Jenni Pääskysaari ilahtui Queen of Fucking Everything -sarjan hahmon roisista puheista: ”Korson lähiön kasvattina se sykähdyttää”

Minuun jäi lapsena pysyvät jäljet, kun kaulastani yritettiin useampaan otteeseen polttaa laserilla pois isoa, pulleaa ja punaista syntymämerkkiä. Mansikkahemangiooma alkaa yleensä vaalentua ja pienentyä lapsen kasvaessa, mutta minun luomeni vain helotti vuodesta toiseen isona ja kirkuvana vasemmalla puolella kaulaani. Jouduin kuulemaan ”ikifritsu” -huuteluita ja kommentteja pienestä pitäen. Kun merkki ei lähtenyt itsestään, se yritettiin ensin leikata pois mutta kovan verenvuodon takia merkkiä jäi kaulaan isolle alueelle, minkä jälkeen röpelöistä arpea yritettiin poistaa laserilla. Arpi oli pitkään näkyvä, joten fritsukyselyt eivät ihan pian loppuneet, mutta vanhempana rinnalle tulivat tiedustelut, olenko pitkäänkin soittanut viulua. Nykyään arpea ei juuri huomaa, vaikka kaulani hermotukset ovat edelleen oudot.

Viimeksi nauroin makeasti, kun katsoin Tiina Lymin Queen of Fucking Everything -sarjan kohtausta, jossa näyttelijät Katja Küttner, Joonas Heikkinen ja Laura Malmivaara puivat, mitä irtonaiselle sormelle kannattaisi tehdä. Näin syntyperäisenä Korson lähiön kasvattina Joonas Heikkisen roolihahmon Sporan kielenkäyttö sykähdytti, kun jokaisen välimerkin tilalla oli ”vittu”. Televisioala eli oma alani on aikamoisessa myllerryksessä ja näiden haasteiden keskellä tarvitsemme laadukkaiden kotimaisten sisältöjen katsomista, esiin nostamista ja arvostamista.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun valitsen ja kuuntelen Levyraatiin ehdolla olevia biisejä. Musiikki antaa tilaa tunteille ja sujahtaa usein sinne, minne sanat eivät yllä. Ihanaa on myös biisivalintojen pallottelu yhdessä ohjaaja Anni Suikkasen ja muun ydintyöryhmän kanssa. Käymme musiikin varjolla mahtavia keskusteluja, joskus väittelemme kiivaasti ja välillä taas pillitämme silmät päistämme. Tämän jälkeen pysyttelen ohjelmassa aivan pokkana, kun tarjoilen biisivalintani raatilaisille ja Suomen kansalle.

Vihaan sydämeni pohjasta kun sukkani kastuvat. Jos lattialla on vettä tai muuta nestettä, enkä huomaa sitä ja astun lätäkköön kuivin sukin, helvetti on irti. Menetän malttini harvoin, mutta tämä on takuuvarma keino saada minut rageemaan. Muistan vieläkin, kuinka vuonna 2008 olin ystäväni luona New Yorkissa. Kun olin kiireessä lähdössä takaisin Suomeen, ystäväni koira oli pissannut eteisen kokolattiamatolle ja minä astuin lätäkköön kenkiä jalkoihin laittaessani. En ehtinyt enää avata matkalaukkua ja vaihtaa sukkia. Lentokoneessa en voinut riisua kenkiä, koska olisin haissut koiran kuselle. En pystynyt seitsemän tunnin paluulennon aikana ajattelemaan mitään muuta kuin märkää sukkaani. Samalla New Yorkin reissulla juhlimme Halloweenia, ystävän osallistumista New York Marathonille ja Harlemin kaduilla Barack Obaman valintaa presidentiksi, mutta mitä minä matkasta päällimmäisenä muistan? Koiran virtsan sukassani.

Viimeksi rakastuin uudestaan kirjastoon. Pienestä asti olen käynyt paljon kirjastoissa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen pääosin hankkinut kirjat itselleni tai lukenut ne e-kirjoina. Aikuisopiskelun myötä olen löytänyt kirjastot uudelleen. Saan tilattua ilmaiseksi melkein minkä tahansa harvinaisuuden, voin opiskella rauhoittavassa ympäristössä ja olla kiitollinen koko kirjastolaitoksesta. Se on kansakuntamme yhteinen muisti ja ihan jokaisen saavutettavissa. Kun maailman meno ahdistaa ja stressaa, hakeudun kirjaston hoivaavaan rauhaan.

