Minulta on kysytty, miksi vihaan urheilua – Kysymys on absurdi

Huippu-urheilu ja sen maine on joutunut viime aikoina ennennäkemättömän koville.

Urheilun hyvä tarina ja rakenteet ovat menneet rikki jo ajat sitten. Urheilun oma demokratia ei ole halunnut tai onnistunut puhdistamaan omia pesiään ja saamme säännöllisesti pöyristyä yhä uusista tapauksista, joiden tapahtumat sotivat jyrkästi urheilun puhtaita perinteisiä perusarvoja vastaan.

Nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, puhtain keinoin, rehellisesti ja avoimen läpinäkyvästi ei ole ollut muodissa enää pitkään aikaan.

Urheilujohtajia epäillään korruptiosta. Se ei ole enää mikään yllätys. Omavoimainen hyväveli-järjestelmä saa toimia edelleen rauhassa kulisseissa ja valita omiaan sopiviin tehtäviin. Jos nostat äläkän ja kyseenalaistat omalla nimelläsi valintoja, uhraat omat etenemismahdollisuutesi. Urheilujärjestöelämä laahaa perässä, kun sitä verrataan aktiivisuuteen, jolla yritykset kehittävät omaa vastuullisuuttaan ja päätöksenteon avoimuuttaan, jopa aivan hallitustyön tasolla saakka.

Valmentajia on syytetty valmennettaviensa seksuaalisesta ahdistelusta tai epäasiallisesta käyttäytymisestä. Urheilijat ovat saaneet tuomioita raiskauksista. Tässä on jotain hyvin häiritsevää.

Eikä se jää siihen.

Dopingkontrollin tiukentamiseksi luotu maailman antidopingjärjestö Wada selittelee parhaillaan, miksi se luotti Kiinan antidopingtoimiston selvityksiin, kun 23 kiinalaisuimaria jäi kiinni urheilussa kiellettyjen aineiden käytöstä ennen Tokion olympialaisia. Selitykset oli luonut maan turvallisuuspalvelu.

Menestys ja voitto on joidenkin mukaan niin tärkeitä, että voittamisen kiima oikeuttaa toimimaan jopa lain yläpuolella.

Huippu-urheilussa ylevät periaatteet kumoutuvat rahan edessä. Kun pöytään laitetaan tarpeeksi rahaa, puhtaat periaatteet ovat kaupan. Kun miljoonat vaihtavat omistajaa, tasa-arvo, ihmisoikeudet, stadionrakentajien henki ja työturvallisuus unohtuvat.

Jos urheilijana osoitat mieltäsi järjestön epäoikeudenmukaisesta ja eettisesti vähintäänkin arveluttavasta toiminnasta tai edistät vaikkapa seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia, sinut suljetaan kilpailujen ulkopuolelle.

Urheilijalla ei ole sananvapautta siinä tekemisessä, jossa hän on avainhenkilö. Raha pakottaa sulkemaan suun.

Urheilun hyvä kertomus perustuu uskomuksiin ja myytteihin.

Urheilusta halutaan kertoa vain myönteisiä ja urheilun omaa brändiä kiillottavia asioita ja näitä mielikuvia halutaan vahvistaa monin eri keinoin. Näyttää siltä, että tämäntyyppisissä yhteisöissä valtaa halutaan keskittää entistä enemmän yhä harvempien käsiin.

Kun Hiihtoliitto sössii omat raha-asiansa, apuun ryntää Olympiakomitea ja huippu-urheiluyksikön johtaja ja entinen huippuhiihtäjä Matti Heikkinen.

Hän haluaa varmistaa, että hyvin tienaavat mitaliehdokkaat eivät jää ilman maajoukkueleiritystä, jolla taas ei ole paljon muuta kuin symbolista merkitystä näiden huippu-urheilijoiden harjoittelussa tai menestyksessä.

Millä perusteella Olympiakomitea voi valita vain yhden lajin pelastettavaksi? Entä jos talousasiansa olisikin sotkenut joku muu lajiliitto vaikka SUL – eli yleisurheilu? Mietin, onko tämä Opetus- ja kulttuuriministeriön Olympiakomitealle myöntämän rahoituksen kriteerien mukaista varojen käyttöä?

