luottamuksenjälkeinen aika, sanoo tutkija Johanna Vuorelma.

Sinun ja dosentti Paul-Erik Korvelan kirjassa Puhun niin totta kuin osaan – Politiikka faktojen jälkeen (Docendo) poliitikot vedättävät ja valemedia valehtelee. Miten niin emme elä lopun aikoja?

Ne väitteet, joita ”uudesta aikakaudesta” nyt esitetään, ovat aika historiattomia. Ihan samanlaisia väitteitä on esitetty aiempinakin vuosituhansina. Nyt keskitytään paljon sellaisiin ilmeisiin valheisiin, että joku esittää väitteen, joka on faktuaalisesti kumottavissa. Syntyy kuva, että tämä olisi ainoa valheen muoto ja se olisi erityisesti lisääntynyt.

Itse asiassa ei ole näyttöä siitä, että valehtelu politiikassa olisi määrällisesti tai laadullisesti lisääntynyt. Me vain kiinnitämme siihen nykyisin enemmän huomiota.

Entä Donald Trump?

Trumpia ja Brexitiä pidetään esimerkkeinä totuudenjälkeisestä ajasta, mutta esimerkiksi 2000-luvun alussa Irakin sodasta valehdeltiin valtavin seurauksin. Reagointi Bushin hallinnon valheisiin vain oli lähinnä apaattinen. Tällaisia esimerkkejä on loputtomasti. Niihin ei ole kiinnitetty samalla tavalla huomiota, koska niitä ei ole pystytty samalla tavalla tarinallistamaan.

Täällä ei siis ole nyt mitään nähtävää?

Kyllä iso murros on käynnissä. Se ei vain liity totuuteen, vaan ideologioiden paluuseen. Usko siihen, että liberaali demokratia on neutraali ja epäpoliittinen tapa hahmottaa maailmaa on haastettuna usealta suunnalta: on nationalismia, poliittista islamia ja niin edelleen. Koska liberaali demokratia on hahmotettu totuudenmukaisena järjestelmänä, sen haastaminen synnyttää vaikutelman, että juuri totuus on uhattuna.  Kyseessä on perustavanlaatuinen hätä, että eikö meillä ollutkaan sama tilannekuva.

Mitä aikaa nyt sitten eletään?

Jos jonkin jälkeisestä ajasta halutaan puhua, luottamuksen jälkeinen aika olisi parempi termi. Luottamuksen romahdus yhteiskunnassa myös on asia, jota  voidaan mitata. Tilastoissa näkyy selvästi, että aina kun taloudessa on kriisi tai notkahdus, luottamus vähenee. Se näkyy muutaman vuoden viipeellä. Talouskriisin jälkeinen notkahdus oli merkittävä. Luottamus poliittisiin instituutioihin romahti.  Katsotaan vaikkapa Kataloniaa: miksi se tapahtui juuri nyt? Katalonia on kärsinyt talouskriisistä paljon. Brexit – sama tilanne.

Mikä voisi palauttaa luottamuksen?

Luottamus voisi palautua, jos talous lähtisi kasvuun niin, että se näkyy yhteiskunnassa lisääntyvänä hyvinvointina. Toinen vaihtoehto on, että tulisi jokin kyllin laajaa suosiota nauttiva poliittinen voima. Kolmas vaihtoehto on, että kansalaisyhteiskunta vahvistuisi ja sillä tavoin yhteisöllisyyttä rakennettaisiin.

Onko jokin näistä ratkaisuista todennäköinen?

Mikään näistä ei vaikuta nyt todennäköiseltä: Suomessa vallitsee parhaillaan vahva epäluottamus siihen, että hallituksen toimien tarkoitus olisi lisätä hyvinvointia laajasti. Mitään yhtä vahvaa ideologiaa ei ole näkyvissä, ja kansainvälisesti näkyy lähinnä pyrkimyksiä kaventaa kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia. Näen, että luottamuksen lasku on asia, joka pysyy nyt jonkin aikaa. Se on tämän hetken normaali tila.

Eikö luottamusta voi saavuttaa totuudella?

Faktantarkistus on nyt kovasti pinnalla. En ole silti varma, miksi pitäisi nimetä uudelleen sitä, mitä toimittajat ovat tehneet aina. Suurin huoleni on, että jos puhumme jatkuvasti faktantarkistamisesta, toden ja valheen monimuotoisuus ja laajuus hämärtyvät. Varsinkin hankalasti hahmotettavat, järjestelmän tason valheet jäävät pimentoon. Se, että kaikki ovat nyt oman elämänsä faktantarkastajia, kapeuttaa poliittisen puheen merkitystä. Politiikassa ei ole koskaan kyse pelkästään faktoista. Politiikka alkaa siitä, mihin faktat loppuvat. Jos kaiken voisi vain tarkistaa, eihän poliitikkoja eikä toimittajia tarvittaisi mihinkään.

Mikä on populismin rooli tässä kaikessa?

Ajatus faktoja hyljeksivästä poliitikosta yhdistetään yleensä oikeistopopulistiin. Mutta se, että poliittisia päätöksiä perustellaan uskolla, on itse asiassa lisääntynyt kautta linjan eduskunnassa.

Miksi eduskunnassa puhutaan uskosta?

Se liittyy luottamukseen. Ajatellaan, että on uskottavampaa, että laittaa uskonsa peliin. Taustalla on talouspoliittinen retoriikka, jossa ajatellaan, että talous on jotain, mitä ei tiedoilla hallita, vaan siihen pitää uskoa. Se, miten poliitikot puhuvat tällä hetkellä markkinavoimista tällä hetkellä, on hyvin lähellä uskonnollista puhetta. Kunhan uskomme tarpeeksi, tämä kääntyy hyväksi.