Johanna Aatsalo pitää Tapio Korjusta eilisen ehdokkaana Olympiakomitean puheenjohtajaksi: "Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu"

Suomen urheiluliitto valitsi perjantaina puheenjohtajansa Riikka Pakarisen johdolla Olympiakomitean puheenjohtajaehdokkaakseen keihäänheiton olympiavoittaja Tapio Korjuksen. Korjus on myös Kuortaneen urheiluopiston rehtori.

Valinta oli täysin yllätyksetön. Pakarinen on entinen europarlamentaarikko ja Keskusta-puolueen varapuheenjohtaja. Korjus on istunut erilaisissa liikuntaan liittyvissä päättäjäryhmissä Keskusta-puolueen mandaatilla.

Tuijotin hetken valintatiedotetta ja tunsin oloni en suoranaisesti tyrmistyneeksi, mutta taustalla alkoivat soida vanhat virret ja tunkkaiselta kuulostavat hyvävelikerholaisten kuorossa laulamat sävelet. Mietin miten ne nyt järkkää kaverinsa hallituksen puheenjohtajan tehtävään. Sori siitä, mutta en voinut olla ajattelematta näin.

Olympiavoittaja kansallisen Olympiakomitean puheenjohtajana kuulostaa hienolta, ja Korjus on tehtävään ansioitunut, mutta tämän ehdokasvalinnan suhteen on pakko todeta: Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.

Aikaa on ollut muuttaa asioiden tola. Mutta onko mitään tapahtunut, se on kokonaan toinen juttu. Minusta Korjus on eilisen ehdokas.

Otetaanpa sitten peilaus nykytilaan. Olympiakomitean johtamista ja toimintatapaa kohtaan on kohdistunut viime vuosina ennennäkemättömän voimakasta kritiikkiä eri tahoilta. On ollut syytäkin esimerkiksi tapaus Lehtimäen hoitamisen suhteen ja sen jälkeen tehdyissä rekrytoinneissa. Pätevyys on ohitettu, kun tärkeimpänä valintakriteerinä on ilmeisesti ollut sopivuus.

Ulkoapäin katsoen komitean hallitus on toiminut kuin rampa ankka. Osalla hallituksen jäsenistä on ollut vuosikausia aikaa saada aikaan muutoksia komitean toiminnassa, mutta kauniit sanat ovat jääneet, no, kauniiksi sanoiksi tai puhtaaksi hiljaisuudeksi.

Olympiakomitean nykyinen ja jatkokaudelta kieltäytynyt puheenjohtaja Jan Vapaavuori ehdotti tovi sitten, että suomalaista huippu-urheilua autettaisiin uudistumaan ja nousemaan kuopastaan käyttämällä kansainvälistä sparrausryhmää Suomen kanssa samantyyppisistä verrokkimaista kuten Ruotsista, Sloveniasta, Hollannista tai Britanniasta.

Vapaavuoren mielestä ”raaka fakta on, että urheilijoiden ja valmentajien arjen laatu ei ole riittävällä tasolla menestyspotentiaalimme maksimoimiseksi.”

Teki mieli huutaa, että ihanko totta!

Suomalainen urheiluelämä on ajautunut Olympiakomitean uusien tuulien myötä ehkä suurimpaan kaaokseen, jos kokonaisuutta katsoo liikunnan kansalaisjärjestön johtamisen näkökulmasta.

Urheiluelämä tai huippu-urheilu ja suomeksi sanottuna kaiken rahoitus kaipaa uudistamista todella kipeästi kaaosmaisten aikojen keskellä, koska tiedossa on, että yhteiskunnallisen talouskurimuksen ja leikkausten joukossa yhteiskunnan urheiluun panostamat rahahanat alkavat tyrehtyä rajusti ja kiihtyvällä tavalla.

Uudistuksia on todellakin hahmoteltu, mutta mitä on saatu aikaan? Järjestökaaos, sekasorto ja nolla mitalia Pariisin olympialaisista.

