Syyskirja sijoittuu kolmeen elokuun päivään vuonna 1991. 77-vuotias Tove Jansson on jättämässä lopullisia jäähyväisiä Klovharun saarelle yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa. Parikymppisen biologian opiskelijan Marian äiti on vakavasti sairas. Maria on kirjoittanut ihailemalleen Tove Janssonille kirjeen: millaista on elää maailmassa ilman äitiä ja miten siitä voi selvitä? Hän ei saa vastausta – vaikka Janssonin kerrotaan vastaavan jokaiseen kirjeeseen. Maria matkustaa Pellinkiin tavatakseen Tove Janssonin. Romaani peilaa kahden eri-ikäisen naisen elämää ja oman äänen etsintää.
Lähes jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde Tove Janssoniin – ja usein vieläpä varsin idealisoitu kuva, kuten kirjastasikin käy ilmi. Asteikolla 1–10 kuinka paljon jännitti kirjoittaa fiktioteos Tove Janssonista?
Kirjoittaessa ei juurikaan. En olisi heittäytynyt siihen, jos olisin jännittänyt. Mutta kun kirja alkoi valmistua ja aloin huomata kihinää sen odottamisen ympärillä ja tajusin, mitä olen tekemässä, sitten alkoi jännittää sillein kasin verran. Eli aika paljon!
Tuliko painajaisia, joihin herää yöllä?
Kyllä, nimenomaan. Että mitä Muumi-fanit sanovat. Mutta toisaalta ajattelin myös Zaida Bergrothin Tove-elokuvaa, joka myös avasi aika uudenlaisen ja yllättävänkin Toven yleisölle. Ehkä ihmiset ovat nyt senkin myötä vähän valmiimpia vastaanottamaan Tovesta monenlaisia tulkintoja.
Miksi halusit kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on Tove Jansson?
On teemoja, jotka eivät ole jättäneet mua rauhaan. Yksi niistä on elämässä toteutumisen kysymys. Sitä voi sanoa oman identiteetin löytämiseksi, mutta toteutuminen on ehkä parempi. Myös Ensimmäinen nainen käsitteli sitä paljolti. Tove Jansson edustaa ihmistä, joka näyttää ulkoapäin katsottuna toteuttaneen täysimääräisesti taiteellista kutsumustaan ja toteutuneen niin monella saralla niin upeasti, että ajattelin tutkiskella vähän, että onko todella niin ja minkälainen ihminen sieltä taustalta löytyy. Kirjassa on tavallaan kolmen naisen identiteetin etsimisen kertomus: Toven, hänen äitinsä Hamin ja kaksikymppisen Marian.
Tove Janssonista on jo tehty teoksia jonkin verran. Tuntuiko, etteivät ne vielä vastanneet tähän kysymykseen?
Eivät tästä näkökulmasta. Näin kuuluisassa ja näin paljon asioita tehneessä ihmisessä on niin monia mahdollisia peilejä, joita vasten voi peilata itseään, että jokainen löytää sieltä oman kulmansa. Halusin löytää sen omani. Otin Tove Janssonin välineeksi, jonka kautta voi käsitellä tiettyjä kysymyksiä. Koen, että romaani on näyttämö. On rakennettava tietynlainen näyttämö, jossa voi käsitellä tiettyjä kysymyksiä. Näyttämölle tarvitaan tietynlaiset henkilöt. Kuka on se henkilö, jonka kautta niitä juuri sillä hetkellä itseäni vaivaavia kysymyksiä voisi käsitellä. Ja tässä tuli esille Tove Jansson ja hänen omalakinen neroutensa.
Kirjaa on markkinoitu teoksena Tove Janssonista, mutta lukiessa sieltä nousee monia henkilön ylittäviä teemoja. Koetko itse, että tämä on romaani Tove Janssonista?
On, hänestäkin, vaikkei elämäkertaromaani siinä mielessä kuin joku ehkä odottaa. Ensimmäisessä naisessa menin Sylvi Kekkosen nahkoihin ja puhuin tämän kuvitteellisen Sylvi Kekkosen äänellä. Tove Janssonhan ei antaudu sellaiseen ollenkaan. Hän on kirjoittanut niin paljon ja niin mestarillisesti omasta elämästään, että olisi ihan mahdoton lähteä kertomaan uudestaan niitä samoja asioita, vain huonommin. Sitä en halunnut tehdä vaan halusin katsoa Tove Janssonia. Sekin on tietysti romaani Tove Janssonista.
Yksi iso teema on äiti ja äitisuhde. Miksi?
En suunnitellut äititeemasta niin keskeistä. Mutta Ham tulee vastaan Toven elämän jokaisessa käänteessä. Se on aika poikkeuksellinen äiti–tytär-suhde. Tove on sanonut haastattelussa, että hänen ja Hamin välillä oli kolossaalinen yhteys. Ham on ollut myös taitelija, mentori ja ymmärtäjä, tukija… hirveän monella tavalla Tove Janssonille tärkeä ihminen. Voi miettiä, miten paljon Toven menestyksestä ja siitä laaja-alaisesta jaksavuudesta ja osaamisesta oli myös sen ansiota, että hänellä oli valtavan hyvä tuki kotoa.
Aihe lähti kytemään. Siihen liittyi kysymyksiä, jotka kiinnostavat mua: Äitiys ja sen vaativuus. Miten voi olla taiteilija ja äiti yhtä aikaa? Minkälaiset roolit ovat äidille sallittuja? Miksi Muumimamma oli just niin ihanteellinen äiti, ja mikä hinta sillä on?
Kerroit Instagramissa, että teoksen kirjoittaminen tuotti sinulle myös kirjoittamisen iloa, jollaista et muista koskaan ennen. Mikä siinä oli niin ihanaa?
