Johanna Korhonen: Väkivallasta puhutaan kuin se olisi luonnonvoima

Vaikuttaa siltä, että homo sapiens -otus on aika mielistynyt väkivaltaiseen käytökseensä. Väkivalta on parasta mahdollista viihdettä peleissä ja elokuvissa. Ihminen ehtii elämänsä aikana nähdä telkkarista tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia murhia.

Sodasta, äärimmäisen väkivallan muodosta, meillä on ­tapana puhua kuin luonnonvoimasta. Sota vain ”syttyy”, kuin metsäpalo. Ehkä joku on viskannut tumpin, mutta voihan se sota, tai metsäpalo, syttyä ihan itsekseenkin.

Kun sota on ”syttynyt”, siitä raportoidaan lehdissä. On jännitystä, draamaa, kauhua ja sankaritarinaa. Tapana ei ole kirjoittaa, että sodassa ei ole kerrassaan mitään kiehtovaa, vaan se on ainoastaan äärimmäinen epäonnistuminen. ”Strategioista” ja ”taktiikoista” on tietysti kivempi kirjoittaa kuin kaaoksesta ja hulluudesta, joista varsinaisesti on kyse.

Lajitovereiden tappaminen on mielipuolen hommaa, mutta koska arvostamme sotaväkivaltaa kovasti, näin ei ole tapana sanoa. Nuorena toimittajana sain opastusta, että Suomen sodissa kuolleita miehiä ei saanut lehdessä sanoa tapetuiksi, vaan ”kaatuneiksi”.

Kotirintamaväkivalta mielletään nykyään jo ikäväksi asiaksi. Tätä nykyä siitä kuuluu puhua sievistellen: suotava ­ilmaus on ”naisiin kohdistuva väkivalta”. Sitä kuulemma pitää kaikkien nyt käyttää, jottei miehiä syyllistettäisi. Naisiin vain kummasti ”kohdistuu” väkivaltaa jostakin. Luonnonvoima kaiketi sekin. Tämän luonnonvoiman kohteena on ­joka kolmas parisuhteessa oleva nainen elämänsä aikana.

Väkivallan luonnollisuus tai luonnottomuus tulee silmille sarajevolaisessa museossa, jossa tyynesti esitellään vuosien 1992–1995 Bosnian sotaa, kansanmurhaa ja lukuisin eri tavoin kidutettuja ja tapettuja ihmisolentoja.

Värikuvissa on ihmisiä nykyajan vaatteissa, lenkkarit jalassa, raajat kehosta irti revenneinä ja silmämunat päästä ulos kaivettuina. Kuvateksti esittelee veristä kaksivuotiasta, jonka joku aikuinen tappoi räjähteellä museon viereisellä kauppakadulla.

Museosta kadulle päästyä on luhistunut olo. Silti kammotusmuseon olemassaolo on itsessään jotenkin rohkaisevaa: nämä ihmiset ovat päättäneet jatkaa elämää ja tehdä ­kaikkensa, jotta sama ei enää toistuisi. Vaikenemisen sijaan he puhuvat, peittelyn sijaan ripustavat valokuvat esiin. ­Eikä kukaan missään esitä, että sodassa olisi ollut jotain jaloa, sankarillista tai edes väistämätöntä.

Väkivallasta eroon pääseminen on ihmiskunnan seuraava suuri kehitystehtävä. Vaikkei uskoisi, väkivalta on maapallolla jo vähentynyt.

Metsästäjä-keräilijäihmiset olivat suhteessa vielä paljon väkivaltaisempia kuin nykyihmiset. Jos esivanhempiemme raakuustahti olisi jatkunut, viime vuosisadalla sotimiseen olisi kuollut kaksi miljardia ihmistä. 1900-luvulla sotiin kuoli ”vain” sata miljoonaa ihmistä, vaikka homo sapiens oli kehittänyt tappamispuuhiinsa jo joukkotuhoaseitakin.

Väkivalta vähenee, kun kasvatamme itseämme. Paljon hyvää on näkyvissä. Päiväkodeissa puretaan määrätietoisesti sidosta sukupuolen ja väkivallan välillä: poikien nujakointiin puututaan yhtä tiukasti kuin tyttöjenkin. Ylä­koulun rehtori sanoo, ettei väkivallan uhka saa varjostaa yhdenkään nuoren koulupäivää. Verhot perheväkivallan ympärillä alkavat vihdoin raottua. Valtion turvallisuus­politiikka ymmärretään osaksi laajempaa globaalia kehityspolitiikkaa.

Meidän nykyään elävien ihmisten riski kuolla sotaan tai muuhun väkivaltaan on pienempi kuin koskaan aiemmin. Jos hyvin käy, jo seuraavien tuhannen vuoden aikana tämä riski poistuu kokonaan.

Apu 25–26/2018