Jan Vapaavuoren seuraajapeli syytä pysäyttää alkuunsa: Samojen virheiden toisto on lopetettava!

Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori ilmoitti, ettei jatka tehtävässään marraskuun vuosikokouksen jälkeen. Olympialaisten surkea tulos, sitä seurannut kritiikki, seuranneiden toimenpiteiden tuottama lisäkritiikki ja lopulta Vapaavuoren oma puntarointi johtivat siihen, ettei hän ole edes ehdolla tulevassa puheenjohtajanvaalissa.

Päätös on sinänsä ymmärrettävä. Sen ilmoittaminen julkisuuteen jo nyt on myös huippu-urheilukeskustelua yleensä ja Olympiakomitean tulevaisuuden pohdintaa erityisesti selkeyttävä teko.

Samalla kuitenkin olisi syytä olla tarkkana, ettei Vapaavuoren ilmoitus vie sitä seuraavan keskustelun fokusta vääriin asioihin.

Vapaavuoren lähtö antaa mahdollisuuden rakentaa koko huippu-urheilun johtaminen uusiksi. Tilaisuuteen ei kuitenkaan päästä tarttumaan, jos suin päin kiirehditään täyttämään vapautuneita valtapositioita –miettimättä mihin Olympiakomiteaa ja sen johtajia edes tarvitaan.

Jos näin tehdään, toistetaan taas kerran jo tarpeeksi usein tehty perusvirhe. Se kierre olisi syytä nyt katkaista.

Kun huippu-urheilun arkitekijöiden kanssa keskustelee, on jo pitemmän aikaa välittynyt selkeä perusviesti. Viesti on voimistunut syksyn aikana, mutta hieman hiljaisemmin sitä on kuulunut jo vuosia.

Kun Suomessa päätettiin noin vuosikymmen sitten väkisin runnoen kasata kaikki urheilu- ja liikuntatoiminta Olympiakomitean johdettavaksi, tehtiin karhunpalvelus kaikille liikunta- ja urheilukulttuurin osa-alueille.

Syntynyt malli ei palvellut kunnolla huippu-urheilua, mutta ei myöskään kansakunnan liikuttamista. Ristiriitaisesta kaksipäisestä tavoitteesta tuli kokonaisuutta hidastava tekijä. Lisäksi mallin ulkoinen uskottavuus karisi nopeasti.

Samalla käytännön arki osoitti, että huolimatta virallisen totuuden mukaisesta organisaatiosta, varsinainen valmennuksellinen perustoiminta tapahtui kuitenkin pitkälti joko lajiliittojen johdolla tai lajien sisälle syntyneissä pienemmissä toimintayksiköissä.

Olympiakomitea on tuottanut tärkeitä taustapalveluita, mutta ajatus siitä, että koko huippu-urheilu olisi komitean huippu-urheilujohtajan alaisuudessa, osoittautui arjelle vieraaksi. Kun tästä huolimatta komiteaan on kuitenkin kasautunut paljon huippu-urheiluun liittyvää päätösvaltaa, asetelma on ollut hetkittäin jopa huippu-urheilun arjen työrauhaa sotkeva.

Tulostaulu kertoo tästä myös.

Kun asetelma on tämä, olisi huippu-urheilusta päättävien tahojen syytä miettiä hetki sitä, miten kirkkaimpien huippulahjakkuuksien toiminta olisi jatkossa viisainta järjestää.

Kun käytäntö näyttää jo nyt, että Olympiakomitealle luontevin rooli on lähinnä taustapalveluita tuottavan apulaisen – ei todellisen johtajan – rooli, olisi hyvä pohtia huippujen tuottamisen vastuun siirtoa lajien vastuulle.

Ja myös lajien sisällä niiden vastuulle, jotka oikeasti valmennusta ovat tekemässä.