Pelastusoperaatio on vain yksi esimerkki.

Urheilua esitetään kokoa ajan jonkinlaisena hyveenä ja jopa arvojen pelastajana samaan aikaan kun koko muu yhteiskunta tuhoaa omia arvojaan ja etiikkaa ja tekee leikkauksia kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta.

Rooman valtakuntakin tarjosi köyhille leipää ja sirkushuveja pitääkseen heidän aisoissa.

Urheilusta on tullut sirkushuvia ja sääntömuutoksia tehdään juuri sirkushuvien suuntaan. Ääritapauksissa esimerkkeinä voisi olla vaikkapa ehdotus pituushypyn mittausperiaatteen muutoksesta, jossa samalla voidaan poistaa mittamiehet pituushyppypaikalta, koska he häiritsevät tv-kuvaa lankun läheisyydessä. Kilpailusääntöjä voidaan siis muokata sen mukaan mitä televisiointi vaatii. Lajien luonne voi muuttua, kun kamppaillaan rahasta ja tv-näkyvyydestä.

Entä suuri yleisö? Se on hyvin usein hiljaa ja antaa asioiden tapahtua. Suurelle yleisölle on ok, että jossain lajissa saa taklata vastustajan tajuttomaksi. Urheilun sisältä asia selitetään lajin luonteeseen kuuluvaksi. Venäläisetkin voivat ihan hyvin pelata NHL:ssä vaikka muu urheilumaailma on sulkenut heidät pois kilpailuistaan.

Kun yleisö tiedostaa, että asiat tapahtuvat eettisesti tai moraalisesti ajatellen väärin, se sulkee silmänsä. Syntyy hiljaisuuden spiraali.

On helpompi toiveajatella, että mitään verkostoja, eettisiä ongelmia tai hankalia ilmiöitä ei oikeasti ole olemassa.

Urheilun hyvä tulevaisuus ei synny itsestään, vaan se määräytyy paljolti sen mukaan mitä historiassa on tehty. Kun nostaa eri tavoin asioita päivänvaloon, voi joutua altavastaajan asemaan, voi näyttäytyä olemassa olevien rakenteiden vastaisena ja on suuressa vaarassa eristyä ja joutua jopa erilaisten vanhanaikaisten, oikaisevien myllykirjeiden saajaksi.

Voi syntyä juuri se hiljaisuuden spiraali, joka vain tiukkenee, kun kyseenalaistaminen syvenee.

Innostuneesta urheilun seuraajasta, kuluttajasta ja aktiivisesta seuratoimijasta on alkanut tuntua, että urheilun sisällä ja ympärillä tapahtuu liikaa negatiivisia asioita, jotka tuottavat yhä uusia pettymyksiä. Voi syntyä mielikuva, että osa urheilun päättäjistä käyttää urheilua vain omaksi hyväkseen ja edukseen, kun tilaisuus ilmaantuu. Osa jättäytyy pois toiminnasta ja lopettaa.

Minulta puolestaan kysytään miksi vihaan urheilua, kun sanon asioita ääneen? En todellakaan vihaa, mutta haluan toiminnan olevan vastuullista, läpinäkyvää ja moraalisesti kestävää.

Tämän viha-retoriikan käyttäminen on hurjaa. Moraalin vaatijat eivät ole pahanilmanlintuja tai vihaajia. Päättäjien toiminnan kyseenalaistaminen ei ole hyökkäys itse urheilua, urheilijoita tai faneja kohtaan. Herrakerhojen edut eivät ole urheilijoiden tai urheilun kuluttajien etuja.

Urheiluakin tutkinut yhteiskuntatieteilijä Mikko Salasuo toteaa tuoreessa Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan haastattelussaan, että urheilun erityispiirre on se, että kaikkein tärkeintä on fanaattinen urheilun brändin suojeleminen. Sen hintana voi olla mikä tahansa, lapset, nuoret tai naiset.

Se on erittäin huono tarina. Se kuulostaa pelkästään bisnekseltä.

Kirjoittaja on toimittaja, tietokirjailija, liikuntafysiologi ja Aition uusi kolumnisti.