menestyksistä, neljästä Suomen mestaruudesta ja kahdesta Euroopan mestaruudesta, mutta maaliin kiteytyi iloa jääkiekkoa isommista asioista.

Pari päivää myöhemmin Jali tuli käymään sairaalassa. Hän on Verna-tyttäreni kummi. Laitoimme Helsingin Sanomiin ilmoituksen, jossa tytärtä kutsuttiin Mestarivauvaksi – olihan ottelu saanut uuden käänteen vasta, kun hän oli syntynyt.

Seurasi kolme mestaruutta, joista viimeisin vuodelta 2002. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa.

Torstai 21. syyskuuta 2023. Astun ensimmäiseen Helsingin Jokerien edustusjoukkueen sarjaotteluun sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Olen Espoossa, viime kauden Mestis-mestari Kiekko-Espoon kotihallissa. Mutta jo Espoo Metro Arenan käytävälle kuuluu voimakas huuto.

”Jo-ke-rit!”

Kierrän Jokerien fanikatsomon vastapuolelle. Ottelun alkuun on puoli tuntia, mutta ei ole epäilystäkään, etteivätkö Jokerien fanit huutaisi siitä riemusta, etteivät he ole päässeet kannattamaan omiaan puoleentoista vuoteen.

”Jo-ke-rit!”

Kiipeän fanikatsomoon. Ystävällinen järjestyshenkilö huutaa fanien mylvinnän yli, että paikkaliput eivät ole voimassa, koska ”Jokerifanit ovat niin toivoneet”. Löydän ystäväni Kimmon kanssa hyvän paikan katsomon keskeltä, omiemme keskeltä. Huomaan yhtyväni huutoon:

”Jo-ke-rit!”

Tämä on päivä, jonka nimeän saman tien, jos joku kysyy minulta vuoden 2023 sykähdyttävintä urheiluhetkeä, sellainenhan on tapana valita vuosittain Urheilugaalassa. Jokerit pelaa ensimmäisen ottelunsa suomalaisessa jääkiekkosarjassa sitten kevään 2014.

En ole koskaan määritellyt itseäni Jokerien ”faniksi”. Sana viittaa mielestäni fanaattisuuteen tavalla, jota en tahdo itsessäni tunnustaa. Olen sanonut olevani ”Jokerien kannattaja”, värin tunnustaminen on ollut reilua myös toimittajatyön kannalta. Koen pystyneeni haastattelemaan asiallisen neutraalisti minkä tahansa joukkueen pelaajia, mutta jos olisin fanaattinen fani, olisikohan se aiheuttanut esimerkiksi jossain HIFK:n pelaajassa tai valmentajassa vuosien kuluessa torjuntaa?

Mutta kun katsoin valokuvaaja Antti Raatikaisen tätä juttua varten ottamia kuvia, niin pelipaitainen keski-ikäinen mies saattaa tuoda ihmisten mieleen jääkiekkojoukkueen fanin.

Jos näyttää fanilta ja kuulostaa fanilta, saattaa olla fani, vaikka kutsuisi itseään ”kannattajaksi”.

Lopulta Jokerit voitti ottelun. Viime kauden Mestis-mestarin kukistaminen kauden ensimmäisessä pelissä, vieraskaukalossa, jatkoaikamaalilla. Sykähdyttävää.

”Kukaan ei lähde, kukaan ei lähde”, komensi faniryhmän vetäjä, ja huuto ja laulu jatkui pitkään ottelun jälkeen, kunnes joukkue palasi jäälle luistellen mutta varusteet jo kopissa osittain riisuneena. Fanit hymyilivät. Hymyilimme.

Sitten kun Jokerit ennemmin tai myöhemmin pelaa taas Liigassa, ehkä jopa Hartwall-areenassa, aktivoituu muutama kaverisuhde. Ystävyys, joka elää nimenomaan jääkiekosta puhumisesta – vaikka keskenään eri joukkueita kannatettaisiinkin. Näiden ystävien kanssa pelien spekuloiminen etu- ja jälkikäteen on melkein yhtä hauskaa ja tärkeää kuin itse pelit ja niiden seuraaminen.

Turhaa, mutta tärkeää.

Ehkä sotakin on sitten ohi.

Pasi Kostiainen on vapaa toimittaja, joka on tehnyt Jokereista tietokirjan Jokerit – Suomalaisen jääkiekkoilun tuhkimotarina (WSOY 1997) ja toimittaa Jokerit-podcastia.