Kun olympialaisten mahalasku nyt antaa mahdollisuuden päivittää työnjakoa ja roolitusta, Olympiakomitean ylikorostunut valtarooli olisi joka tapauksessa syytä purkaa. Se olisi hyvä tehdä ennen kuin mennään tekemään yhtään uutta kallista johtajanimitystä tai käynnistetään kaiken huomion varastavaa – ja arkitoiminnan kannalta epäolennaista – puheenjohtajapeliä.

On täysin toissijaista spekuloida Vapaavuoren tai Matti Heikkisen seuraajien nimillä. Olennaisempaa on miettiä missä se todellinen huippujen tekeminen tapahtuu ja pohtia miten sitä olisi paras edistää.

Samalla tietysti on syytä rohjeta kysyä ääneen se, mitä moni hiljaa miettii jo muutenkin: mihin edes tarvitsemme koko Olympiakomiteaa ja sen puheenjohtajaa ja henkilöstöä?

Tässä ei nyt yritetä sanoa, että Olympiakomitea olisi turha. Tässä yritetään sanoa sitä, että urheilun ja liikunnan kokonaisuuden tekeminen ja johtaminen pitäisi organisoida uusiksi – ja roolittaa työnkuvat ja vastuut nykyistä selkeämmiksi ja itse kunkin tahon luonteeseen parhaiten sopivaksi.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että huippulahjakkuuksien hiomiseen liittyvää valtaa ja vastuuta ja resurssia on syytä siirtää lajien suuntaan, pois Olympiakomiteasta.

Ja aivan sama koskee liikunnan edistämistä. Ei sitä missään Olympiakomitean norsunluutornissa kannata tehdä. Vastuuta kannattaa siirtää sinne missä liikuttamista kaipaavia suomalaisia aidosti kohdataan, eli kouluille, työmarkkinajärjestöille, kunnille, kansalaisjärjestöille, yrityksille, sotealueille, yhdyskuntasuunnittelulle…

Kansanterveyden pelastaminen lienee urakka, jossa urheiluseuroillakin on varmasti oma hyvä palveluroolinsa, mutta tuskin tämän kokoluokan ja monialaisen vaatimustason keikkaa kannattaa urheilujärjestöissä johtaa. Apuna urheilu voi olla, mutta millä perusteella se sitä johtaisi?

Näin ajatellen niin huippu-urheilun kuin liikunnankin tuottamisen johtovastuu tulisi siirtää Olympiakomiteasta pois. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi komitean tarpeen katoamista.

Ei. Päinvastoin. Rönsynsä purkaneelle komitealle jäisi juuri se rooli, mikä urheilun yhteiselle keskusjärjestölle piti jäädä jo 1990-luvun alussa, kun TUL ja SVUL siirtyivät sivuun urheilujohtamisen ytimestä. Siis se idea, että käytännön valta ja vastuu olisi lajiliitoissa ja keskusjärjestö toimisi keveänä, henkilöstöltään pienenä ja palvelutehtäviin sekä yhteiskunnalliseen edunvalvontaan keskittyvänä yksikkönä.

Suurin osa urheilujohtamisen viimeisen 30 vuoden sekoilusta ja sekavuudesta johtuu siitä, että tämä idea unohtui ja alkumetreillä ja homma meni resursseja hotkivaksi ja keskittymistä sotkevaksi valtapelaamiseksi ja politikoinniksi.

Nyt olisi tilaisuus paikata tämä virhe.

Jos huippu-urheilu siirrettäisiin lajien vetovastuulle ja liikunnan edistäminen urheilua laajempien yhteiskunnallisten toimijoiden haltuun, mitä Olympiakomitealle sitten jäisi?

No, sille jäisi juuri se, mikä 1990-luvun alussa suunniteltiin kattojärjestön hommaksi. Pääroolissa olisivat lajeille yhteisten tukipalveluiden tuottaminen sekä, ennen kaikkea, yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Olympiakomitean ei pitäisi siis sotkeutua urheilun ja liikunnan arkijohtamiseen. Sen pitäisi olla selkeämmin vain lajiliittojen palvelija sekä urheilun yhteisen yhteiskunnallisen lobbaamisen ja edunvalvonnan tekijä.

