Helsinki voisi hakea kesäolympialaisia – Tarjolla on historiallinen mahdollisuus
Helsinki ja Suomi voisivat tuottaa globaalia urheiluyhteisöä herättelevän hakemuspaperin, kun Kansainvälinen Olympiakomitea jakaa seuraavia olympiakisojaan. Se olisi myös viestintäteko, jolla Suomen Olympiakomitea voisi piristää tylsistynyttä mielikuvaansa.
Ajatus Helsingin kesäolympialaisista voi tuntua äkkiä ajatellen täysin idioottimaiselta. Tuntuu helposti itsestään selvältä, että kisojen kokoluokka on Helsingin ja Suomen resursseihin nähden astronomisella tasolla.
Ja tottahan se. Helsingillä ei ole eväitä 2000-luvulla nähtyjen olympialaisten kaltaisten tapahtumien isännäksi. Eikä yhteiskunnasta muutenkaan löytyne yksimielisyyttä sellaisen megatapahtuman isännöintiin. Olympialiikkeen taloudellinen ja eettinen arvopohja arveluttaa liian monia.
Samalla juuri tässä on silti mahdollisuus, josta juuri Helsingin kaltainen kaupunki voisi kääntää itselleen yllätysedun. Kun maailmalla ollaan yhä laajemmin sitä mieltä, että olympialiike sairastaa mammuttitautia ja järjestö olisi koko toimintakulttuurinsa remontin tarpeessa, on kehittymässä tilaus toisenlaiselle kisaisännälle.
”Sen avulla olisi mahdollista käynnistää arvokeskustelu.”
Mitäpä jos KOK saisi hakemuksen kisoista, jossa koko hankkeen perusidea lähteekin kestävän kehityksen kisoista?
Sellaisen hankkeen lähtökohtana olisi se, että kisojen vuoksi ei rakennettaisi juuri mitään uusia suorituspaikkoja – eikä tehtäisi sellaista kaupunki-infran uudisrakentamista mitä kaupungissa ei muutenkin olisi keskipitkällä aikavälillä tarve tehdä.
Sellainen hanke olisi raikas ja haastava puheenvuoro jo pelkkänä hakemuksena. Sen avulla olisi mahdollista käynnistää arvokeskustelu.
Olisi vähintäänkin kiinnostavaa nähdä, miten KOK selittäisi sen, miksi se työntää sellaisen hakijan hakemuksen roskiin, joka hoitaisi kisat huomattavasti muita edullisemmin sekä ekologisesti kestävämmin – ja joka silti tarjoaisi urheilullisesti toimivat kisat, joista mediasignaali lähtisi maailmalle moitteettomasti eikä yhteistyökumppaneiden näkyvyys kärsisi pätkääkään.
”Voi olla, että ihmisoikeudet eivät KOK:n jäsenmaiden enemmistöä vielä aikoihin kiinnosta, mutta ilmastohuolen kasvu on yhä vahvemmin yhteinen.”
Voi tietysti ajatella, että ajatus kestävän kehityksen olympialaisista on täysin kukkahattuosastoa, mutta kyllä siinä oma realisminsa silti on.
Paine ilmastotekoihin kasvaa maailmalla koko ajan ja kohdistuu myös urheilujärjestöihin. Tätä painetta tulee tavallisten kansalaisten taholta, mutta myös yhteistyötahojen suunnasta.
Jo nyt alkaa läntisessä maailmassa olla kriittinen massa koossa. Mikään kuluttajabrändi ei voi väheksyä asiakaskunnassaan tapahtuvan arvomaailman muutosta. Yhä harvemman firman on viisasta kytkeä tuotemerkkiään mihinkään, mikä toiminnallaan viestii piittaamattomuutta kestävän kehityksen arvoista.
Tämä ajattelu leviää nyt vauhdilla läntisten kuluttajamassojen lisäksi myös olympiatalouden tärkeimpien aasialaisten kasvupisteiden kohdalla. Voi olla, että ihmisoikeudet eivät KOK:n jäsenmaiden enemmistöä vielä aikoihin kiinnosta, mutta ilmastohuolen kasvu on yhä vahvemmin yhteinen.
