Järjestelmä ei tuota huippu-urheilijaa – Armand Duplantis ja hänen kaltaisensa tehdään käsityöllä, ei teollisella monistuskoneella
Urheileva maailma huokailee seiväshypyn ME-mies Armand Duplantisin ylivoimaa. Ihmepojan tarinassa on opittavaa myös suomalaisille, mutta hieman toisin kuin yleinen keskustelu näyttää nyt suuntautuvan.
Armand Duplantisin reitti huipulle nähdään yleisesti esimerkkinä siitä, että aiemmin lähinnä telinevoimistelussa, taitoluistelussa ja baletissa käytössä ollutta kaavaa kannattaisi käyttää myös lapsivaiheen yleisurheilussa – ja oikeastaan kaikessa urheilussa.
Duplantis aloitti seiväshypyn opettelun kolmevuotiaana. Videoklipeistä näkee, että jo 8-vuotiaana tekniikka alkoi olla tasolla, jota harva osaa aikuisenakaan.
Sitten vaan toistoja, toistoja, toistoja. Hyppymääriä, joita ei voi aikuisen miehen kehoilla ja tehoilla loukkaantumatta hypätä, mutta lapsen keholla voi.
Ja hups, kun murrosiän kasvupyrähdykset olivat ohi, kaverin taustalla oli jo niin paljon oikein tehtyjä hyppyjä, etteivät kilpailijat pääsisi samoihin määriin koko urallaan. Kun tekniikka oli jo juniorina tällä tasolla, mikäpä siinä oli alkaa maltillisesti nostamaan fysiikkaa ja kulkemaan kohti ME-lukuja.
Tarina eteni kuin luotijuna, ainakin jälkikäteen tarkasteltuna. Kun saa oikeat geenit ja syntyy ympäristöön, jossa lajitekniikan voi oppia riittävän nuorena, syntyy tämmöisiä tarinoita.
Mutta mitä tästä pitäisi ottaa opiksi?
Sekö, että nyt pitää laittaa kolmevuotiaat opettelemaan eri lajien perustekniikoita?
Duplantis tarjoaa opittavaa niin lajisuorituksen yksityiskohdissa kuin tarinan kokonaiskuvassa, mutta huipputuloksia ei synny kopiokoneella.
Ei edes Armand Duplantisia kopioimalla.
Duplantiksen tapaus on niin poikkeuksellinen, että ei sitä edes voi kopioida. Se, että sattuu olemaan 580 hypänneen seiväshyppääjän ja maajoukkuemoniottelijan lapsi, on jo lähtökohtana poikkeus.
Lisäksi se, että geenien lisäksi vanhemmat voivat rakentaa lapselleen suorituspaikan takapihalleen leikkipaikaksi ja osaavat opettaa suoritustekniikkaa oikein, ei ole kovin yleisesti kopioitava mahdollisuus.
Poikkeuksellisuuden huipentaa se, että vaikka asetelma kuulostaa suomalaiseen lastensuojeluajatteluun tottuneesta jo epäilyttävältä, kuvio osattiin toteuttaa ilmapiirillä, jossa superlahjakas poikalapsi ei kyllästynyt hurjiin hyppymääriinsä.
Ei tällaista tarinaa voi mitenkään kopioida, mutta juuri se onkin tavallisin osa tässä tarinassa. Ei juuri kenenkään muunkaan huipulle nousseen urheilijan tarinaa voi kopiokoneella toistaa.
Vaikka Duplantista ei kannata matkia, opittavaa hänessä on. Se oppi liittyy samaan asiaan, mitä suomalainen urheilu on ollut huono huomaamaan omissa harvoissa huipuissaan.
Duplantis on omaa luokkaansa oleva supertähtitarina, mutta siinä on jotakin samaa, mitä on myös vaikkapa Jani Sievisen, Jarkko Niemisen, Artturi Lehkosen, Kalle Palanderin, Lukas Hradeckyn, Mikko Koivun, Saku Koivun, Lauri Markkasen, Kimi Räikkösen ja Kalle Rovanperän tarinoissa.
Mikähän se on? Huippu-urheilujärjestelmäkö?
No ei todellakaan.
