Apu

Joanna Kuvaja kertoo poikaystävänsä kuolemasta, terapiasta ja elämänsä tuskallisimmasta kesästä

Joanna Kuvaja kertoo poikaystävänsä kuolemasta, terapiasta ja elämänsä tuskallisimmasta kesästä

Joanna Kuvaja oli 14-vuotias, kun hänen poikaystävänsä hukkui. Alkusokkiin Joanna sai rauhoittavia lääkkeitä, mutta suru ja sitä seurannut masennus helpottivat vasta vuoden kestäneessä terapiassa.
Teksti Liisa Talvitie
Mainos

Viattomien lasten päivänä vuonna 1983 syntynyt poika ehti kasvaa nuorukaiseksi, rakastua ja suunnitella tulevaisuuttaan rakastamansa tytön kanssa. Kirjeessään isoäidilleen hän kuvasi tyttöä elämänsä enkeliksi.
Kaikki päättyi hirvittävään tapaturmaan kesäkuun lopussa vuonna 1999.
Poika lähti kavereineen uimaan kauniina kesäpäivänä Mikkelin Pankalammelle ja päätti hypätä ensimmäistä kertaa elämässään kymmenen metrin tornista lampeen.
Hyppy epäonnistui, ja poika tuli veteen rintakehä edellä. Pelastuslaitoksen sukeltajat löysivät hänet vasta tuntia myöhemmin.
Poika oli 15-vuotias Ville-Veikko. Onnettomuus uutisoitiin Länsi-Savossa. Alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen.  
Ville-Veikon tyttöystävä oli kansallisen tason aitajuoksijana lupauksia lunastanut 14-vuotias Joanna Väre, nyttemmin tv-juontajana tunnettu Joanna Kuvaja. 
– Tapahtuneesta on jo nuoren ihmisen täysi-ikäisyyden elämän mitta, kahdeksantoista vuotta, mutta muistot nousevat yhä mieleeni juhannuksen lähestyessä. 
Kesä 1999 on ollut Joannan elämän raskain kesä. Sen vaikutus on tuntunut monessa hänen ratkaisussaan ja elämänasenteessaan, halussaan auttaa nuoria sellaisen surun ja masennuksen hetkillä, jotka hän itse koki. 

– Omien lasteni myötä olen oivaltanut enemmän siitä tuskasta, mitä vanhemmat voivat joutua kokemaan menetettyään lapsensa.

Valokuva-albumin viimeisellä sivulla on kuivunut ruusu, jonka Joanna sai Ville-Veikolta kaksi viikkoa ennen tämän kuolemaa. Poika oli tuonut ruusun tytölleen sovinnon eleeksi jostakin nuorten rakastavaisten riidasta.
Albumi kertoo Ville-Veikosta ja traagisesti päättyneestä teinirakkaudesta, suuresta surusta ja siitä toipumisesta.
Syy, että Joanna kertoo nyt kesästä 1999, on perusteltu. Hän on huolissaan nuorten mielenterveydestä ja haluaa tehdä jossain vaiheessa elämäänsä työtä sen puolesta.
– Nuorten monenlaisia mielenterveysongelmia ja masennusta pitäisi hoitaa paljon paremmin kun nykyään tehdään. Ei lääkkeillä, vaan oikealla avulla, terapialla, puhumalla ja kuuntelemalla. Tilastojen mukaan joka kolmas nuori käyttää mielialalääkkeitä. 
Tilasto on ikävä ja kertoo paljon siitä, miten nuoriso Suomessa voi. 
– Paljon on vanhempien vastuulla, mutta myös yhteiskunnan. Mielenterveyspalveluista ei pitäisi säästää.
Kun Joanna puhuu nuorten mielenterveydestä, hän kertaa omia kokemuksiaan. Sitä, miten vaikeaa hänen itsensä oli selvitä poikaystävänsä kuolemasta.
Albumin yhdellä sivulla lukee: ”Elämäni tuskaisin kesä Pankalammella.”

