Apu

Johanna Kurkela: Äärilaitoja



Johanna Kurkela: Äärilaitoja

Johanna Kurkela on vasta 30-vuotias, mutta sanoo olevansa vanha ja hidas sielu. Muumimammaa ihasteleva laulaja elää jalat maan pinnalla ja välillä liitelee muissa avaruuksissa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari

Jasmikepensas ryöppyää valkoisia kukkia monetta kesäänsä, mutta tuuli kulkee romahtaneen talon läpi. Siellä asuneiden nimiä ei kukaan enää muista, ei iloja ja suruja, joita siellä joskus on eletty.

– Tämähän on kuin haltia- ja keijukaismetsä, niin hiljainen ja salaperäinen. Tämäkö olisi näkymä, jos kaikki kylät ja kaupungit autioituisivat ja metsittyisivät, sanoo Johanna Kurkela.

Laulaja on aamulla noussut junaan kotiseudullaan Pohjois-Karjalan Kiteellä ja matkannut Helsinkiin. Nyt hän kävelee Helsingin Kruunuvuoren salaisilla poluilla, metsässä, jonka ainoa ääni on puukiipijän rapina satavuotisen lehmuksen rungolla.

Kukkiva jasmikepensas ja hylätty talo symboloivat ääripäitä, joita Johanna Kurkela elämässään miettii. Hän on itsekin kuin keijukainen: olemus, silmien katse ja ajatukset, jotka eivät ole tyypillisiä 30-vuotiaalle.

Ei silti keiju. Kurkela on herkästi hymyyn ja nauruun puhkeava nainen jalat maan pinnalla, vaikka seikkaileekin välillä Saturnuksen renkailla.

Hän palauttaa kuulijansa tähtipölystä maan pinnalle.

– Mie ihmettelen välillä tätä ajan hyörinää ja hullutusta kuin Ohukaisen ja Paksukaisen Stan Laurel! En osaa olla somessa, ja sanoja rakastavana saatan miettiä tekstiviestin sanamuotoa tunnin.

Sanoo ja imitoi Ohukaista esittänyttä brittikoomikko Stan Laurelia rapsuttamalla punaista tukkaansa.

Ääni on tuttu, vaikka Johanna Kurkelaa ei muuten tuntisi. Ääni soi kuulaana ja puhtaana kuin jokin instrumentti muun muassa hitissä Sun särkyä anna mä en. Niin myös vielä julkaisemattomalla albumilla Ingrid. Siitä on toistaiseksi kuultavana single Kuolematon.

Kurkelaa ei voida lokeroida iskelmägenreen, hänen musiikkinsa on paljon enemmän. Mutta sitä, että hevi oli hänen lempimusiikkiaan teini-ikäisenä, ei arvaisi.

– Kuuntelen vieläkin heviä. Sen karu kauneus, riipivät bassot ja välissä välähtävät viulujuoksutukset ovat juuri niitä ääripäitä, joita elämä sisältää. Hevi kuvastaa hienosti elämän rikkinäisyyttä ja tummia sävyjä, joita ei pitäisi pelätä.

Heviä tai pikemminkin sinfonista metallia edustaa myös hänen avopuolisonsa, Nightwish-yhtyeen Tuomas Holopaisen esittämä musiikki. Kotistudioon Kiteelle mahtuvat sulassa sovussa puolison metallisoinnut ja Johanna Kurkelan melodisempi musiikki.

– Uutta levyä tehdessämme pidimme musiikkileiriä Helsingissä ja meillä kotosalla. Aloin ottaa äänittämistä haltuuni ja kuorin elämäntuntojani auki kuin kohti sipulin ydintä, olemisen ydintä. Tunsin hetkittäin olevani kuin kirjailija Jules Verne matkalla kohti maan keskipistettä, hän sanoo.

Me musiikkileirillä tarkoittaa muun muassa Antti Tuiskun uuden levyn teosta vastannutta Jurekia, sanoittaja Saara Törmää ja säveltäjä Aku Rannilaa.

– Olen kiitollinen kaikista musiikkikollegoistani, ja minusta tuntuu, että Johanna Kurkela ei ole vain minä, vaan joukko ihmisiä, me kaikki yhdessä.