Jossakin vaiheessa KOK:n onkin konkreettisesti osoitettava, että myös se tuntee maailman suurimpana järjestönä ilmastovastuunsa. Loputtomiin ei riitä, että viherpestään olympiarenkaita tekopyhällä viestintäpuheella ja näennäisillä kierrätystempuilla. Tulee hetki, jolloin on muokattava koko kisarakennetta ja sen isoja konkreettisia tukipilareita ekologisempaan suuntaan.
”2030- tai 2040-luvulla sellaisten aika voisi kuitenkin jo olla.”
KOK on koko 2000-luvun osoittanut hitautta herätä tähän. Vielä ei ole kannattanut herätä. Koko ajan isompien ökykisojen järjestäminen on sittenkin ollut taloudellisesti viisainta.
Olympialiikkeen koko menestyshistoria on kuitenkin osoitusta siitä, että se kykenee nopeasti muokkaamaan omaa toimintaansa toimintaympäristönsä muuttuessa. Toisin kuin mielikuva on, KOK osaa lukea ympäristönsä vaatimuksia.
Globaali ilmastotietoisuus ei ole vielä toistaiseksi ollut sillä tasolla, että olympialiike olisi rakenteidensa tasolla juuri reagoinut, mutta kyllä KOK tilanteen kehitystä seuraa. Ja reagoi tarpeen kehittyessä. Olympialiike on historiansa aikana osoittanut kykynsä tehdä arvopohjaisia täyskäännöksiä tilanteen, siis oman taloudellisen etunsa, vaatiessa. Jos samaa vaaditaan lähivuosina ilmastoasenteiden kanssa, KOK sen kyllä tekee.
Jo Pariisin kisoissa on havaittavissa yritystä tehdä kisoja hieman kevyemmillä rakenteilla, mutta ei näitäkään kisoja miksikään luomukisoiksi voi sanoa. 2030- tai 2040-luvulla sellaisten aika voisi kuitenkin jo olla.
”Se rapauttaa olympiakomitean muutenkin murentuvaa uskottavuutta toimia suomalaisen huippu-urheilun johtajana.”
Helsingin hakemuksessa voisi siis olla paljonkin järkeä. Jo pelkkänä hakemuksena, vaikka kisoja ei tulisikaan, se olisi hyödyllinen. Suomi ja Helsinki saisivat vastuullisella ja keskustelua haastavalla kisahankkeella paljon hyödyllistä huomiota.
Myös Suomen Olympiakomitealle se olisi hyödyllinen markkinointiteko. Ei olisi haitaksi profiloitua niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin keskustelussa puheenvuorolla, joka rohkeasti ja konkreettisesti haastaisi ottamaan huomioon kaiken sen kritiikin, joka olympialiikettä yhä laajemmin nakertaa.
Juuri nyt suomalaiset istuvat kiltisti hiljaa isojen olympiavoimien kyydissä ja levittelevät käsiään erilaisten arvopohjaisten törmäysten kohdalla. Se rapauttaa olympiakomitean muutenkin murentuvaa uskottavuutta toimia suomalaisen huippu-urheilun johtajana. Se vie myös suomalaisten kansainvälistä painoarvoa yhä enemmän marginaaliin. Kaikkeen mukautuvia joo-tyyppejä kutsutaan työryhmiin, mutta ei heitä päätöksenteossa juuri kuunnella.
Olisi oman uskottavuuden kannalta fiksua ryhdistäytyä ja yrittää jollakin konkreettisella tavalla vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olympialiikettä maailmalla kehitetään. Jo yritys olisi tärkeä viesti.
”2000-luvun kuluessa on olympialiikettä alkanut kuitenkin ympäröidä ilmapiiri, jossa jatkuvan kasvun ideologiaa kritisoidaan yhä avoimemmin.”
Helsinki sai vuoden 1952 olympialaiset pitkälti siksi, että se pystyi toisen maailmansodan jälkeisessä todellisuudessa tarjoamaan hankkeen, joka takasi urheilullisesti toimivat, mutta samalla taloudellisesti ja mittakaavaltaan järkevät, kisat.
Kun KOK vuoden 1947 todellisuudessa päätti vuoden 1952 kisoista, ei haluttu jatkaa Berliinissä 1936 nähtyä megalomaanista linjaa. Haluttiin toimivat ja puitteiltaan riittävän hyvät kisat. Suuruuden ja näyttävyyden sijasta haluttiin paluu olympialiikkeen urheilullisten perusarvojensa äärelle.