Ruskettuneen, vaaleatukkaisen Ville-Veikon silmissä on flirttiä ja valoa, 15-vuotiaan nuorukaisen itsevarmaa elinvoimaa. 
Muutamassa kuvassa hänellä on yllään puku, jota hän oli sovittanut Joannan rippijuhliin.
– Hänen äitinsä otti ne kuvat. Ville-Veikko kuoli kolme päivää kuvien ottamisen jälkeen, enkä koskaan nähnyt häntä se puku päällä.
Hänellä oli tapana sanoa Joannalle kujeillen, että kuules tyttö, ja tytöllä oli mennä jalat alta. 
– Ehdimme seurustella vain alkuvuoden ennen hänen kuolemaansa, mutta ne olivat kauniita kuukausia. Teini-iän rakkaus vei pilvilinnoihin, ja suunnittelimme elämää eteenpäin, kuten nuoret tekevät. 
Lyhyeksi jääneen seurustelusuhteen aikana jalat eivät vielä ehtineet tavoittaa maata, eikä kukaan tiedä, olisiko Joannasta ja Ville-Veikosta tullut aikuisina pariskunta.
Joanna istuu rantakivellä Helsingin Kivinokassa ja kääntelee albumin sivuja. Ensimmäisten sivujen ja kuvien elämänilon jälkeen tunnelma muuttuu.
Sivuilla on kuvia hautajaisista, joissa Joanna itkee lohduttomasti haudalla. Ennen hautajaisia hän oli käynyt hyvästelemässä Ville-Veikon tämän isoveljien kanssa.

Onnettomuuden jälkeiset ensimmäiset tunnit, päivät ja viikot kuluivat sumussa. 
Joanna meni läheisten ystäviensä kanssa tapaturmaa seuranneena päivänä kriisiterapiaan. Ystävät, edelleen Joannalle läheiset Mikkelin tytöt, näkivät hänet henkisesti paljaimmillaan.
– Olin täysin kykenemätön vastamaan terapeutin kysymyksiin. Kiukuttelin, itkin ja kiroilin, vihasin hänen kysymyksiään, vihasin tapahtunutta. Kaikkea, koko elämää, joka tuntui hirvittävältä ja epäoikeudenmukaiselta. 
Hänellä oli myös itsesyytöksiä.
– Olin sanonut, ettei Ville-Veikon tarvitse tulla seuraamaan sen päivän juoksukisojani. Niiden sijaan hän lähti Pankalammelle uimaan.
Joanna sai rauhoittavia lääkkeitä muutaman viikon ajaksi. Albumin kuvista näkee lääkkeiden vaikutuksen. Koko keho oli veltto, silmissä vieras katse.
– Rippijuhlani olivat heti onnettomuuden jälkeen, ja vaikka äitini sanoi kaikille sukulaisille ja ystäville, ettei tilaisuus ole muisto- tai surujuhla, olin itse täysin surun ja lääkkeiden turruttama.
Lääkkeitä tarvittiin kriisin pahimmalla hetkellä, mutta niillä ei hoidettu nuoren tytön mielenterveyttä.
– Kesän mentyä aloitin yläasteen viimeisen luokan ja yritin saada rauhoittavia vanhemmiltani salaa. 
Lääkäri ei onneksi määrännyt niitä, koska Joanna oli alaikäinen. 

– Kokosin muistoalbumin Ville-Veikosta terapiavuoteni jälkeen ja liimasin siihen myös ruusun, jonka olin häneltä saanut vähän ennen onnettomuutta.

Lääkkeet eivät parantaneet surua eivätkä ikävää, joka syvimmän surun jälkeen seurasi. Syksyllä Joanna meni samalle terapeutille, jonka kanssa hän ei vielä kesäkuussa ollut pystynyt keskustelemaan. 
Terapia kesti vuoden, ja sinä aikana Joanna koki, kuinka tärkeää puhuminen ja trauman purkaminen on.
– Kesällä olin kysynyt iskältäni, tuleeko minusta ikinä enää sama rasavilli Joanna kuin olin ennen ollut, ja iskä vastasi, että tulee. 
Joanna puhui paljon omien vanhempiensa, varsinkin äitinsä kanssa, mutta myös Ville-Veikon vanhempien kanssa. He olivat kokeneet kauheimman, oman lapsensa menettämisen, mutta jaksoivat kannatella nuoren tytön tuskaa.
– Perheessä oli neljä poikaa, ja he olivat menettäneet heistä yhden. Silti he tukivat minua. Kävin monta kertaa heillä kotona ja istuin Ville-Veikon huoneessa. 
Yhteyteni perheeseen ei katkennut.
Hevostyttönä hän sai lohtua myös tallilla, jossa hän sai surra hiljaa itsekseen. Siellä ei kukaan kysellyt mitään, ei vaatinut vastauksia tai katsonut häntä karsaasti.
– Tallilla hevosten kanssa sain olla oma itseni.
Terapiavuoden aikana Joanna alkoi parantua. 
– Aloin puhua ja sain sisäisen rauhan. Opin elämään asian kanssa – asian, jota en aluksi voinut mitenkään hyväksyä. Ilo palasi vähitellen ja palasi myös nauru, jonka luulin menettäneeni.
Kun Ville-Veikon kuolemasta oli kulunut vuosi, Joanna kokosi muistoalbumin, mutta vielä lukiovuosinaan hän kävi muutaman kerran terapiassa, nyt toisen terapeutin luona.
Hän halusi puhua aikuiseksi kasvavan naisen tuntemasta epävarmuudesta, oman identiteetin etsimisestä ja tulevaisuuden peloistaan.
Sellaiseen keskusteluun ja avoimuuteen hän halu­aisi kannustaa kaikkia nuoria.