Pelkään kuollakseni mitä metsillemme tapahtuu. Luin juuri uutisen, jonka mukaan Suomen metsien hiilinielu on kadonnut ja metsät ovat ensimmäistä kertaa muuttuneet ilmastopäästöjen lähteeksi. Liikun vapaa-ajalla paljon luonnossa ja tutut metsämaisemat ovat viime vuosina muuttuneet rajusti. Puiden kaatamiselle on monia syitä, enkä minä varmasti ymmärrä niitä kaikkia, mutta olen todella huolissani lajimme mahdollisesta lyhytnäköisyydestä.

Häpeän syvästi, että laitoin eilen kipakan palautteen pakettifirmalle, että lokeroautomaatin luukku ei auennut annetulla pääsykoodilla. Vastaus kuului: ”Näen koneelta, että olet ollut väärällä automaatilla. Oikea automaatti on kadun toisella puolella.” Pahoittelin, kiitin tiedosta ja kipitin häntä koipien välissä oikealle automaatille.

Sukurasitteeni on niin sanottu karjalainen voin käyttö. Syön aika terveellisesti, lihan jätin pois vajaa kymmenen vuotta sitten ja muuten syön kaikkea kohtuudella, mutta voita lirvahtaa usein ruoanlaitossa vähän sinne sun tänne. Pelkään, että minun ”ruokalusikallinen voita pannuun” -mittani on lähempänä telkkarin Burgerimiesten puolta pakettia kuin oikeaa ruokalusikallista. Isäni puolen suku on kotoisin Karjalasta ja siellä päinhän ei tunnetusti kokkailussa voita, sydäntä ja verisuonia säästelty.

Ennen oli paremmin ainakin kirjojen, kirjallisuuden ja lukemisen arvostus. Tutkimusten mukaan meillä on paljon lapsia ja nuoria, joita ei kiinnosta lukeminen. Olen itse kirjoittanut kymmenisen kirjaa ja ajattelen, että olen osittain tullut kirjoittajaksi nimen omaan lukemalla. Pohdin paljon sitä, jos lapset ja nuoret eivät lue, niin kuka tulevaisuudessa kirjoittaa kirjoja ja laadukasta journalismia?

Urho Kekkosesta haluan sanoa, että toivon, ettei rakas ”karjalainen voin käyttäjä -mummoni” ole heittänyt pois pienenä piirtämiäni muotokuvia Kekkosesta. Minulla oli tuolloin vahva herkkyyskausi, jolloin kerta toisensa perään piirsin mummolan pöydän ääressä presidentin päitä paksuine silmälaseineen ja komeine kaljuineen. Taiteilijuuteni koki valtavan kolauksen, kun presidentiksi tuli 1980-luvun alussa Mauno Koivisto. Hänet oli paljon vaikeampi piirtää.

Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, kiittäisin kauniisti, maksaisin pitkin hampain laskuni ja vaihtaisin lääkäriä. En tosin enää ole niin jyrkkä tuomitsemaan hörhöilyä kuin nuorempana. Ajattelen, että tiukan paikan tullen kaikki saavat kääntyä niiden tahojen puoleen, jotka itselle tuntuvat toimivan. Terveysasioissa kuitenkin luotan tieteeseen ja tutkittuun tietoon, mutta ajattelen myös että niiden rinnalla pitää olla inhimillisyyttä, empatiaa ja ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista. Oma uskoni länsimaiseen lääketieteeseen oli koetuksella pitkään, kun en lukuisista yrityksistä huolimatta saanut vastausta kallonpohjan kipukohtauksiini. Onneksi lopulta löysin kipuun erikoistuneen fysiatrin, joka selvitti juurisyyn minuuteissa ja siltä istumalta lamautti oikuttelevan occipitaalihermoni tuikkaamalla kallonpohjaani piikin.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa ostaisin yhden tietyn saaren. Rakentaisin saareen mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittavan, yhdessä mieheni kanssa suunnittelemamme, pienen unelmien talon ja lopuilla rahoilla ostaisin alueelta metsää, jonka suojelisin. Ja pitäisihän minun ilman muuta käydä kartoittamassa metsieni kuntoa täyssähköisellä, sammalenvihreällä G-mersulla.

Aion vielä opetella kollaasien tekemistä. Olen aina pitänyt kollaasitaiteesta ja viime talvena osallistuin työpajaan, jossa sain ihanassa ympäristössä, upeiden materiaalien ympäröimänä harjoitella omannäköisen kollaasin tekemistä. Olin teokseeni tyytyväinen ja siitä otettu valokuva on puhelimeni taustakuvana. Se muistuttaa joka päivä minua siitä, että voin ja saan tehdä ihan mitä huvittaa, olla täysi noviisi, mutta luomisen kynnystä madaltamalla ja harjoittelemalla voin saada aikaiseksi jotain uutta, originellia ja hauskaa. Kuten omissa media- ja kirjallisuustöissäni lopputulos on kuitenkin toissijaista, tärkeintä on, että saan elää luovaa elämää.