Joel Hallikainen: Alkoholismi lapsuudenkodissa jätti pysyvät jäljet – ”Se, että olen tässä tänään, on äidin rakkauden ansiota”

Jatka lausetta Joel Hallikainen: Lapsuuteni sitkein haave oli... ryhtyä laulajaksi. Ensimmäinen muistikuvani on lastentarhan päiväryhmästä neljävuotiaana. Pöydän päällä oli puinen kirkko ja lauantaina laulettiin yhdessä virsi. Oli palava halu laulaa ja soittaa, mutta en saanut mistään kannustusta.

Minuun jäi pysyvät jäljet siitä, että lapsena kodissa oli alkoholismia. Äiti aina rakasti minua yli kaiken, hän ei käytä alkoholia. Se, että olen tässä tänään on äidin rakkauden ansiota. Maailmassa oli paljon rikkinäistä, joista jäi jäljet.

Viimeksi nauroin makeasti aikuisten lasteni elämän käänteille ja heidän valinnoilleen. Lapseni ovat eläväisiä ja huumorintajuisia, järkeviä kaikki mielestäni.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun huomaan läsnäolon ja tunnistan, että vastapuoli on riisuttu kuoristaan. Kuvasimme Alfa Tv:lle Sinua sinua rakastan -ohjelmaa ja kuvausten jälkeen kärsin hirveästä päänsärystä pariskuntien avattua elämänsä häkellyttävällä tavalla.

Viimeksi rakastuin 40 vuotta sitten nykyiseen vaimooni. Meillä on viisi lasta ja kaksi lastenlasta. Elämä täyttyy lastemme arjesta ja huolista. Iso talomme on tyhjentynyt viime aikoina, isoilla jätkillä on tavarat täällä, mutta he asuvat naisten luona. Katson kumppania uusin silmin: olemme ikään kuin lähtöruudussa. Vanhenemme ja maailma meidän ympärillä ei muutu, mutta kuvakulmamme muuttuu.

Pelkään kuollakseni, että läheisilleni sattuu jotain pahaa. Rakastan heitä enemmän kuin itseäni. Itse en kuolemaa pelkää. Kuolema tässä iässä on luonnollista, se lähenee toisesta päästä. Sitä on ollut jo lähipiirissä, isoanoppi kuoli kaksi vuotta sitten, se oli iso suru. Tiedostan, että tämä loppuu. Kello käy. Jos jotain haluaa elämässä tehdä, nyt on sen aika, kun pää ja jalat pelaavat. Koen, että paljon on kesken.

Kadun yhä muutamia sanottuja sanoja. Olen menettänyt joskus malttini ja olisin voinut jättää jotain sanomatta. Se osoittaa keskeneräisyyttä ja sitä, että olen valuvikainen paskapää.

Hermoni menevät somesta ja ihmisten sinisilmäisyydestä tai umpimielisyydestä joskus. Ja ehdottomasti siitä, jos pyydän lapsiani tekemään jotain eikä se toteudu. Jos jotain luvataan ja sovitaan, se tehdään.

Minun jumalassani mukavinta on se, että hän on läsnä, rakastaa yli rajojen ja anteeksiantava.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, ostaisin lapsilleni sukset ja voitelisin ne oikein. Sanoisin, että hiihtäkää sinne missä ne loput ovat, etsikää ne.

Ensimmäiseksi poistaisin maailmasta sen ajatuksen, etteikö rakkaus olisi kaikki.

Sen päivän haluan nähdä, jolloin lapseni ovat eläkkeellä kaikki. Lapset tulisivat ja sanoisivat, että me ymmärretään iskä, että sä teit parhaasi. Se meni ihan hyvin. Ja että se tulisi sydämestä, pitää olla koettuna oma vastamäki elämässä. Tämä on asia, jota olen miettinyt suhteessa omaan äitiini. Että miten hän on joutunut tekemään työtä ja taistelemaan. Hän on selvinnyt elämästä ja olen siitä kauhean kiitollinen.