Väitän, että huippu-urheilu, huippuvalmentaminen tai huippu-urheilun johtaminen ei kaipaa enää yhtä ainutta poliitikkoa tai wannabe-poliitikkoa omine vallanhimoisine ambitioneineen säätämään ja patsastelemaan. Enkä usko, että tehtävään kovin moni yhtään herkempisieluinen haluaakaan, sillä sen verran kovaa järjestöä ja sen johtamista on roimittu julkisuudessa.

Nykyisellä menolla urheilumme kansanliike on saatu sekaisin. Todellakin rikki. Tässä yhteydessä on turha ottaa mukaan tehtyjä poliittisia linjauksia, mutta kokonaisuutta ei tunnu hallitsevan kukaan vaan jokainen katsoo asioita tai kulkee vain omissa siiloissaan. Lajiliittojen ihmiset tuntuvan olevan hyvin väsyneitä.

Uupumusta tuntuu lisäävän asioiden todella nopea etenemisvauhti ja epäselvä tiedotus esimerkiksi parhaillaan hankkeissa, joissa on tarkoitus siirtää monet lajiliitot Olympiastadionille.

Kyseessä on huonosti johdettu prosessi. Se taas kertoo siitä, että Olympiakomitean johdossa ei arvosteta ja ymmärretä liikunnan kansalaisliikettä ja mitä sen omistajuus tarkoittaa ja pitää sisällään.

Kansalaisliikettä ei voi johtaa kuin yritystä tai yritysten omistamaa etujärjestöä. Kaaoksen korjaaminen on työlästä eikä onnistu komentamalla, management by perkele -tyyppisesti tai pakottamalla vaan siihen tarvitaan laajapohjaista yhteistyötä, osaamista ja näkemystä.

Valtaa on siis käytetty omavoimaisesti, oma asema ja tavoitteet säilyttäen. Konkreettiset tulokset kertovat onko onnistuttu vai ei. Urheilujärjestöä on johdettu itseensä sulkeutuen ja se on ollut täynnä valtakamppailuja, pelejä, asetelmia ja voimasuhteita.

Tutkija Janne Seppänen kysyy politiikan puolelta hyviä kysymyksiä aivan toisessa yhteydessä, mutta Olympiakomitealtakin voidaan kysyä hieman muunnellen.

Millaisia vaikutuksia Olympiakomitean johtajien ja hallituksen päättäjien tekemillä päätöksillä on ollut urheilujärjestöjen elämään? Ovatko ne voimistaneet yhteenkuuluvuuden tunteita vai lisänneet ristiriitoja ja epävarmuutta? Niinpä.

Palataanpa sitten alkuun ja Korjukseen. Miten pienen piirin ja vinoutuneiden rakenteiden ehdokas hän onkaan. Kuten Ilta-Sanomien toimittaja Vesa Rantanen totesi hetki Korjuksen ehdokasilmoituksen jälkeen: ”2000-luvun merkittävin urheilun kabinettipeluri ja -vaikuttaja lähtee siivoamaan omia sotkujaan.”

Ihanko oikeasti nämä hänet ehdokkaaksi asettaneet ajattelevat, että nyt, nyt ilmassa on Suuren Muutoksen alku?

Urheiluliiton esitys on siis kehno. Entinen kansallisen tason kestävyysjuoksija ja Helsingin yliopiston tutkijatohtori Tuomas Zacheus kiteytti ehdokkuuden ongelmat viiteen kohtaan.

1. Korjus on ryvettynyt niin sanotussa Humu-kohussa.

2. Hän on ollut Olympiakomitean hallituksessa tekemässä kyseenalaisia päätöksiä.

3. Korjus on myös ollut tekemättä mitään silloin kuin tekoja olisi tarvittu.

4. Urheilumanageri Harri Halme on Korjuksen läheinen kaveri.

5. Uudistusta ei nyt tapahdu.

On pakko kaivaa historiasta Suomen Kuvalehden vuonna 2013 julkaisema ansiokas tutkivan journalismin juttu otsikolla: Urheilupomojen harhapolku: Huippu-urheilun muutosryhmä tuhlasi – näin kohuraportti syntyi.

Nopealla lukemisella mieleen palaa taustat raportinteosta, jonka tavoitteena oli uudistaa suomalainen huippu-urheilu. Tikulla silmään, joka vanhoja kaivaa, mutta sen valossa Korjuksen ehdokkuus vaikuttaa enemmänkin kuin väsyneeltä.

