Image

Joka hetkestä jää jälki

Joka hetkestä jää jälki

Kymmenen vuotta sitten Anton Vanha-Majamaa aloitti tuskaisen teiniblogin, johon hän kirjoitti kaiken elämästään. Se kaikki on yhä verkossa.
Teksti Anton Vanha-Majamaa
Kuvat Rami Niemi
Mainos

Kymmenen vuotta sitten Anton Vanha-Majamaa aloitti tuskaisen teiniblogin, johon hän kirjoitti kaiken elämästään. Se kaikki on yhä verkossa.

Minä ole tehnyt tätä vuosiin. Enkä tekisi tälläkään kertaa, ellei olisi pakko.

Saan kaveriltani tunnukset, pääsen nettifoorumin arkistoon ja sieltä se nopeasti löytyy. Vanha blogini, jonka aloitin kymmenen vuotta sitten 16-vuotiaana. Rullaan tekstejä alaspäin, luen lauseen sieltä täältä ja muistan jälleen, miksi olen halunnut vältellä nuoruuskirjoitusteni lukemista. 

Ja lauantaihan päättyi hyvin. Illalla aloitin kalsarikännit, jotka päätyivät siihen että aamulla lähdin Turkuun dokaamaan jonkun randomtytön kanssa. Siellä meni aamu ja päivä, alkuillasta lähdin takaisin. Ei ole varmaan ikinä ollut niin kokonaisvaltainen morkkis kuin kotiin palatessa.

En mä oikeasti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tyttöystävän kanssa juttu on mennyt niin sairaaksi, mutta silti se tuntuu yhä olevan auki. Koko syksyn ollut niin huono olo. Hetkeksi siitä saattaa aina päästä eroon, mutta aina se palaa, ja entistä pahempana. Ihan fyysisestikin huono olo, oksettaa ja pyörryttää. Enkä tosiaankaan tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Onko parempi lähteä näkemään jotain tyttöä (kyseessä siis ei tosiaankaan ollut mikään sellainen tapaus) sunnuntaiaamuna ja tuulettua edes hetki, vai jäädä himaan kierimään depiksessä ja vetämään ranteet auki aamukuudelta kun uni ei tule ja paskat ajatukset täyttävät pään.

En minä osannut olla hyvä. Luotettava. Rento tarvittaessa. Jälkimmäistä varsinkaan. En varmaan osaisi vieläkään. Yrittäisin, mutta en tiedä kykenisinkö. Ajattelen liikaa.

Ajattelen liikaa.

En jaksaisi ajatella enää mitään.

Nyt soi:

Sielunvihollinen / Aion / CMX

2005 / 9 / 10

Biisivalinta ei varmaan yllätä. Joo.

Pelit.fi on Pelit-lehden nettifoorumi, jonne kuka tahansa lehden tilaaja saattaa perustaa oman blogin. Kun aloitin, blogeja oli kymmeniä: osa tiukasti teemoiteltuja ja osa vapaasti aiheesta toiseen rönsyileviä päiväkirjoja. Vuodesta 2005 vuoteen 2008 foorumilla pitämäni blogi oli jälkimmäistä tyyppiä ja vielä henkilökohtaisimmasta päästä.

Olin 16–19-vuotias ja asuin Vantaalla äidin ja siskon kanssa. Kotonamme oli ollut tietokone lapsuudestani asti, ja yläasteella se siirrettiin huoneeseeni. Nopeasti koneesta tuli enemmän kuin ikkuna tai ovi maailmaan: istuin sen ääressä tuntikausia koulupäivien jälkeen. Selasin nettifoorumeita, katsoin elokuvia ja juttelin tutuilleni Messengerissä tai ircissä. Jos tutustuin uusiin ihmisiin, tapahtui se yleensä verkossa, joko pelit.fi:ssä tai IRC-Galleriassa, jonka kautta ensimmäiset parisuhteenikin lukioaikoina alkoivat.

Juuri pelit.fi oli silti se foorumi, jossa saatoin olla eniten oma itseni.  Ehkä se johtui IRC-gallerian kuvavetoisuudesta, joka teki sivustosta poseeraavan, ehkä siitä, kuinka orgaanisesti keskustelut yhteisössä rönsyilivät. Xbox vs. PlayStation -kinastelusta päästiin hetkessä elokuviin, musiikkiin, kirjallisuuteen ja ihmissuhteisiin. Niistä – tai niiden puutteesta – puhuttiin paljon.