– Ammatissani korostuvat helposti kielteiset piirteet kuten itsekorostus. Yritän välttää sitä, ja musiikissa on aina enemmän tekijöitä kuin vain yksi.

Musiikki tuli Johanna Kurkelan elämään varhain. Hän aloitti viulunsoiton viisivuotiaana Pohjois-Pohjanmaalla Lumijoella ja oppi laulamaan ennen kuin puhumaan kunnolla. Lapsuudenkodissa on yhä tallenne, jossa pieni Johanna laulaa Lapin äidin kehtolaulua.

– Äitini soittaa viulua ja isä selloa. Pidimme yhdessä kotikonsertteja, joissa soitimme kimpassa Mozartia.

Kurkelan perheessä on aina soinut ja soitettu, Johanna Kurkelan pikkuveli ja -sisko ovat myös musikaalisia.

Kolmilapsisen perheen esikoisena Johanna kasvoi hiljaiseksi tarkkailijaksi. Hän luki paljon, ja mielikuvitusmaailmaan mahtui monenlaista väkeä kuin Liisa ihmemaassa -romaanissa.

– Olin kyselijä ja ihmettelijä, enkä ymmärtänyt lukio­ikään tullessani ihmisten pahantahtoisuutta. Minulla oli ja on vahva oikeudentunto, enkä hyväksy pahuutta tai suvaitsemattomuutta.

Hän ei joutunut itse kiusatuksi, vaan asettui muun joukon kanssa puolustamaan erästä koulukiusattua. Kiusaaminen saatiin loppumaan, ja se osoitti yhteen hiileen puhaltamisen voiman.

Johanna Kurkela kävi koulunsa loppuun Oulussa Madetojan musiikkilukiossa.

– Olin esiintymässä koulun bändin kanssa Oulun Pakkahuoneenkadulla Foxiassa pop- ja jazzklubilla. Pekka Ruuska kuuli minusta ja otti yhteyttä.

Ruuskan yhteydenotto oli käänteentekevä. Se johti Hetki hiljaa -ensilevyn ilmestymiseen 2005 ja käänsi parikymppisen naisen elämän uudelle kiertoradalle.

– En ollut vielä osannut päättää, mitä työtä haluan aikuisena tehdä. Laulaja minusta tuli, ja olen äärettömän kiitollinen vanhempieni tuesta ja kannustuksesta. Se on ollut tosi iso juttu. 

Vanhemmat hyväksyivät esikoisensa ratkaisun, eivätkä olleet patistamassa lahjakasta tytärtään akateemiselle uralle tai ”kunnon ammattiin”. 

Johanna Kurkela voisi viettää kahdeksannen albuminsa myötä kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa, mutta sellaiseen pullisteluun hänestä ei ole. 

– Ammattini nostaa esille helposti kielteisiä arvoja kuten itsekorostusta. Se ei ole minua. 

Hän ei ole myöskään yhtään kilpailuhenkinen, eikä sorru vertailemaan omaa uraansa muiden artistien uraan. Aikoinaan koulun hiihtokilpailut eivät merkinneet hänelle voittoa, vaan luontoa rakastavalle tytölle maisemamatkailua.

Elämän kipeys, pelot ja vaikeudet eivät ole vieraita Johanna Kurkelalle.

– Ilman niitä ei olisi rakkautta ja rauhaa, joita elämässäni on nyt paljon. Onnellisuus on todellista vasta, kun sen voi jakaa.

30-vuotiaana hän näkee selvästi, että elämään oppii vasta hyväksyttyään vaikeudet.

– Nuorempana kipupisteitäni olivat herkkyys ja niin pitkät tuntosarvet, että aistin nopeasti ihmisten mielentiloja. Herkkä olen edelleen, mutta olen hyväksynyt omat luonteenpiirteeni.

Kuolemaa hän ei ole joutunut kohtaamaan kuin isoisänsä kuoltua. Johanna oli silloin yläasteella.