Vaikka Duplantis on ruotsalaisen urheilun suurin supertähti, ei hänellä ole mitään tekoa Ruotsin järjestelmän kanssa. Hän kasvoi huipuksi omia polkujaan, mutta samoin tapahtui myös edellä mainittujen suomalaisten kanssa. Keskinkertaisesta massasta erottanut perustyö on tehty pitkälti omin päin ja kotioloissa.
Lisäksi, kotien vahvan roolin ohella, suomalaisissakin tapauksissa on korostunut uudisraivaajahenki. Ei ole ollut tarjolla valmista reittiä. On luotu oma, itselle parhaiten sopiva malli.
”Huippu-urheilijan kasvattaminen ei ole teollinen tuotantoprosessi, kuten suomalainen valmennusperinne niin helposti tuntuu kokevan, vaan pikemminkin uniikin käsityön tuottamista.”
Tässä kohdin pitää olla tarkkana. Ei ole viisasta tempautua ajattelemaan, että paras – tai varsinkaan ainoa – tapa tuottaa huippuja on luoda kodeista ja perhe-elämästä ympäristö, jossa keskitytään vain oman kultamussukan treenauttamiseen huippu-urheilijan ura silmissä kiiluen.
Ei, sitä tietä tulee enemmän tuhoa kuin mitaleja. Se on jo nähty. Kaikkia näitä onnistuneita duplantisia ja sievisiä kohti on moninkertainen määrä epäonnistuneita kauhutarinoita.
Duplantiksen tarinan ydin ei siksi ole siinä, että koko lapsuus ja perheen kaikki yhteinen aika on uhrattava treenaamiseen. Se on ennemminkin siinä, että huippu-urheilijan tuottaminen ei synny järjestelmillä. Huippu-urheilijan kasvattaminen ei ole teollinen tuotantoprosessi, kuten suomalainen valmennusperinne niin helposti tuntuu kokevan, vaan pikemminkin uniikin käsityön tuottamista.
Tämän käsityöläisyyden ja teollisen prosessin eron ohella on Duplantiksessa hyvä nähdä toinenkin asia. Huipulle nousuun tarvitaan paljon työtä jo lapsena, mutta ei lapsen maailmassa työtä pidä tehdä. Tarkkaan ottaen ei edes saa tehdä.
Lapsivaiheen ohjaamisessa tarvitaan töihin piiskaamisen sijasta osaamista ja oivallusta siitä, miten itse kutakin lahjakasta ja motivoitunutta urheilijanalkua kannattaa ohjata innostumaan eteenpäin ja oikeaan suuntaan ihan itse. Tai vielä tarkemmin, miten lapsessa valmiina olevaa innostusta ohjataan lajitaitoja kehittävällä tavalla siten, ettei innostus lopahda.
Lapsivaiheen valmentajan ei pidä innostaa. Hänen pitää osata olla latistamatta lapsen luontaista omaa innostusta ja ohjata sitä viisaasti.
Siihen ei tarvita valmiita järjestelmiä, mutta ei myöskään kiilusilmäistä isähahmoa, joka pakottaa treeneihin silloin kun koulukaverilla on synttärit.
Tarvitaan pedagogin pelisilmää. Taitoa tuoda lapsuuden leikkeihin elementtejä, jolloin tekniikat opitaan ja toistomäärät toteutetaan luontevasti, iloisesti, ilman pakottamista ja lapsen omilla ehdoilla ja tavoilla. Niin kuin lapsuudessa opittavat automaatiot muutenkin opitaan.
Tämä ilmapiiriin liittyvä osaaminen on vähintään yhtä tärkeä osa Duplantiksen tarinaa kuin on suunnaton hyppymäärä. Ja samoin oli myös vaikkapa Jani Sievisen, Lauri Markkasen tai Jarkko Niemisen tarinassa.
Tosiasia on, että huippu-urheilijaa ei synny ilman riittävää toistojen määrää jo lapsuudessa.
Mutta sekin on tosiasia, että jos lapsi kokee jonkin asian jo lapsuudessaan työnä, ei hän sitä hommaa enää murrosiän jälkeen tee.
Suomalaista urheilukeskustelua on sävyttänyt yritys luoda järjestelmä, jonkinlaisen yhtenäinen suomalainen menestyskaava. Haetaan lahjakkuusmassoja urheiluun, työnnetään ne koneistoon jalostumaan – ja hupsista, vuosikymmen myöhemmin soi Maamme-laulu.