Aloitin blogini hetken mielijohteesta vuonna 2005. Se oli luontevaa jatkoa muulle kirjoittelulle foorumilla. Facebook oli jo perustettu mutta ei vielä olemassa suurelle yleisölle. Bloggaaminen oli tuolloin ensisijainen tapa kertoa itsestään verkossa. Poliitikot olivat oppineet kirjoittamaan ja kirjoituttamaan periaatteistaan ja yksityishenkilöt neuleharrastuksestaan. Päiväkirjamainen blogialusta LiveJournal kasvoi kutsupohjaisesta palvelusta yli kymmenen miljoonan käyttäjätilin jättiläiseksi juuri 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolimaissa.

Kirjoitin elämästäni mahdollisimman avoimesti. Ennen kaikkea itselleni, mutta ehdottoman tietoisena yleisöstä. En miettinyt etukäteen rajaustani. Kirjoitin ensimmäisestä kesätyöstäni keräilijänä elintarviketukku ME Groupin varastolla: monotonisesta muonapakettien pinoamisesta ja kelmuttamisesta, trukilla huristelusta, aikaisista herätyksistä ja ensimmäisen palkkapäivän riemusta. Kirjoitin ensimmäisestä parisuhteestani. Siitä, kuinka erosimme viikoittain, ja kuinka tunsin aivan liikaa aivan liian varhain, ja kuinka eka kerta tuli ja meni. Kirjoitin ensirakkaudestani, joka vei yli kolme vuotta elämästäni ja joka muovasi minua enemmän kuin mikään siihen asti. Kirjoitin masentuneisuudestani, jota hyvin saatoin liioitella, koska tunsin kaiken niin paljon ehdottomammin. Minulla oli mustat hiukset, pillifarkut ja Misfits-paita. Kuuntelin Tehosekoitinta ja Nine Inch Nailsia. Tim Burton oli lempiohjaajani.

Kirjoitin saadakseni huomiota ja hyväksyntää. Valitin elämästäni ja tein sen kaunokirjallisesti. Teini-ikäisen yhtäaikaisella ehdottomuudella ja ailahtelevaisuudella, tähän tapaan:

Katselin itseni torrenttien kautta ajantasalle Täydellisten naisten suhteen. Tässäpä sarja, joka kyllä on vuodesta toiseen säilyttänyt tasonsa.

Blogi oli henkireikä ja terapiaa, kirjoittamalla sain purettua asioita. En ollut syrjäytynyt, mutta olin paljon yksin. Netti, jota vanhemmat pitivät yksinäisenä ja pelottavana maailmana, oli minulle ainut merkittävä sosiaalinen kanava.

Sain vastakaikua muilta kouluhuolien ja keskenkasvuisen rakkautensa kanssa murehtivilta. Se on yksi syy sille, miksi tulin jakaneeksi nettiin niin paljon. Kaikista lukijoista ja kommentoijista huolimatta kuvittelin sinkoavani sydänmehujani jonkinlaiseen tyhjiöön, josta ne eivät koskaan valuisi ulos.

Toisin kävi. Kun lopetin blogini, se jäi seuraamaan minua.

2000-luvun alun blogit muistuttivat perinteisiä päiväkirjoja, mutta näiden välillä ei silti välttämättä ollut mitään yhteyttä. Minulla ei koskaan ollut paperista päiväkirjaa, niin kuin ei monella muullakaan sukupolveni bloggarilla. Päiväkirjoja alettiin pitää, koska netissä ja näppäimistöllä se oli kyllin helppoa.

Somerolla teini-ikänsä viettänyt, nykyään Turussa asuva Eino Nurmisto perusti ensimmäisen bloginsa vuonna 2003. Ei hänkään ollut ennen kirjoittanut koulupäiviensä tapahtumia ylös, mutta nyt hänellä oli päiväkirjamainen kanava, jossa hän kertoi koulupäivistään ja avautui opettajistaan. Hän ei miettinyt, että kukaan lukisi juttuja.

