Image

Jaana Seppänen hakee kitkaa teoksiinsa


Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset törmäyttää ajatuksia ja liikuttelee lukijan aivoja.
Kuvat Jirina Alanko

JAANA SEPPÄNEN (s. 1958) debytoi romaanilla vuonna 2008 mutta löysi pian kotinsa esseistiikasta. Tämän vuosikymmenen alussa puhuttiin jopa esseebuumista. Seppänen kirjoitti ensimmäistä kokoelmaansa Carmenin silmät (2011) ”onnellisena ja viattomana”. Sittemmin mielipideilmasto, johon esseekirjallisuus kytkeytyy, on kärjistynyt. Poteroissa alkaa olla ahdasta. Uutta Outokuoriaiset-teosta synnyttäessään Seppänen taistelikin jatkuvan pelon kanssa. Miten uskaltaa sanoa mitään aiheista, kuten Putin, islam, terrorismi ja nainen? Piti heittäytyä hölmöksi ja antaa kaikkien päänsisäisten äänten puhua. Syntyi kitkasta eläviä ja lukijan aivoja liikuttelevia esseitä. Outokuoriaiset on synkkä kirja ilon kautta.

Linjaat Outokuoriaisten alussa, että et ”ole ikinä halunnut kirjoittaa yhtään mitään naisista”. Heität kirjan seinään, jos sinuun yritetään vedota naisena. Avaatko aggressiota hiukan?

Tämä palaa esikoisromaaniini (Lublinin taika, 2008). Halusin kirjoittaa Puolasta ja itsestäni, mutta ajatus siitä, että päähenkilö olisi kaltaiseni keski-ikäinen muija, tuntui sietämättömältä. Kun kirjoitan omakohtaisesti, minun täytyy koko ajan ajatella, että ”se en ole minä”. Kyse on taiteen tekemisen vapaudesta: että en ole nainen enkä kukaan. Tai olen monta. Kyllä minussa saattaa sovinistikin asua ja välillä ärähtää.

Oletko feministi?

Tietenkin kannatan perusasioita, kuten yhtäläisiä oikeuksia ja samaa palkkaa samasta työstä. Vierastan vallitsevaa katkeramielisyyttä. En jaksa, kun ylipäätään mitään julistetaan tympeästi ja ilottomasti. Syntyy vihan ilmapiiri, josta haluan pysytellä ulkona. Ajattelen ja ilmaisen yksin.

Outokuoriaisten lisäksi esimerkiksi Koko Hubaran ja Silvia Hosseinin esseeteokset ovat löytäneet hyvin lukijoita viime vuosina. Onko essee silti maskuliininen laji?

Pitkään se oli pelkästään akateemisten herrojen hallussa. Esseeseen kuuluu tietty kukkoilu ja brassailu, joka tuntuu edelleen irtoavan miehiltä luontevammin. Muutosta on kuitenkin tapahtunut. Jos seuraa esimerkiksi Nuori Voima -lehden esseekirjoittelua, sieltä löytyy paljon hienoja naistekijöitä.

Kun kirjoitat pornotähti Cicciolinan rinnoista tai suhteestasi Vladimir Putiniin, joku saattaa provosoitua. Pyritkö tietoisesti härnäämään?

Provosoin lähinnä itseäni. Aivan kuin romaanikirjailija törmäyttää henkilö­hahmoja toisiinsa, törmäytän ajatuksia. Haluan mennä hankalille alueille. Kitkaa tarvitaan. Mutta jos provosointiyrityksestä jää lukijalle tunkkainen maku, on epä­onnistuttu. Tässäkin peräänkuulutan iloa ja vapautta. Vaikka aihe olisi kuinka synkkä, tekstin pitää sykkiä.

Outokuoriaiset on alaotsikkonsa mukaan ”yritys tämänhetkiseksi omakuvaksi”. Kuitenkin paljastat elämästäsi melko vähän. Onko omakohtainen kirjoittaminen sinulle vaikeaa?

On, enkä pidä kokemusten ja tapahtumien kertaamista mielenkiintoisena. Outokuo­riaiset on mentaalinen omakuva. Tavoittelen moniäänisyyttä, ja jos jokin elämän­tapahtumani sattuu palvelemaan tarkoitusta, otan sen mukaan. Knausgård-henkinen autofiktio ei kuitenkaan ole minun juttuni. Miksi luettelisin arkeni asioita?

Tällä Keskustelija-nimisellä juttupaikalla olemme sitoutuneet keskustelemaan. Entä pidätkö esseeteoksen kirjoittamista ja julkaisua tapana keskustella?