Korjus oli loppuraporttinsa vuonna 2012 jättäneen Humu-ryhmän jäsen. Hän oli ollut mukana edellisessäkin huippu-urheilun uudistustyöryhmässä, jota johti entinen Veikkauspomo Risto Nieminen ja joka jätti mietintönsä 2010. Humu-ryhmä sai kaksi ja puoli vuotta kestäneeseen projektiinsa julkisia varoja yhteensä 2,6 miljoonaa euroa.

Sillä rahalla olisi muuten pyöritetty Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus Kihun silloisen 41 työntekijän palkkoja ja muita kuluja yli vuoden ajan.

Humu-ryhmän rahankäyttö oli holtitonta, mutta taustalla vaikuttivat myös hyvävelikerhojen jäsenet. Kaverit kerättiin mukaan työhön tekemään erilaisia asioita ja heille maksettiin tukevia palkkioita tai tarjottiin laskutettavaa työtä. Pienessä piirissä tehtiin päätöksiä, jotka eivät olleet läpinäkyviä.

Esimerkiksi urheilijoille tehdyn haastattelulomakkeen teko ulkoistettiin Korjuksen tuttavapiiriin kuuluneelle urheilumanageri Harri Halmeelle ja valmentaja Mika Lehtimäelle.

Heidän panoksestaan kerrottiin, että kumpikin oli aktiivinen ja heillä oli ”sellaista osaamista, jota kannatti tässä kohtaa hyödyntää.” Halmeen ja Lehtimäen työstään laskuttama summa jäi muutamalla satasella alle kilpailutusrajan.

Ja vielä takaisin huippu-urheilun menestyksen ytimeen. Hyvin harva valmentaja Suomessa saa valmentamisesta täysipäiväisen elantonsa ja heidän täytyy tehdä muita kuin huippu-urheilutöitä selvitäkseen taloudellisesti. Hyvin usein hän maksaa omasta kukkarostaan matka-, kilpailu- tai leirityskuluja.

Aivan kuten urheilijakin. Arjen laatu on siis selviytymistä laskusta toiseen ja jossain välissä pitäisi ehtiä palautuakin harjoittelusta ja oppia uutta. Siinä se suomalaisen huippu-urheilun ongelman ydin on. Ei se ole yhtään sen monimutkaisempaa.

Vastuun kantaminen tehdyistä päätöksistä on rankkaa. Kun on ajettu päin seinää, silmät ehkä avautuvat? Huippu-urheilun liepeillä tai sen sisällä ei ole helposti avattavia rahasäkkejä. En tiedä onko sekin ollut yllätys, että sponsorointi ja urheilumarkkinointi on vaativaa ja sen alan ammattilaisten tehtävää työtä.

Aina kaikki kaverit eivät suurista puheistaan huolimatta saa luotua uusia yhteistyökonsepteja, sponsorituotteita tai ylipäätään monetisoitua suuria puheitaan. Ja sekin vielä, että aika harva yritys haluaa pistää sponsorointirahaa sellaisen järjestön toimintaan, jonka ympärillä on viime vuosien aikana tuullut enemmän kuin tarpeeksi.

Esimerkiksi Britanniassa käytettiin Rio de Janeiron olympialaisiin valmistautumiseen neljän vuoden aikana yli 300 miljoonaa euroa. Suurimmat tukea saavat liitot olivat soutu, yleisurheilu, pyöräily ja purjehdus, jotka kaikki saivat julkista tukea noin 30-40 miljoonaa euroa neljän vuoden aikana.

Sillä rahalla pystyi palkkaamaan ammattivalmentajia, elättämään suurehkoa joukkoa urheilijoita ja ennen kaikkea luomaan arjen laatua, harjoitteluolosuhteita, huippu-urheilijoille.

Uudessa Seelannissa tehtiin huippu-urheiluohjelman päivitys vuonna 2011 vaikka maan urheilijat toivat Pekingin olympialaisista vuonna 2008 yhdeksän mitalia. Sen tärkeimpiin teemoihin kuului people – ihmiset, tekijät. Kaikki toimijat laitettiin yhteen ja huippu-urheiluun perustettiin uusi organisaatio, joka sai kaiken toimivallan ja tulosvastuun menestyksestä. Urheilujärjestelmä yksinkertaistettiin.