”Sen verran oli järkeä, että jos vaikka haukuin opettajaa, en tehnyt sitä sen omalla nimellä. Mutta kyllä mut sieltä olisi hyvin voinut tunnistaa”, Nurmisto nauraa.

Nykyään hän pitää homoskeneen keskittyvää blogia Tämän kylän homopoika. Sekin alkoi henkilökohtaisena itseterapiana: elämä yhdeksän tuhannen asukkaan Somerolla ei aina ollut helppoa nuorelle homomiehelle. Blogi oli alkuun anonyymi, mutta pienessä kylässä henkilöllisyys paljastui nopeasti. Osallistuttuaan Ylen Blogistania-ohjelmaan Nurmisto sai niin paljon julkisuutta, että halusi piilottaa rankimmat detaljit.

”Yhden yön jutut menivät piiloon nopeasti.”

Viestinnäntutkija Karoliina Talvitie-Lamberg pitää ensimmäisen aallon blogeja reaktiona mediapaniikkiin, joka jaksoi yhä uudestaan muistuttaa, miten yksinäistä ja turvatonta virtuaalimaailmassa on. Mitään, mitä verkkoon laittaisi ei saisi sieltä pois, ja kaikki, mitä sinne panisi, voisi joutua vääriin käsiin. Taustalla oli pelko uudesta formaatista ja siksi varoitukset olivat ehdottomia: Älä kerro itsestäsi mitään netissä. Älä laita kuviasi nettiin. Älä kerro missä asut.

Vastavetona nettiaktiivit keksivät, että omasta päivästä kertominen voi olla terve tapa olla yhteydessä toisiin. Nettipäiväkirja olikin alusta asti väline, jolla itsestä kertomisen lisäksi haettiin yhteyttä toisiin. Esimerkiksi LiveJournalissa oli kaverilistoja, joilla säädeltiin, kenen päiväkirjat tulivat omaan syötteeseen, ja ketkä pääsivät käsiksi omiin päiväkirjoihin. 2000-luvun loppua kohden LiveJournalin kurssi kääntyi laskuun ennen kaikkea Facebookin vuoksi, joka tarjosi helpon ja nopean tavan jakaa itseään.

Kun Facebook vuonna 2009 lanseerasi tykkäyspainikkeen, tuli se legitimoineeksi nykyisen tykkäyskulttuurin. Siinä positiiviset asiat saavat enemmän huomiota kuin negatiiviset. Tämä on ainakin yksi syy siihen, miksi nettipäiväkirjasta tuli nopeasti uhanalainen tekstilaji. Sama tykkäily muutti myös blogeja ja videoblogeja. Niissä alettiin puhua vaatteista, elektroniikasta ja matkailusta – hyvästä ja kauniista elämästä, josta on helppo tykätä.

Blogilista.fi-sivuston kymmeneen suosituimpaan blogiin sopivat asiasanat #muoti, #tyyli ja #elämä. Samaan aikaan bloggaamisesta on tullut ilmiö, jota puidaan muissa medioissa jatkuvasti. Bloggaajat oppivat, mistä kannattaa kirjoittaa.

Vielä kymmenen vuotta sitten bloggaamisesta ei juuri uutisoitu.

”Silloin kirjoittaminen saattoi vielä lähteä yksinkertaisesta ajatuksesta, että pidänpä tässä päiväkirjaa, jonka joku ehkä näkee. Nyt tuskin kukaan aloittaa blogia pelkästä päiväkirjan pitämisen ilosta. Se on alusta alkaen itsensä brändäämistä”, Talvitie-Lamberg sanoo.

Bloggaamisen luonne on muuttunut, kun oma blogi on nyt mahdollista valjastaa ison yleisön viihteeksi.

Lisää pillujuttuja. Kun aloin kirjoittaa musiikkimedia Nuorgamiin, palautteissa minulta haluttiin sitä samaa, mitä olin vuodattanut blogiini.

Lopetin bloggaamisen kolmen vuoden jälkeen vuoden 2008 lopulla. Blogi oli alkanut vaikuttaa elämääni netin ulkopuolella. En ollut ymmärtänyt, että vaikka blogini oli Pelit-lehden tilaajien foorumilla, sen sisältö saattoi päätyä foorumille kuulumattomien luettavaksi.

