Apu

Jake Nyman muistelee poikaansa: ”Olen kohdannut pahimman pelkoni, kun poliisit soittivat ovikelloa”


Jake Nyman, toimittaja Helsingistä, on lakannut valittamasta pikkuasioista.
Kuvat Valtteri Mörttinen

Olen lakannut jo kauan sitten valittamasta pikkuasioista. Matkan varrella on niin paljon läheisiä ja omaisia sairastunut vakavasti tai kuollut liian nuorena. Siinä tajuaa äkkiä, ettei kesäflunssalla tai huonoilla yöunilla ole mitään merkitystä, kun asiat suhteuttaa. Se on elämää.

Poikani kuoli neljä vuotta sitten. Sen jälkeen minulta on esimerkiksi kysytty kerran aurinkoa ottaessa, enkö pelkää melanoomaa. Vastasin, että en pelkää enää mitään, koska olen jo kohdannut pahimman pelkoni. Se oli silloin, kun poliisit soittivat ovikelloa. Poikani oli kuollut tapaturmassa.

Meillä ei ollut parhaat välit poikani murros­iän aikana, mutta olen onnellinen siitä, että ehdimme korjata ne. Kävimme yhdessä ulkomailla ja teimme remonttia kotonani. Minulle on usein tullut mieleen Mark Twainin sitaatti: ”Kun olin 14, en voinut sietää isääni. Mutta 21-vuotiaana hämmästyin, kuinka paljon isä oli oppinut seitsemässä vuodessa”.

Ihmissuhteista olen oppinut sen, että vuosien mittaan tulee uusia ystäviä ja jotkut vanhat jäävät matkan varrelle. Jotkut ovat tiputtaneet minut kyydistä, jotkut taas olen tiputtanut itse. Olen alkanut ajatella niin, ettei kaikkia ihmissuhteita välttämättä ole tarkoitettu koko eliniän kestäviksi. Ne ovat sen aikaa olemassa, kun ne toimivat.

Lapsuudenystäviä minulla ei ole lainkaan, koska kun pakkasin nuorena laukkuni Hämeenlinnassa ja lähdin opiskelemaan Ateneumiin, karistin sen kaupungin pölyt jaloistani. Jätin lukionkin kesken. Kävin koputtamassa rehtorin ovelle tehtyäni asiasta päätöksen. Kun kerroin häipyväni, hän kommentoi yhdellä sanalla: hyvä.

Suhteista vastakkaisen sukupuolen kanssa taas olen oppinut sen, että naisten mukana pitäisi tulla käyttöohje. En ole ikinä oppinut ymmärtämään naisia, ja totta kai tämä toimii molemmin päin. Nainen saattaisi sanoa, että miehenkin mukana pitäisi tulla käyttöohje – ja minä olen täysin valmis kirjoittamaan itsestäni sellaisen. Siinä ei kauan mene.

En ole kuitenkaan yksinäinen. Osa luonnettani vain on, että tarvitsen usein omaa tilaa ja aikaa. Yleensä se tarkoittaa laiskottelua ja pientä harrastamista. Monelle on käynyt huonosti, kun he vain painavat menemään, ja koko ajan on olevinaan kiire ja vastuu. Hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia miehiä.

Keräilen ja kokoan pienoismalleja. Sitä olen tehnyt koko ikäni. Olen nostalginen ihminen, ja minua viehättävät hirveästi kaikki vanhat laitteet: autot, laivat, veturit. Vanha teknologia on nykyiseen verrattuna jotenkin kaunista. Se hivelee silmääni. Tosin 30 vuoden päästä nykyisetkin laitteet alkavat näyttää kauniilta jonkun silmissä.

Vanhoissa autoissa minua kiehtoo erityisesti se, että niissä oli paljon käsityöläisyyttä. Totta kai niitä tehtiin liukuhihnalla, mutta kyllä vielä 1960–70-luvullakin tiettyjä kalliimpia Mercedes-malleja rakennettiin suurimmaksi osaksi käsin. Nostalgian lisäksi niissä puhuttelee muotokieli. Maailmassa on ainakin yksi tauti, jota voidaan hoitaa mutta ei parantaa, ja se on autokuume. Ja ne hoidot ovat kalliita.

Nostalgiasta huolimatta kieltäydyn ehdottomasti yhtymästä ajatukseen, että ennen olisi kaikki ollut paremmin. Ei kyllä ollut. Ajatelkaa vaikka ihan pelkkää kouluruokaa, niin huomaatte sen.

Julkaistu: 21.8.2019