Pohjimmiltaan suomalaisen urheilun tärkein kysymys ei ole tulevien arvomitalien tai seuroissa harrastavien suomalaisten määrä. Tärkein kysymys kun on lopulta se, miten urheilu osaa jatkossa perustella oman tarpeellisuutensa muulle yhteiskunnalle.

Suomen urheilun myyntipuhe on ollut rikki jo vuosikymmeniä. Samalla on kadonnut uskottavuus kaikelta siltä puheelta, millä urheilu yrittää perustella tarpeellisuuttaan ja merkitystään perheille, yrityksille, kouluille, työpaikoille ja poliittisille päättäjille.

Tämän korjaaminen on jäänyt täysin retuperälle, vaikka niin Olympiakomitean kuin monen lajinkin johdossa on vilissyt yhteiskunnallisesti verkottuneita sekä elinkeinoelämää ja politiikka tuntevia ihmisiä. Ei ole saatu aikaan konkreettisia merkkejä siitä, että urheilun merkitys ja tarpeellisuus olisi millään tavoin vahvistunut.

Kaikista osaavista ja verkottuneista urheilujohtamiseen tulleista ihmisistä huolimatta, näin on vaan käynyt. On, vaikka myös yrityksissä ja poliittisissa päättäjissä on koko 2000-luvun ollut merkittävä osuus urheilun ihmisillä.

Huippu-urheilun tai liikunnan ongelmat eivät nyt ratkea millään urheilun tai liikunnan ulkopuolelta tempaistulla johtajavalinnalla. Sitä on jo riittävän monta kertaa kokeiltu.

Tämä systeemi on saatu solmuun porukalla, joka kentät ja kabinetit on 2000-luvulla täyttänyt, ja sillä porukalla solmu pitäisi nyt myös purkaa. Mitään ulkopuolista supervoimaa ei näihin talkoisiin taikaiskulla ilmesty.

Nyt tarvittaisiin myös rohkeutta todeta, että tätä sotkua ei millään valtapeleillä ratkota. Vallasta on tällä hiekkalaatikolla turha tapella, kun sillä muodollisella valta-asemalla ei oikeasti saavuta tällä hiekkalaatikolla mitään. Valtaa ja vastuuta olisi nyt osattava jakaa, tehtäviä ja työnkuvia samoin – ja kaikilla tasoilla olisi opittava keskittymään siihen, mikä omalle asemalle ja osaamiselle paras ja hyödyllisin tehtävä ja tavoite on.

Siksi nyt on turha rynnätä käymään tyhjänpäiväistä valtataistelua ja unohtua spekuloimaan ja kommentoimaan tätä tyhjänpäivästä valtataistelua. Urheilu ei kaipaa superjohtajaa. Se kaipaa työnjakoa, roolitusta ja omaan arkiseen hommaan sitoutuvia aivoja, sydämiä ja käsiä. Kaikilla tasoilla.

Ja siksi nyt tarvitaan johtajuuteen ihmisiä, jotka osaavat tämän asian sanoittaa, laittaa toisiaan erilaisissa leireissä ja kuppikunnissa kyräilevät urheiluihmiset näkemään yhteisen etunsa. Johtajia, jotka osaavat nähdä johtamisen aidosti palvelutehtävänä, ei omana persoonallisena egotrippinä tai edustamansa oman urheilusta eri tavoin hyötyä ottamaan oppineen valtaverkoston edunvalvontakeikkana.

Urheilussa olisi sellaisia ihmisiä. Edelleen. Valitettavasti turhan monet heistä ovat vain tympääntyneet tämän hiekkalaatikon touhuihin ja vetäytyneet omiin koloihinsa.

Olisiko jokunen heistä kuitenkin mahdollista saada esiin?