Hetken yritin jatkaa blogiani yleisluontoisemmalla linjalla ja kirjoittaa vain musiikista tai elokuvista, mutta se ei tuntunut samalta. Halusin ihmisten huomaavan minut ja reagoivan. Jätin bloggaamisen, sillä en halunnut sensuroida itseäni.

Pelit.fi:stä omaa blogiaan kuitenkaan ei saanut poistettua tai edes lukittua. Lopetin lehden tilauksen ja poistuin foorumilta tietoisena siitä, että blogini jäi sinne tilaajien luettavaksi. Tuolloin ymmärsin ensi kertaa, kuinka vaikeaa verkkotaakkaa on ravistaa harteiltaan.

Viime vuosien aikana useampikin ihminen on esittäytyessäni huudahtanut jotakin Bitch Alertista tai Bubbles Eroticasta. Ne ovat foorumilla käyttämiäni nimimerkkejä, jotka lukivat nimeni perässä eli niiden taakse ei voinut piiloutua. Enkä ajatellut olevan tarvettakaan.

Saamani palaute on ollut etupäässä naureskelua. Sellaista, jota itsetunto-ongelmista kärsivä ei välttämättä kaipaa. Blogia lukemattomat ovat olleet kiinnostuneita sen sisällöstä ja yrittäneet udella yksityiskohdista. Koska netissä olemme tottuneet siihen, ettei asioita salailla, on verkkohistoriaani haluttu perata näkyvästi ja kuuluvasti auki eri keskustelufoorumeilla. Tällaisissa tilanteissa yritän vaihtaa puheenaihetta. Kommentit eivät ole välttämättä pahantahtoisia, mutta ne tuntuvat tarpeettomilta muistutuksilta epävakaasta teini-iästäni.

Tiistai 3.4.2007. Katsoin itseäni peilistä ulos lähtiessäni, ja jotenkin vaan tunsin olevani kotona. Kaiken tämän paskan keskellä näin itseni ja tunsin olevani kotona, tunsin olevani taas oma itseni, oma itseni joka jäi johonkin matkan varrelle jonain menneenä vuodenaikana ja joka vasta nyt, kevään sarastaessa ja auringon lähentyessä, on taas tullut lähemmäksi, niin lähelle että tunnen voivani taas omaksua sen itseeni.

Nautin yhä kirjoittamisesta, se ei ole muuttunut mihinkään. Ja hyvä niin. On hyvä tietää, että vaikka olisin luopunut niin monesta asiasta ja lopulta paljastunut niin erilaiseksi kuin mitä ehkä itsekin vielä joskus kuvittelin, niin ainakin jotain on säilynyt mukana. Jos vielä saisin tuon mielihaluni valjastettua hyvään käyttöön, voisi sitä sanoa, että ainakin Anton on onnistunut yhdessä elämäntehtävässään. Että ainakin Anton on saanut jotain aikaiseksi.

Olenkohan koskaan aiemmin käyttänyt omaa nimeäni täällä? Olenko näin narsistinen? Taidanpa olla, ja senkus vittuilette siitäkin. Minä en enää välitä.

Tietenkin valehtelin, kun sanoin etten välittäisi. Pelkäsin kuollakseni kritiikkiä. Sitä, että joku sanoisi pahasti. Olin äärimmäisen epävarma. Silti halusin kirjoittaa ja jakaa. Halusin saada ja sain huomiota. Ja yleisöä. Se oli tärkeää, sillä yhtäkkiä me kaikki bloggarit olimme potentiaalisia kirjailijoita. Se saattoi houkutella jakamaan sellaisetkin asiat, jotka olisi kannattanut pitää itsellään. Ongelmani ei ole se, että olin nuori ja herkkä. Kaikki olivat. Ongelmani on, että tuo nuoruus ja herkkyys on yhä näkyvissä. Ajatus siitä, että verkossa on ikuisesti paljon esityksiä keskeneräisestä itsestäni, on sietämätön. Entistä sietämättömämpää se on nykyisessä blogimaailmassa, joka videoblogeihin kallistuneena tuntuu lähes tarkoituksellisesti välttelevän epävarmuutta ja herkkyyttä.