Pieni ja edullinen oli kaunista. Ajan henki ohjasi siihen ajatukseen.
Siksi Helsingin kotikutoinen hanke voitti pohjoisamerikkalaiset kilpailijansa, vaikka ne olisivat tarjonneet huomattavasti upeammat puitteet. Se oli viimeinen kerta, kun olympialiike toimi näin. Pieni ei ole sen koomin ollut kaunista.
2000-luvun kuluessa on olympialiikettä alkanut kuitenkin ympäröidä ilmapiiri, jossa jatkuvan kasvun ideologiaa kritisoidaan yhä avoimemmin. Lähestyy hetki, jolloin KOK:n kannattaisi ajatella ja toimia vaihteeksi toisin.
Siksi ei olisi huono idea järjestää olympialaisia lähiaikoina vaihteeksi vuoden 1952 tyyliin. Siis järjestetään urheilulliset hyvät kisat sellaisessa maassa, jossa urheilua ymmärretään – ja mahdollisimman vähällä uudisrakentamisella.
”Lisäksi koko ajan on syytä muistaa, että tärkein katsomorakenne on kotisohvilla, eikä globaalin tv-signaalin välittäminen olisi suomalaisille ongelma.”
Jatketaanpa lopuksi ajatusleikkiä. Jos tosiaan kävisi niin, että olympialiikkeelle tulisi aito tarve järjestää kisat edellä kuvatusti, on tietysti eri asia, olisiko Helsinki oikea isäntä. Muitakin ehdokkaita olisi, mutta ei Helsinki huonoimpia olisi.
Helsingillä olisi toki varsin nopeasti edessä sama haaste kuin oli vuonna 1952. Riittääkö majoituskapasiteetti? Kestääkö liikenne- ja tietoliikenneinfra? Löytyykö suorituspaikkoja kaikille lajeille? Onko kaupungin palvelutaso riittävä?
Täysin ilman uutta rakentamista ei luultavimmin selvittäisi, mutta suorituspaikkojen osalta Suomessa ja Helsingissä on jo nyt sen verran laaja verkosto, että olympiatason olosuhteet olisivat järjestettävissä suhteellisen pienillä lisärakennuksilla. Nykyisten jäähallien, monitoimiareenoiden ja yleisurheilukenttien – jotka sijaitsevat pitkälti raideyhteyksien ulottuvilla – verkosto riittäisi pitkälle.
Lisäksi koko ajan on syytä muistaa, että tärkein katsomorakenne on kotisohvilla, eikä globaalin tv-signaalin välittäminen olisi suomalaisille ongelma. Pasilan mediakeskuksen muokkaaminen olympiakelpoisiksi ei ihmeitä vaatisi. Messukeskus toimisi hyvin mediakeskuksena. Lentokenttä on olympialiikenteen nousut ja laskut kestävää kokoluokkaa jo nyt.
Toki, kaupungin hotellikapasiteettia pitäisi vahvistaa, mutta sitähän on tarve jatkuvasti tehdä muutenkin.
Se on selvää, että edessä olisi keskustelu yhden uuden ison stadionin tarpeesta, mutta se keskustelu taitaa nousta Suomessa joka tapauksessa. Olympialaiset aikaistaisivat muutenkin edessä olevaa työmaata. Sama koskee eittämättä kisojen tuottamia liikenneinfran tarpeita sekä olympiakylän rakentamista.
Totta kai on selvää, että tämä kaikki on vielä lähinnä kesähatusta tempaistua. Ei tätä yhdessä lehtijutussa valmiiksi saa mietittyä. Asiassa on varmasti monta ulottuvuutta, jotka tässä jää ottamatta esiin.
Olennaista on kuitenkin peruspointti.
Olympialiikkeen olisi oman itsensä takia syytä antaa kisat lähivuosina aivan toisenlaiselle hankkeelle kuin sillä on 2000-luvulla ollut tapa. Ja Helsinki voisi halutessaan sellaisen hankkeen tuottaa.
Kannattaisiko tätä pohtia jossakin arvovaltaisessa porukassa hieman vakavamminkin?