Ajattelun taustalla kolisee Suomeen pesiytynyt, pitkälti Neuvostoliiton ja DDR:n kautta, 1970-luvulla rakentunut perinne, jonka länsimaiseksi edustajaksi suomalainen valmennuskulttuuri alkoi ohjautua.
Tämä perinne ei hälventynyt itäblokin romahdettua. Ei. koska myös suurissa läntisissä maissa näkyi paljon samanlaista tapaa tuottaa urheilua. Tuon ajattelun ytimessä on paitsi usko järjestelmiin, myös ihmiskäsitys, jossa urheileva nuori näyttäytyy lähinnä biomassana, joka järjestelmäkoneistoon tungettuna jalostuu huippusuorittajaksi.
Tämä toimii joten kuten yhteiskunnassa, jossa on paitsi totalitäärinen demokratiakäsitys ja ihmistä pienestä pitäen koneiston kuuliaiseksi osaksi kasvattava ihmiskäsitys, myös paljon massaa. Vaikka tuhannesta lupauksesta 990 musertuisi koneen rattaisiin, riittää, jos saadaan kymmenen arvokisahuippua. Tai edes muutama.
Suomen kaltaisessa, siis pienen populaation, demokratian ja individualismin todellisuudessa, järjestelmät törmäävät kuitenkin aina ongelmiin. Mistä löytyy riittävästi lahjakkuuksia?
Ja miten ne muutamat lahjakkuudet, joita sattuu löytymään täysin sattumanvaraisesti milloin mistäkin lajista, saadaan osaksi mitään järjestelmää?
”Miksi oikeastaan yritämme jääräpäisesti luoda mitään erityistä huippu-urheilujärjestelmää?”
Suomalaisen huippu-urheilun järjestelmät ovatkin jääneet yleensä torsoiksi. Torsoutta on alleviivannut se, että ne harvat aidot huiput, jotka Suomesta ovat nousseet, ovat nousseet pitkälti omia polkujaan ja muutamien lajien omissa sisäisissä kehitysyksiköissään.
Harvat todelliset huiput ovat poikkeustapauksia ja omia polkujaan huipulle edenneitä.
Tietenkään he eivät ole kavunneet huipulle yksin vaan taustalla on ollut laaja joukko apua ja tukea, mutta tämä apu ja tuki on kuta kuinkin jokaisen huipulle kömpineen kohdalla rakennettu itse, omana erikoisena poikkeusprojektinaan – ei Olympiakomitean huippu-urheiluyksikössä piirretyn menestyskaavan mukaan.
Kun näin on, miksi oikeastaan yritämme jääräpäisesti luoda mitään erityistä huippu-urheilujärjestelmää?
Olisiko viisaampaa keskittyä luomaan edellytyksiä käsityöläisyydelle ja uudisraivaaja-asenteelle? Siis niille pienille nokkelille yksiköille, joita milloin mistäkin lajista aina silloin tällöin sattuu – vaikkapa Tampereen naisnyrkkeilyosaamisen tavoin – putkahtamaan täysin omia aikojaan?
Kysymyksen aiheellisuutta vahvistaa se, että myös kansainvälinen urheiluyhteisö näyttäisi kertovan tätä samaa viestiä. Harvassa ovat maat, jotka tuottavat lajiensa huippuja minkään erityisjärjestelmän tuotoksina – ainakaan yksilölajeissa.
Poikkeuksellisuus, omaperäisyys ja kyky hyödyntää omat lähtökohdat itselle parhaiten sopivalla tavalla, niistä huiput tunnistaa. Ja kyllä, myös siitä, että lahjakkuudet on saatu riittävän nuorina tekemään riittävä määrä oman lajin teknistä osaamista kehittäviä toistoja.
Omaperäinen asenne, vahva näkemys oman huippusuoritus rakentumisesta ja riittävästi oikeita toistoja tuottanut lapsuus, se näyttää olevan harjoitusmenetelmiä olennaisempi tekijä. Mitenkähän loisimme suomalaisuuteen ympäristöjä, joissa tätä omaperäistä asennetta, vahvaa näkemystä ja riittäviä lapsuuden toistomääriä voisi päästä syntymään – ja oikealla suoritustekniikalla?
Ja vieläpä niin, että emme tappaisi nuorten ihmisten luontaista intoa oppia urheilemaan koko ajan paremmin?
