Valokuvataiteilija Jaakko Heikkilä palaa joka kesä maailmalta Tornionjokilaaksoon lippoamaan – Tällaista perinnettä ei ole juuri muualla kuin Suomessa
Jaakko Heikkilä on kansainvälistä tunnustusta saanut valokuvataiteilija, jolle Tornionjokilaakso on elämäntehtävä. Siihen tehtävään kuuluu olennaisesti siian ja lohen lippoaminen.
Kemiläislähtöinen valokuvataiteilija Jaakko Heikkilä, 68, muistaa yhä elävästi sytostaattien tuottaman teräksen maun kielensä päällä – vieläkin, vaikka syöpähoidoista on yli kolme vuosikymmentä. Vuonna 1987 diagnosoitu kivessyöpä oli käänteentekevä kokemus. Ei vähiten siksi, että hoitojen aikana Heikkilä oivalsi, missä hän haluaa asua ja elää: äitinsä ja isänsä synnyinseuduilla Tornionjoki-laaksossa, Kukkolan kylässä.
– Muistan, ko mie makasin sairaalassa, ja koko kuva selkiyty. Synty kirkas ajatus, että tänne mie haluan.
Heikkilä vapauttaa pressopannun pannumyssyn alta ja kaataa kahvia kuppeihin. Olemme Kukkolassa, vuonna 1989 valmistuneen talon pirtissä. Seiniä kiertää aikoja ja paikkoja läpileikkaava valokuvien kavalkadi: on valokuvateoksia eri puolilta maailmaa New Yorkin Harlemista Meänmaalle ja Armeniaan sekä kuvia perheestä ja lapsista.
Yhdessä potretissa teini-ikäinen Heikkilä esittelee koskesta nostamaansa siikaa. Kuva muistuttaa lapsuuden kesistä Kukkolan mummolassa – ja isästä, joka opetti pojalleen lippouksen salat. Heikkilä on paitsi kansainvälisesti tunnettu valokuvataiteilija, myös lippomies henkeen ja vereen.
– Mie sain ensimmäisen siian jo 12-vuotihaana. Näytin sitä mummile ikkunasta. Mummi nauro ja taputti käsiä. Siittä lähtien minun elämässä ei ole ollu yhtään kessää ilman Kukkolaa ja lippoamista.
Lippoaminen on vanha kalastustapa, jossa pitkävartisella lipolla pyydetään pääasiassa lohta ja siikaa. Tornionjokilaaksossa sitä on harjoitettu satoja vuosia Kukkolankosken ja Matkakosken Suomen ja Ruotsin puoleisilla rannoilla. Erityistä on se, että kalastusoikeudet ovat vuosisatojen takaista perua ja liittyvät maanomistukseen. Myös vuorolippouksen traditio ja kalanjako noudattavat ikiaikaisia perinteitä.
– Kaikki kitteytyy siihen, että on puhas vesi ja veessä elämää. Näkymä koskela on ko 1600-luvulta: on koski, lippoajat ja vanhat aitat. Onhan se arvokasta, että tämmönen on elävää toimintaa.
Tornionjokilaakson koskikalastusyhteisö on suojellut elävää perintöään aktiivisesti kaksi vuosikymmentä. Suojelun tarpeeseen havahduttiin, kun heinäkuiset vaellussiiat alkoivat olla yhä pienempiä ja harvalukuisempia.
Vuonna 2010 perustettiin Pro Siika ry, ja sen aloitteista on syntynyt useita lippokalastuksen suojeluhankkeita. Parhaillaan Suomi ja Ruotsi valmistelevat Tornionjoen lippokalastuskulttuuria Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Kysymys on elävästä perinnöstä, joka elää ajassa ja jota yhteisö pitää yllä.
– Lippousperinteen jatkuminen vaatii kahta asiaa: ihmisiä ja kalaa. Jos ei ole kalaa – oli syynä sitten saasteet, ilmastonmuutos tai ylikalastus merellä – ei ole lippoajiakaan. Näkisinkin, että Unesco-hankkeessa onkin kyse ensisijaisesti kalan suojelusta, linjaa kulttuuriperintökoordinaattori Julia Autio Tornionlaakson museosta.
Unesco-hakemus vaatii myös valokuvia. Kuka olisikaan sopivampi koskenkuvaaja kuin Heikkilän Jaakko? Jo parikymppisenä hän kuvasi koskea yhdessä veljensä ja serkkupoikansa kanssa. Kuvista syntyi valokuvanäyttely Kukkolankoski Tornion kaupungintalolle vuonna 1980.
– Se oli minun ensimmäinen näyttely.
”Joulukuussa 1989 mie painoin yliopiston oven kiini. Se oli upea tunne, siis vappaus. Uusi elämä alko, tuli uusi energia ja avaruus.”
