Apu

Johanna Korhonen: Onko tuomioilla mitään väliä?


– Jotain on kaiketi tapahtunut, jotain omituista, kun lainsäätäjäksi valittu kehuskelee tuoreella rikostuomiollaan, Avun kolumnisti Johanna Korhonen kirjoittaa.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Poliitikko saa rikostuomion korkeimmasta oikeudesta. Mitä seuraa? Mitä sanoo puolueen puheenjohtaja? No ei tässä sen kummempaa. Kuka nyt ensimmäistä kiveä ryhtyisi heittämään. Entä poliitikko itse? Höh, tuomio on muutaman ihmisen henkilökohtainen mielipide! Ja sitä paitsi väärä. Taas mennään.

Viranhaltija saa rikostuomion käräjäoikeudesta. Mitä sanoo hän itse, entä muu hallinto? Noo, sehän oli aika lievä tuomio, ei haittaa viranhoitoa, rikoksestakin on jo monta vuotta, ei tästä kannata nillittää, johan tästä on tarpeeksi puhuttu, turvat kiinni nyt. Taas mennään.

Muutamalla uudella kansanedustajalla havaitaan olevan taustallaan rikostuomioita. Muistivatko mainita asiasta vaaleissa? Mitä sitä nyt vanhoja pikkuasioita muistelemaan. Ei mutta entäs ne väkivaltatuomiot ja muut? Rapatessa roiskuu, tekevälle sattuu, pojat on poikia ja joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ja pulinat pois, kansa on puhunut.

Kansanedustaja saa rikostuomion, kun on kehottanut ­porukoita käymään Punaisen ristin kimppuun ja panemaan vähän ranttaliksi. Media yrittää pikkuisen haastatella: ­pitäisikö tästä jotain seurata? Miten niin, kaikkihan on mahtavasti: ”Tässä porukassa tämä tuomio on vain sulka hattuun”, kansanedustaja iloitsee.

Pysähdytäänpä hetkeksi tähän, kansanedustaja Ano ­Turtiaiseen (PS) ja porukoihin. Jotain on kaiketi tapahtunut, jotain omituista, kun lainsäätäjäksi valittu kehuskelee tuoreella rikostuomiollaan.

Pelisäännöt ovat muuttuneet Suomessa ja muualla

Suomelta puuttuu pienin yhteinen nimittäjä. Rikoslaki, joka Suomessa säädettiin 130 vuotta sitten vuonna 1889 ja jota on sittemmin koko ajan kehitetty, kelpasi sellaiseksi aika pitkään.

Pelisäännöt ovat muuttuneet muuallakin. Donald Trump pääsi pälkähästä Venäjä-vehkeilyjen osalta ja käänsi tilanteen edukseen: hän onkin ollut syyttömästi epäiltynä, viattomana vainottuna, aina oikein toimineena kansallissankarina, jonka sädekehä vain kiillottuu. Näin ei erikoissyyttäjän raportissa sanottu, mutta näin kannattajat tulkitsivat.

Trumpin presidenttikauden alussa poliittiset analyytikot laskivat, montako skandaalia Trump pystyisi kestämään. Vastikään luin ensimmäisen analyysin siitä, että kuvio on kääntynyt päinvastaiseksi: Trump ei jatka virassaan skandaaleista huolimatta, vaan niiden ansiosta. Uudet jupakat ovat tarpeen, jotta Trump pystyy edelleen lujittamaan ­valtaansa kannattajiensa silmissä. Sulkia hattuun.

Mitä on tapahtunut? Miksi melko iso osa kansasta pitää sankariensa rötöksiä suorastaan suotavina? Erityisen ­outoa on, että tämä kansanosa on itse aiemmin tunnettu nimenomaan lainkuuliaisena väkenä, perusporukkana, jonka suhtautuu lakiin, poliisiin ja oikeusistuimiin vakavasti ja kannattaa rikollisille kunnon rangaistuksia.

Kehityskulku ei ole miellyttänyt kaikkia

Yksi mahdollinen selitys on se, että pelin säännöt ovat muuttuneet, eikä muutos ole ollut kaikille mieleen. Esimerkiksi yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistyminen on tarkoittanut sitä, että perinteiset nais- ja miesroolit ovat muuttuneet. Naiset hilluvat johtajina. Homot ovat luikertaneet kaapista kaapin päälle. Telkkarissa laulaa mitälie muunsukupuolisia. Ruskeaihoista ei enää saa kutsua neekeriksi. Valkonaaman ei enää sovi pitää itseään muita parempana.

Nämä kehityskulut eivät ole miellyttäneet läheskään kaikkia. Osa kansasta tuntee itsensä petetyksi. Petetyillä on moraalinen oikeutus eli lupa kostaa – vaikka sitten haistattamalla pitkät lainsäädännölle, joka on pettänyt heidät niin monessa kohdin.

Jos lainsäädännöstä – edes rikoslaista – ei ole yhdistämään kansakuntaa, sosiaalisten pääomien mureneminen on vaarallisen pitkällä. Pienimmän yhteisen nimittäjän ­etsimisen tulisi olla Antti Rinteen (SD) hallitusohjelman ensimmäinen kohta.

Julkaistu: 4.6.2019