Hyvä esimerkki bloggaamisen muutoksesta on ehkä Suomen tunnetuin videobloggaaja Soikku. Videoillaan 23-vuotias Sonja Hämäläinen ei niinkään juttele kameralle kuin pirskahtelee ilosta ruudulla.

Hämäläisen satoja videoita on katsottu YouTubessa miljoonia kertoja, ja hänen videokanavallaan on yli satatuhatta tilaajaa. Tanssii tähtien kanssa -sarjan tämän syksyn kaudelle osallistunut Hämäläinen on Suomen ensimmäinen isoon tv-kisailuun kutsuttu somejulkkis.

Videoillaan hän kertoilee elämästään ja pui ajankohtaisia ilmiöitä kevyen kuplivaan sävyyn. Kamera seisoo pöydällä tai jalustan päällä. Hän kertoo päivästään, esittelee lemmikkikanejaan tai analysoi duckface-ilmiötä. Kuva ei yleensä liiku, eikä leikkauksia toiseen aikaan tai paikkaan ole. Puheenvuorot kestävät joitain minuutteja. Videot ovat kuin sarjan jaksoja – tai sivuja epäuskottavasta päiväkirjasta. Elämänmyönteinen ja iloinen Soikku on Hämäläisen rakentama brändi tai hahmo, ja siksi Soikku ei esimerkiksi kiroile videoillaan. Masistelu olisi brändinvastaista. Alavireisenä Hämäläinen avautuu mieluummin ystävilleen kuin verkkoyleisölleen.

”En tuo pahaa oloa videoihin. Haluan, että jengi voi tulla katsomaan niitä, ja olla että jee, pupunpoikasia, ja sitten kaikki on taas hyvin. Tämä on mulle yhä kiva harrastus, ja eihän kukaan tee mitään kivaa, jos ei ole hyvä fiilis!” Hämäläinen  kertoo kahvilassa, jonne hän on tullut suoraan Tanssii tähtien kanssa -sarjan kuvauksista.

Soikun videoita katsoessa herää kysymys: meneekö ihmisillä nykyään netissä paremmin? Oltiinko ennen rehellisempiä? Syvällisempiä? Aidompia?

Bloggaaminen ja vloggaaminen tuntuu nykyään useimmille tarkoittavan aivan tiettyä itsensä jakamisen tapaa: sellaista, jossa esitetään oman minän ideaaliversioita yleisölle, joka on isompi kuin koskaan.

”Lifestyle-blogeissa pinnallisuus näkyy selvästi. Blogin pitäminen on nykyään aika paljon sitä, että luodaan itsestä tuote, joka sitten brändätään oikeanlaiseksi ja -näköiseksi. Blogin kautta markkinoidaan usein kokonaista elämänmuotoa. Esitetään laajempia ja isompia asioita kuin vain omaa itseä”, Talvitie-Lamberg sanoo.

Poikkeuksia kuitenkin on. Talvitie-Lamberg on itse tutkinut videoblogeja, ja vaikka niissäkin pyritään usein viihteellisyyteen ja pinnallisuuteen, tehdään myös muunlaista sisältöä paljon. Oma alakategoriansa on sairausvlogit, joissa käsitellään omaa terveyttä. Tällöin vlogi voi olla jopa ainut paikka, jossa itseään pääsee puimaan.

”Vastapuolina ovat toisaalta itsensä tuotteistaminen, toisaalta itsensä työstäminen ja sen miettiminen, mistä tässä kaikessa on kysymys. Ja millaista on olla esimerkiksi syöpäsairaana”, Talvitie-Lamberg sanoo.

Esimerkkejä syöpävlogeista saa laittamalla YouTuben hakuun ”cancer vlog”. Yksi tunnetuimmista on Talia Castellano (taliajoy18). Hän kamppaili leukemian kanssa videoblogissaan kahden vuoden ajan. Castellano kuoli kuukautta ennen 14. syntymäpäiväänsä.

Hänen YouTube-kanavansa on yhä aktiivinen. Sitä kautta katsojat voivat kunnioittaa hänen muistoaan ja työstää samalla omia kamppailujaan. Monet lukijoista ovat kohdanneet saman sairauden ja saaneet voimaa Castellanon videoista.