Kyllä, jos tarkoitetaan syvällisellä tasolla tapahtuvaa keskustelua eikä mitään pää punaisena huutamista. Itseni lisäksi keskustelen kuvitteellisen lukijan kanssa – sellaisen, jolla on halua ymmärtää, mitä haen. Enimmäkseen en kuitenkaan suuntaa esseetä kenellekään. Pyrin tekemään mahdollisimman hyviä lauseita ja saavuttamaan henkistä elintilaa, lebensraumia. Sama efekti syntyy, kun lukee jotain oikein innostavaa. Että ”ah, saa hengittää”.

Pelkäätkö, kun kirjoitat? Aiheesi ovat usein tulenarkoja.

En halua pelätä, taistelen sitä vastaan koko ajan. Nykyinen polarisoitunut ilmapiiri kuitenkin vaikeuttaa asioita. Pitäisi koko ajan valmistautua seuraavaan siirtoon, kivitetyksi tai laatikkoon ajetuksi tulemisen uhka väijyy. Jotain minäkin silti koen tässä elämässä, eikä sanomisen halu katoa. Laitan asiani kieppumaan. Yritän saada lukijan aivot liikkeelle, vaikka se on helvetin vaikeaa.

Seuraatko teostesi vastaanottoa?

Totta kai. Vastaanotosta ei kuitenkaan koskaan tiedä, eikä sen varaan voi laskea. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miten teoksessa esittämäni ajatukset ovat välittyneet ja jatkuneet lukijassa. On noloa tulla kehutuksi väärin perustein. Outokuoriaisten kohdalla on ilahduttanut vastaanoton laajuus. Aiemmin olen saanut olla enemmän rauhassa. Sivistyssanojen käytöstä minulle on tosin aina huomauteltu. Se on kai jokin kansallisen alemmuuskompleksin purkutapa. Minkä minä puhetavalleni voin?

Esseesi kiinnittyvätkin varsin vähän kotimaiseen sielunmaisemaan. Céline ja Camus ovat Outokuoriaisissa tärkeämpiä kuin Linna ja Salama. Kysytään ennakkoon, jos kutsua linnaan ei tule: mitä esseekirjailija Jaana Seppäselle merkitsee olla suomalainen?

Minulla on karjalaiset sukujuuret ja rakas suomen kieli. Olen kuitenkin hetero­geeninen olio, elänyt koko tajuisen elämäni monessa kulttuurissa ja kielessä. Kävin ranskalaisen koulun ja opiskelin siellä. Myös venäläinen ja puolalainen sielunmaisema on tuttua. Joskus tunnen itseni vieraaksi suomalaisten keskuudessa. Ranskassa annetaan poskisuudelmat ja sillä selvä, mutta kun joukko helsinkiläisiä kokoontuu, vallitse kummallinen puoliautistinen hiljaisuus. Maaseudulla ollaan tässä suhteessa välittömämpiä.

Outokuoriaisten esipuhe on arvoituksellisesti päivätty ”kaukana Suomesta, esim. Ibizalla”. Kirjoitatko yleensä muualla kuin täällä?

Kirjoitan. Ajattelu ja jopa unet muuttuvat, kun poistun Suomesta. Hankkiudun säännöllisesti loitommalle, jotta rohkaistuisin. Ulkomailla tietty paranoia häviää. En seuraa sitäkään vähää sosiaalista mediaa mitä täällä. Ajatusroskaa en jää kaipaamaan. Jotta yhtälö toimisi, täytyy välillä altistaa itsensä päivän kotimaisille puheenaiheille.

Teoksistasi välittyy eurooppalais-venäläisen kaanonin perusteellinen tuntemus. Seuraatko nykykirjallisuutta? Ainakin Johannes Ekholmin Rakkaus niinkusta (2016) kirjoitat intoutuneesti.

Pyrin lukemaan kaikki itseäni kiinnostavat uutuudet. Kunkin ajan syvemmät ajatusvirrat löytyvät nimenomaan kirjallisuudesta. Ulkomailla en kuitenkaan lue mitään suomalaista. Menen Ranskassa kirjakauppaan ja hankin, mitä siellä on.

Miltä esseistiikan tulevaisuus näyttää Suomessa? Onko esseekokoelma kriisissä vai kiinnostaako se sinua jatkossakin?

Kyllä essee on elinvoimainen laji. Ajattelen kuitenkin kirjoittavani ”proosaa” tai ”tekstiä”. Miten päin asiani nyt haluavat tulla ulos. Raja-aidat eivät ole kauhean kiinnostavia. Rienaan mielipidekirjoitusta, etsin tulitikkuaskin raapaisupintaa. Näistä syistä lajini täytyy näköjään olla essee.

Julkaistu: 30.5.2019