Nuorena läheisen kuoleman kokeneen elämään tapahtuma jättää pysyvän jäljen. Joannaan Ville-Veikon menetys vaikutti vuosia.
Se vaikutti moneen hänen ratkaisuunsa ja ihmissuhteisiinsa.
– Yksi syy, miksi lähdin alle kaksikymppisenä töihin Italiaan yli kolmeksi vuodeksi, oli kyseinen tapahtuma. Halusin sen pois muistoista ja päätin, että pyrin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee.
Missikisoihin hän hyppäsi kuin tyhjästä vuonna 2007 eikä ollut suunnitellut misseyttä mitenkään.
– Kun minut valittiin Miss Suomen perintöprinsessaksi, yksi ensimmäisiä ajatuksiani oli, että mitähän Ville-Veikko tästä sanoisi. Ehkä häntä olisi huvittanut, mutta uskon, että hän olisi ollut ylpeä kaikesta, mitä olen nyt kovalla työllä saavuttanut.
Vilkkaalla ja sosiaalisella Joannalla on toinen puoli, jonka hänen puolisonsa Kalle Kuvaja hyvin tuntee. Kallen Joanna tapasi kymmenen vuotta sitten, ja nyt pariskunnalla on kaksi poikaa.
Pitkään meni niin, että Joanna pelkäsi aloittaa vakavaa seurustelusuhdetta. Pelko menettämisestä oli mielessä.
– Kalle tietää, miten usein palaan menneisiin, ja silloin tarvitsen omaa aikaa ja hiljaisuutta. Toisinaan haluan puhua muistoista.
Nykyhetkeä ei kuitenkaan varjosta mikään.

Joanna Kuvaja olisi valmis tekemään työtä nuorten mielen­terveyden puolesta. 
– Tiedän omasta kokemuksestani, että puhuminen auttaa.

Huoli omista lapsista ja heidän tulevaisuudestaan on jokaisen vanhemman mielessä. Myös Joannan, jonka perheessä on seitsemänvuotias Romeo sekä kolme- ja puolivuotias Casper.
– Rakkaus poikiini on sellaista huolenpitoa ja huolta, jota en ole aiemmin kokenut. Ymmärrän nyt jotakin siitä surusta, jonka Ville-Veikon vanhemmat joutuivat kokemaan. Lähtöjärjestys on väärä, jos lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Sellainen suru jättää pohjattoman ikävän.
Nuorena suuren surun kokeneesta Joannasta on tullut myös tukija. Hän on tukenut läheistä ystäväänsä Heidi Sohlbergia tämän toipuessa rintasyövästä eikä vältä vaikeista asioista puhumista. Pikemminkin suorapuheisena menee päin niitä.
– Jonkinlaisen kohtalonuskon Ville-Veikon kuolema minuun jätti. Jokainen uskokoon miten haluaa, mutta minä uskon, että meillä jokaisella on oma määrätty kohtalomme.
Huomenta Suomen juontajana Joanna Kuvaja antoi keväällä suorassa lähetyksessä tatuoida ranteeseensa pienen tatuoinnin.
– Se on sydän, jonka olen itse piirtänyt.
Kuva on rakkauden elämänlanka, se, joka sitoo meidät toisiimme ja kantaa eteenpäin vaikeimmillakin hetkillä.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Timo Villanen

Lue myös:

Joanna Kuvaja & Heidi Sohlberg: Ilon ja surun kyyneleitä

Joanna Kuvaja ravaa rahaa syöpäpotilaille

 

Julkaistu: 22.6.2017