Castellanon videoissa on surullinen pohjavire, mutta niillä on myös toinen puoli. Kertoja on kiinnostunut muodista ja kosmetiikasta. Ensimmäisen videon nimi on ”Crazy eyeliner”.

Charles Trippyn (CTFxC) pitämät humoristiset videoblogit olivat suosittuja jo ennen hänen syöpädiagnoosiaan. Hänen Internet Killed Television -vlogiaan sponsoroi Netflix, ja katseluja on kertynyt yhteensä jo yli puoli miljardia. Otsikoihin hän pääsi viimeistään lataamalla nettiin videon leikkauksestaan.

Verkossa on paljon henkilökohtaista minusta, enkä saa sitä sieltä pois. Ne eivät loukkaa minun tai läheisteni yksityisyyttä niin, että kenelläkään olisi velvollisuutta niitä poistaa. Googlekin poistaa pyynnöstä vain hakutuloksia, jotka uhkaavat käyttäjän turvallisuutta.

Vanhat blogimerkintäni, joita ehdin kirjoittaa kolmen vuoden ajan, ovat tietenkin totaalisin ja laajin esitys nuoresta minusta. Blogi ei ole vieläkään kaikkien luettavissa, sillä foorumia suojaa tilaajamuuri.

En ollut itsekään nähnyt sitä vuosiin. Vasta nyt uskaltauduin kaivamaan sen jälleen esiin. 

Aivan vanhimmat blogikirjoitukset olivat hävinneet jonnekin Pelit.fi:n ylläpidon arkistoihin, mutta kaikki löytämäni tekstit muistuttivat, että minusta on verkossa teini-ikäinen, pahasti keskeneräinen ja keskenkasvuinen versio, joka voi monelle olla ensimmäinen ja ainut kuva minusta.

Toisin kuin yksittäiset valokuvat, joihin on taltioitu yksittäisiä hetkiä, on blogi täysin ainutlaatuinen tallenne omasta nuoruudesta. Se ei ole erilaisille somealustoille ripoteltu kokoelma elämän tähtihetkiä tai paisuteltuja pohjakosketuksia, vaan  vuosien mittainen jatkokertomus, johon kommentit tuovat vielä tarpeellisia ulkopuolisia ääniä. Pullollaan pohdintaa, parisuhdekipuilua ja tulevaisuudensuunnitelmia oleva blogi on leikkaamaton versio kaikesta siitä, joka vanhassa valokuvassa voi läikähtää vain ohikiitävänä tunteena.

Silti on vaikea päästä irti häpeästä. En edusta vielä sitä sukupolvea, jonka oleminen on alusta asti tapahtunut verkossa. Olen omaksunut lapsena käsityksen yksityisestä ja julkisesta, ja viimeiset kymmenen vuotta sosiaalinen media on kumonnut näitä käsityksiä.

Historiamme on jatkossa netissä kaikkien nähtävänä. Se ahdistaa ainakin meitä, jotka emme siihen ole kasvaneet. Samaan aikaan olemme kuitenkin jo oppineet verkon uudet lait. Emme enää pelkää asioiden pistämistä verkkoon, vaan päinvastoin koitamme kaikin keinoin saada teoillemme huomiota.

Se on tehtävä, koska verkossa on niin paljon kaikenmoista, esimerkiksi keskeneräisiä esityksiä monesta meistä. 

Verkko on niin keskeinen areena oman olemassaolon ja identiteetin työstämiselle, että ”keskeneräisiin paloihin” törmää väistämättä, ja on turha luulla, että oma keskeneräisyys jaksaisi kovinkaan suurta yleisöä kiinnostaa.

Silti jotain eri tavalla henkilökohtaista on siinä, mitä itsestäni nuorena jaoin. Se oli totaalisempi. Jos nyt katson Facebook-sivuani, antaa se minusta vain murusia.

On täysin luonnollista, että 1980- ja 90-lukujen taitteessa syntynyt ikäpolveni jakoi itsestään hetken aikaa niin paljon. Meillä oli kaikki tarvittava: tarve (olla sosiaalisia paikassa, jossa sen ei pitänyt olla mahdollista) ja väline sen toteuttamiseen (blogi).

Yhdessä asiassa olimme kuin sukupolvet edellämme. Meillä oli aivan liian paljon kerrottavaa. ■

Julkaistu: 8.2.2015