Johtajaksi valittiin olympiavoittaja, valmentaja ja Kanadan Vancouver-menestyksen arkkitehti Alex Baumann. Hän oli sen hetken paras urheilujärjestelmäjohtaja. Uudessa Seelannissa tehtävään haluttiin paras, ei oman kylän poika tai hyväveliseuran jäsen.

Suomella ei ole varaa menettää yhtäkään lahjakasta urheilijaa eikä ammattitaitoista valmentajaa.

Lopuksi palaan aikoihin, joita suomalaisessa huippu-urheilussa on eletty jo ennen syntymääni. Budapestin vuoden 1966 yleisurheilun EM-kilpailut päättyivät katastrofiin. Suomen joukkue palasi kisoista ilman mitalin mitalia. Kautta aikain vielä yhdessä menestyksekkäimmistä lajeistamme.

Heikot tulokset jyrisyttivät valtakuntaa ja silloinen Urheiluliiton puheenjohtaja Jukka Uunila päätti tehdä päinvastoin kuin aiemmin oli tehty. Pikaisen tilanneanalyysin jälkeen hän palkkasi liitolle konsultin, joka organisoi toiminnan uudelleen. Lisäksi hän päätti palauttaa kestävyysjuoksun takaisin maailmankartalle ja palkkasi Arthur Lydiardin Uudesta Seelannista uudeksi päävalmentajaksi.

Lydiard sai suomalaiset uskomaan kovaan työhön. Juha Väätäinen voitti 5 000 ja 10 000 metrin juoksussa Euroopan mestaruudet Helsingissä 1971. Vuotta myöhemmin 1972 Münchenin olympialaisissa Lasse Virén ja Pekka Vasala voitti yhteensä kolme olympiakultaa.

Ilman Uunilan vahvaa johtajuutta menestystä ei olisi saatu. Tarvitsemme siis rohkeita ja kyvykkäitä sekä uudella tavalla ajattelevia huippu-urheilun ammattilaisia ja toisinajattelijoita, jotka saavat tuloksia aikaan ja osaavat tuoda joukot yhteen. Sekamelska luo vain lisää kaaosta ja kadottaa lahjakkuudet.

Tällä hetkellä urheiluliike ei näytä itse pystyvän arvioimaan kriittisesti omaa toimintaansa tai luomansa organisaation toimivuutta. Liian moni istuu hiljaa ottamatta kantaa. Olisiko jo aika puhua onko nykyinen organisaatiomalli ylipäätään toimiva? Ei ainakaan näytä siltä.

Rohkenen väittää, että nykyinen järjestelmätason osaaminen ei ole riittävällä tasolla. Yksittäisiä menestyviä urheilijoita, valmentajia ja asiantuntijoita kyllä löytyy, mutta järjestelmätasolla osaamisemme ei vastaa tavoitteitamme, eikä uskomuksiamme. Suomalainen huippu-urheilu ei tuota lähellekään niin paljoa menestystä kuin mikä oikeasti olisi mahdollista.

Huippuvaiheen huippu-urheilu on innovaatiotoimintaa, jossa jatkuvan kehittymisen periaatteella pyritään olemaan avoimia uusille ideoille. Kansainvälisen vaatimustason siirtäminen arjen tekemiseen on jatkuvasti muuttuva ja samalla koko ajan ajankohtainen aihe.

Suomessakin on viime vuosina puhuttu paljon tiedolla johtamisesta ja ”parhaat parhaiden kanssa” -periaatteesta, jossa parhaat urheilijat jakavat arjen keskenään tai vertaistensa seurassa, parhaissa olosuhteissa, parhaassa valmennuksessa ja parhaan asiantuntijatoiminnan ja tiedon tukemana.

Ajatus on hieno, mutta sen toteutuminen suomalaisessa urheilussa ei vielä ole kovin yleistä. Luulisi ettei sen järjestäminen olisi kovin vaikeaa.

Kirjoittaja on toimittaja, tietokirjailija, liikuntafysiologi ja Aition kolumnisti.