– Elämän rajallisuus ja hetkellisyys koskettivat silloin ensimmäistä kertaa. Kuolema on kuitenkin osa muutosta, joka kuuluu lyhyeen kiertokulkuumme.

Jotain niin karjalaista Pohjanmaalla kasvaneessa Johanna Kurkelassa on, että hän näyttää avoimesti tunteensa. Miet ja siet vilahtelevat puheenparressa kuin syntyperäisellä karjalaisella.

– Monella meillä on naamio kasvoillaan, ja vaikka sisäpuolella myllertää, tunteet jäävät naamion taakse. Olisi tärkeää löytää oma minuus ja omat rajansa kaiken infon keskellä. On pelottavaa, miten esimerkiksi koulusurmaajat ovat kyenneet kätkemään tunteensa.

Itsekseen kotioloissa viihtyvää Johanna Kurkelaa voisi luonnehtia miltei erakkoluonteeksi. Kuitenkin hän kertoo pelkäävänsä eniten yksinäisyyttä. Sellaista yksinäisyyttä, joka tulee joskus toisten ihmisten seurassa. Kun kokee, ettei kuulu joukkoon.

– Sekin on yksi elämäni paradoksi ja ristiriita, että viihdyn piilossa ja kuitenkin olen julkisessa ammatissa. Oma koti ja rauha ovat minulle tärkeitä, mutta kylmä, kylmäksi jättävä yksinäisyys on pelottavaa. Tove Jansson kuvaa sitä upeasti Mörössä, jonka alla maakin jäätyy. Mutta jos yksinäisyyden pystyy kohtaamaan, voittaa myös pelkonsa ja ennakkoluulonsa.

Suurten joukkojen yhteenkuuluvaisuutta Johanna Kurkela koki Lastensairaala 2017 -hankkeen Lohtu-projektissa ja konsertissa kesäkuussa Stadionilla.

– Projekti ja lopulta sataprosenttisesti hyväntekeväisyysvoimin järjestetty konsertti osoittivat, miten ihmiset välittävät toisistaan ja mihin yhdessä pystytään.

Kolmekymppisen vakaumuksella Johanna Kurkela uskoo, että Suomen henkinen ilmapiiri kasvaa kohti suvaitsevaa yhteisöllisyyttä ja vielä parempaa tasa-arvoa. 

Lavalla, esiintyessään Johanna Kurkela ei ole piilossa eikä piiloudu katseilta.

– Laulaessa hengitän samaan tahtiin yleisön kanssa. Tunnen silloin suurta rakkautta. Musiikilla on valtava vaikutus, se avaa tunnelukkoja ja yhdistää. 

Tove Janssonin rohkeutta ja muumikirjoja ihaileva Johanna Kurkela on tehnyt elämänsä aarrekarttaa. Olemukseltaan kaikkea muuta kuin Muumimammaa muistuttavana hän haluisi olla juuri kuin tämä.

– Rauhallisuus, hetkessä eläminen, kaikenlaisen fanaattisuuden välttäminen ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Muumimammassa ne kiteytyvät, samoin ajatus elämän ainutkertaisuudesta. Kannattaisi aina hetkeksi pysähtyä miettimään sitä.

Omat pysähtymisen hetkensä Johanna Kurkela kokee ratsastaessaan.

– Hevosen selässä on kyettävä olemaan kiinni hetkessä. Hevonen on äärettömän herkkä eläin, joka aistii ratsastajan henkisen tilan.

Ratsun selästä Johanna Kurkela rientää kotitaloonsa Kiteellä ja saattaa lukaista Lassi & Leevi -sarjakuvan.

Kuusivuotiaasta Lassista ja tämän lelutiikeristä kertovan sarjakuvan lapsenomainen, viisas huumori jaksaa huvittaa aina uudelleen. 

Mutta jos aikaa on enemmän, Johanna Kurkela syventyy itseään kymmenisen vuotta vanhemman fantasiakirjailija Patrick Rothfussin kirjaan. 

Toiset maailmat ovat sillä hetkellä yhtä totta kuin ainutkertainen hetki elokuussa 2015 rauniotalon juurella, puukiipijän rapistellessa lehmuksen rungolla. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 18.9.2015