"Tosi rohkee päätös.”

"Let go of the things that no longer serve you oikeesti.”

"Sä oot liian nuori tyytymään.”

"Mitä se Minna Canth sanoikaan, et mitä vaan, kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää.”

Tällaisen vastaanoton tätä nykyä saa, kun irtisanoutuu palkkatyöstä tai kun eroaa. Tiedän, koska olen tehnyt molemmat viimeisen parin vuoden sisällä.

Olen tilastollinen klisee: eronnut lasten ollessa pieniä, kuten Suomessa on tapana. Liityin myös koronan jälkimainingeissa länsimaiseen great resignation -aaltoon ja jätin palkkatyön ryhtyäkseni yrittäjäksi. Tein kuten nykyihminen tekee: kun jokin ei toimi, katselen hetken, luen aiheesta pari selfhelp-kirjaa, jotta voin sanoa nähneeni vaivaa ja heitän sitten pyyhkeen kehään.

Kuten belgialainen psykoterapeutti Esther Perel sanoo: “Staying is the new shame.” Jääminen on uusi häpeä. Perel viittaa siihen, että ennen oli häpeällistä lähteä mutta nyt on häpeällistä jäädä. Perel on tutkinut pareja joiden liitoissa on ollut pettämistä, ja juuri niiden kohdalla jääminen koetaan erityisen häpeälliseksi. Et todellaakaan jää kattelemaan tollasta kusipäätä, jäbä roskiin!

Elämme voimaantuneen poiskävelemisen kulta-aikaa. Omaa sydäntä käskevät kuuntelemaan Instagramin meemit, ystävät ja hyvänpäiväntutut, pop-kappaleet ja Disney-elokuvat. Ja minä olen toiminut kuten Frozenin Elsa: rakentanut oman jäälinnani (hyväpohjainen kolmio semikivassa lähiössä) ja valinnut kuunnella sydämeni ääntä töissä ja vapaalla. Olen siis luopunut asioista, jotka eivät palvele minua, ja saanut tilalle jotain muuta.

Mutta entä jos nykyihminen onkin väärässä? Entä jos sydämen äänen kuunteleminen ei ratkaisekaan ongelmia?

Mietitään esimerkiksi aikamme huoneentaulumaista oppia "Let go of the things that no longer serve you", päästä irti asioista, jotka eivät enää palvele sinua. Instagram-feediini säännöllisesti erilaisina muunnelmina putkahtelevaan sitaattiin on sisäänrakennettuna melkoisen toksinen ajatus siitä, että omnipotentti yksilö voi valikoida ja pudotella elämästään asioita pois sen mukaan, mikä milloinkin sattuu itseä parhaiten palvelemaan. Toisin sanoen: aivan kuin tämän maailman ihmisten ja ilmiöiden tarkoitus olisi olla olemassa ensisijaisesti suhteessa minuun.

Tähän ajattelutapaan liittyy myös sellainen oletus, että ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat poistuisivat sillä, että toinen osapuoli pudotetaan yhtälöstä. Ja että ongelma itse asiassa on aina se toinen osapuoli, vaikka voi olla niin, että jos työpaikat ja ihmissuhteet hankaavat kerta toisensa jälkeen, niin luultavasti vika on vähintään 50-prosenttisesti itsessä. Ja jos tämän oivalluksen on tehnyt, on epärealistista olettaa, että voi tulla itse paremmaksi ihmissuhteissa ilman ihmissuhteita. Sehän on kuin opettelisi meditoimaan ilman että meditoi (projekti, joka itselläni on ollut tulilla viime vuodet).

Pitkäkestoisiin suhteisiin kuuluu myös väistämättä tietty määrä tyytymistä. Yksi ihminen ei voi täyttää toisen kaikkia sosiaalisia tarpeita, ja vaille jäämistä on väkisinkin. Tietty tylsyys ja leipiintyminen kuuluu pitkiin suhteisiin, ja sen sietäminen pitäisi uudelleenbrändätä vähän seksikkäämmäksi.

Nyt minulla on jäälinnani. Sitä on ollut hyvä rakentaa, koska koko ympäröivä kulttuuri on kannustanut minua matkalla ja heittänyt lisää vettä myllyyn. Rakastamme uusia alkuja ja tuhkasta nousevia feeniksejä.

Yllättävän harvoin minulta on kysytty, oletko varma. Ja aina kun niin on tehty, se on kieltämättä ärsyttänyt. Totta kai mä oon varma, älä droppaa mun tunnelmaa senkin ankeuttaja!

Minua ei ärsytä vapaus toimia itsenäisesti. Minua ärsyttää se, että pois käveleminen on asia, johon ihmiset yllyttävät kritiikittömän oloisesti toisiaan – ja mitä jäätyneemmässä konfliktissa elävät itse, sitä kiihkeämpää yllytys on. Cheerleaderina on toki herttaisen mukavaa olla, kun itsellä ei ole isojen päätösten tekemisessä euroakaan kiinni. Tätä tapahtuu, koska kun kaveri repäisee, siihen voi projisoida kaikki omat haaveet repäisemisestä.

Omien ongelmieni ja heikkouksieni määrä on vakio, ja nyt minulla ei ole puolisoa, kollegaa tai esihenkilöä, joihin heijastaa tyytymättömyyttäni. Se kieltämättä pitää mielen nöyränä. Oman perseilyn työstäminen kannattaa aina, mutta se ei aina tarkoita, että niin tehdäkseen kaikki tähän asti rakennettu pitäisi pistää palamaan.