Apu

Johanna Korhonen: Talo täynnä tyhjää


Johanna Korhonen pohtii sisustamista. Hänen mielestään sisustuslehdet kertovat elämästä toisella planeetalla.
Kuvat A-lehdet kuva-arkisto

Tykkään lukea sisustuslehtiä. Saan lehdistä tiedon kaikista niistä ongelmista, jotka minulta puuttuvat. Tieto on virkistävä: omien riesojensa keskellä on aina hyvä huomata, että oikeastaan ongelmia voisi olla enemmänkin.

Minulla ei ole koskaan ollut esimerkiksi sohvapöytäongelmaa. Se piinasi taannoin sisustuslehden pääkirjoittajaa. Vuosikausia hän oli metsästänyt sopivaa sohvapöytää, mutta millään ei tahtonut onnistua. Kun hän viimein löysi täydellisen sohvapöydän, osti sen isolla rahalla ja asetti paikoilleen, kävi ilmi, että sohvapöydän mustaan pintaan jää helposti rasvaisia sormenjälkiä. Empaattinen lukija tunsi siinä kohdassa jo myötäkärsimystä.

Minulla ei ole kokemusta värisävyongelmistakaan. Ne ovat sisustuslehdissä tosi yleisiä. Muuan nainen oli maalannut eteisen seinän uusiksi kaiketi neljä kertaa, ennen kuin juuri sopiva harmaanvihreä löytyi. Mikä helpotus!

Kaikkialla on tyhjää ja valkoista

Sisustuslehdet kertovat elämästä toisella planeetalla. Kaikkialla on tyhjää ja valkoista. Vähän terästä, harmaata ja mustaa. Keittiössä ei ole roinaa, ryönää, sekalaisia kippoja, saapuneita posteja eikä erityyppisiä elintarvikkeita, vaan valkoisuuden keskellä hohtaa metallilankakori, jossa on muutama kiillotettu sitruuna. Kiillotettu? Siltä ne ainakin kuvassa näyttävät.

Tyhjyys ja tavarattomuus kertovat kuulemma ekologisesta ajattelusta: ei pidä kuormittaa kotiaan tavaralla. Mutta kun jutussa lukee, että eleettömän elegantissa asunnossa asuu vaikka viisikymppinen pariskunta, epäilykseni heräävät. Mihin nämä ihmiset ovat tunkeneet kaikki ne tavarat, joiden kanssa he ovat tähän asti eläneet?

Huonekalut ovat kuvissa uusia – lukuun ottamatta yhtä tai kahta hienoa perintöhuonekalua, jotka esitellään erikseen ”pikantteina yksityiskohtina” ja ”tunnelman luojina”. Ovatko ilmavan pariskunnan kaikki tähänastiset mööpelit ja muut roinat varastossa, kierrätyskeskuksessa, kaatopaikalla vai jonkun toisen ihmisen riesoina? Miten se ekologia liittyy tähän?

Kerran aikakauslehden sisustusjutussa esiteltiin kesämökki eli vapaa-ajanasunto, joka oli samaa sarjaa kuin aikamme ihannekoti: sisältä tyhjä ja valkoinen kuin lumiaavikko. En toivu jutusta varmaan ikinä. Jos tuohon tilaan astuu joku kuraiset kumisaappaat jalassa, mitä tapahtuu?

Ei kai sitä kukaan usko

Nautin myös sisustusblogien lukemisesta. Blogisti on pedannut sänkynsä mikroskooppisen tarkasti pellavalakanoin, jotta on voinut heittää sen päälle villahuovan rennosti retkottamaan. Kaiken vaivan hän on nähnyt voidakseen kertoa, että asetelmassa on esillä normaali lapsiperhearki.

Ei kai sitä kukaan usko, mutta on mukavaa leikkiä, että uskoo. Joitakin ihanteita ja tavoitteitahan täytyy ihmisellä olla. Katselen kuvia ja tiedän, että perheemme ei yllä samaan petaamistasoon milloinkaan. Jos nyt ylipäätään minkäänlaiseen petaamiseen.

Sisustus on aina ollut tapa kertoa muille, millaista väkeä tässä ollaan. Mutta samalla tavalla kuin selfie kertoo kuvan ottajalle hänestä itsestään, myös sisustukset ja niistä otetut kuvat kertovat asujalle itselleen, millainen ihminen hän on. Nykyihmiselle sopivia identiteettejä ovat sisustuslehdissä esimerkiksi ”minimalisti”, ”valkoisen ystävä” ja ”ekosisustaja”. Hän on se, joka on hankkinut jonkin veikeän esineen kirpparilta. Identiteeteille on kova kysyntä, ja sisustaja kelpaa identiteetiksi siinä missä jokin muukin.

Sisustus on myös tapa saavuttaa hallinnan tunnetta muuten sekavassa maailmassa. Kun juuri mitään ei voi hallita, oman kämpän mööpeleitä vielä voi.

Joskus minuunkin iskee sisustuskohtaus. Aloitan vaikeimmasta, siivoan autotallia. Yleensä kohtaus hellittää pian.

Julkaistu: 29.10.2019