Toven matkassa kulkeminen. Saada olla niin pitkän aikaa ihmisen kanssa, jonka elämä oli niin valtava mielikuvituksen juhla. Tove avasi uusia lehtiä useissa elämänvaiheissa. Sekin on mulle tärkeä teema, joka oli jo Ensimmäisessä naisessa. Tove oli 50-vuotias, kun he Tuulikki Pietilän kanssa rakennuttivat Klovharun mökin. Hän oli siis jo ihan pitkän uran tehnyt, ei mikään nuori ihminen enää. Ja nykyään se mökki määrittää Toven koko kuvaa ihmisten silmissä. Saari ja meri, etäisellä ulkosaariston luodolla asustaminen, pitkät kesät. Tässä saarivaiheessa Tove alkoi myös kirjoittaa aikuisille. Se oli kokonaan uusi kaunokirjallinen avaus.
Miten lähdet rakentamaan historiallisia romaanihenkilöitä? Kerro prosessista.
Luen ensin kaikenlaista ja seulon. Nytkin mulla on kolme henkilöä mielessä, joista voisin seuraavaksi kirjoittaa. Yritän selvittää heidän elämänsä kautta, löydänkö sieltä sen kohdan, joista haluan kirjoittaa. Ne kiinnostavat kysymykset, jotka osuvat muhun itseeni. On mahdotonta saada aikaan elävää romaania aiheesta, joka ei jollakin tavalla kipinöi itsessä tai ole kipeä asia itselle. Maailma on täynnä kiinnostavia ihmisiä, mutta harvasta heistä pystyn kirjoittamaan, koska he eivät kipinöi mussa. Tove Janssonin elämässä hänen muuttonsa saareen 50-vuotiaana oli lähtökohta, josta tiesin, että tästä varmaankin aukeaa jotain, ja niin kävikin.
Mietitkö kirjoittaessasi, että historiallisesta henkilöstä kertovaa romaania luetaan tyypillisesti elämäkertana?
Joo, ja Ensimmäisen naisen kanssa se tuli esille vahvasti. Jouduin aika paljon kirjastoesiintymisissä ja muissa vastaamaan kysymyksiin, joita kysyttiin ikään kuin olisin Sylvin elämäkerturi. Ja se on hankalaa. Olen lukenut valtavasti kyseisen henkilön elämästä ja tutkinut häntä mutta vain omasta kulmastani, jolloin näen hänet siinä tietyssä valossa. Mutta kyllä tämän tyyppisen romaanin myös pitää luoda todellisuusilluusio. Lukemisen hetkellä pitää uskoa siihen maailmaan. Vaikka siinä ollaankin toden ja kuvitteellisen rajapinnassa koko ajan. Tässä romaanissa on hirveän paljon faktaa, paljon enemmän kuin Sylvi-kirjassa. Olen kirjoittanut jo kritiikit etukäteen mielessäni, että ”kärsii historian luennoista”. (Nauraa.)
Millaisia kamppailuja käyt kirjoittaessasi sen kanssa, että menitkö tulkinnassasi henkilöstä jo liian pitkälle?
Olennainen kysymys. Kun tekee tämän tyyppistä kirjaa, päähenkilö tulee hirveän läheiseksi. Hän on ikään kuin koko ajan läsnä kirjoittamisprosessin liepeillä. Koen, että hänen äänensä puhuu siinä. Monesti käy niin, että hän juuri ikään kuin sanoo, että ei, tässä menee raja. Että mä en olisi tehnyt näin tai ainakaan en halua, että kirjoitat tästä. Sen rajan tietää. Loppuvaiheessa mä esimerkiksi poistin kirjasta kohtauksia, joista tajusin, että nämä menevät yli sen rajan. Ne olivat joko epäuskottavia, Tove ei olisi ajatellut tai tehnyt näin, tai ne tuntuivat jollain tavalla epämukavilta. Ja Sylvi oli aika tarkka! Sylvi oli koko ajan siinä, että ei näin.
Huoli ilmastonmuutoksesta on jo läsnä kirjassasi, vaikka se sijoittuu vuoteen 1991. Teit itse tuona vuonna biologian opiskelijana ilmastonmuutosta käsittelevän seminaariesitelmän Jyväskylän yliopistoon. Siitä on nyt 30 vuotta. Miten katsot tätä nykyhetkestä?
Esitelmäni käsitteli Keskisuomalaisen uutisointia ilmaston lämpenemisestä vuonna 1989. Tutkin yhden vuoden ajalta sanomalehtikirjoituksia, ja kyllä se oli esillä. On käsittämätöntä, että se oli silloin isomminkin esillä julkisuudessa mutta hautautui sitten pitkäksi aikaa. En tiedä, mikä sitä selittää. Ilmastonmuutos eteni ja ongelmat pahenivat, mutta siitä ei enää puhuttu niin paljon, ennen kuin ne ongelmat alkoivat olla näkyviä ja jo jokaisen ihmisen elämässä vaikuttavia.
Marian tavoin olit itsekin parikymppisenä ympäristöaktivisti. Kommentoit Instagram-tililläsi, että ihmisten reaktio Elokapinaan järkytti. Miksi?
Jos tällaista toimintaa ei sallita, silloin olemme menossa yhtä karmeisiin ulottuvuuksiin kuin jos taiteen sananvapautta aletaan rajoittaa. Musta se on ihan itsestään selvää, että meillä pitää olla tämän tyyppistä vastavoimaa yhteiskunnassa. Ja hehän ovat aivan oikealla asialla siinä.
Olet nyt kirjoittanut kaksi biofiktioteosta. Aiotko jatkaa?
Luulisin, joo. Ellei nyt tästä tule ihan hirveää myrskyä niskaan, enkä uskalla enää tarttua kenenkään elämään. (Nauraa.)