Heikkilän menestyksekäs ura vapaana valokuvaajana liittyy silti vähemmän lippoukseen ja enemmän erääseen juttukeikkaan alkuvuodesta 1985.
Helsingin Sanomien Oulun toimituksen free-kuvaaja otti yhteyttä kertoakseen, että oltiin tekemässä juttua keskosista. Vain pari kuukautta aikaisemmin Heikkilän ja hänen Outi-vaimonsa esikoispoika Akseli oli syntynyt keskosena. Kokemus oli niin väkevä, että Heikkilä pääsi tekemään ensimmäisen kuvauskeikkansa Hesarille.
– Tuntu ihmeelliseltä nähä omat kuvat lehessä – vieläpä etusivula ja aiheesta, joka oli mulle tärkeä. Se avasi kaiken. Mie aloin tehä töitä Hesarille. Sitet ko met muutima Tornionlaaksoon, mie ideoin paljon juttuja täältäki. Vähän piti vettää kotia päin, Heikkilä kertoo.
Kotiinpäin oli myös sydämen suunta. Syöpähoitojen aikana vuonna 1987 Heikkilä oivalsi, että hänen kotinsa oli Tornionjokilaaksossa. Sinne hän halusi palata. Siellä oli mummin pirtti ja kuohuva koski. Ja rakkaita lapsuusmuistoja roppakaupalla.
Käytännössä elämänmuutos tarkoitti luopumista Oulun Pikisaaren-kodista, Suomen akatemian tutkimusassistentin työstä sekä väitöskirjaprojektista. Se ei tehnyt kipeää.
– Joulukuussa 1989 mie painoin yliopiston oven kiini. Se oli upea tunne, siis vappaus. Uusi elämä alko, tuli uusi energia ja avaruus. Siittä lähtien mie oon toiminu vappaana valokuvaajana – ja nauttinu aivan hurjasti.
Heikkilän ensimmäinen valokuvakirja Meänmaa ilmestyi vuonna 1992, ja se sai Lapin taidepalkinnon vuonna 1993. Kirjan jatko-osa Kirkas nöyryys julkaistiin vuonna 1996.
Sittemmin muitakin tunnustuksia on ropissut: kansainvälisen Time and Nature -taidekilpailun voitto (2002), valokuvataiteen valtionpalkinto (2007) ja Barentsin Euroarktisen alueen kulttuuristipendi (2017). Kaikki alkoi jokivarren elämästä kertovista Meänmaa-kirjoista.
– Molemmat kirjat liittyvä siihen, ko mie aloin ajela rajan yli Ruottin puolele. Se veti puohleesa. Tapasin ja kuvasin ihmisiä, sitä kautta meänkieli ja kulttuuri avvautu, Heikkilä kertaa.
Samoihin aikoihin yksi ovi elämässä myös sulkeutui. Outi-vaimo sairastui vuonna 1994 leukemiaan ja kuoli neljä vuotta myöhemmin. Heikkilä jäi poikansa kanssa kahden. Silloin iski vahva tarve lähteä maailmalle. Valokuvausprojektit – ja Akseli – pitivät kasassa ja antoivat elämälle rungon.
– Se ei ollu pakenemista, se oli menemistä sitä kohti, mikä kiinnostaa.
Meneminen alkoi vuonna 2001 New Yorkissa Suomen kulttuuri-instituutin residenssissä. Heikkilää kiehtoi Harlemin kaupunginosa, ja hän alkoi tutustua sen ihmisiin ja yhteisöön kameran linssin läpi. Ratkaisevaa oli tutustuminen David-nimiseen mieheen, joka ehdotti, että Heikkilä kuvaisi hänen kotikatuaan. Heikkilä lupasi – sillä ehdolla, että saisi majoittua Davidin luona. Se oli sillä selvä.
– Lokakuusta 2002 lähtien mie olen asunu Harlemissa joka vuosi kuukauen, joskus parisen kuukautta. Se on ollu hurja etuoikeus. Mie olen löytäny hyviä ihmisiä. Ja olenhan mie tietenki ollu kiinnostunu ihmisistä ja elämästä.
Heikkilän teemoiksi ovat valikoituneet vähemmistökansat ja kansanryhmät kuten Harlemin vanha väestö, armenialaiset, Valkoisen meren rantojen pomorit, Suomen ja Venäjän karjalaiset, Serbian valakit sekä Kuuban Havana Centron asukkaat. Suomen kansallismuseossa vuonna 2016 esillä ollut Veden kätkemiä huoneita avasi puolestaan ovia Venetsian aatelistoon.
– Harlemissa kävin viimeksi vuona 2022. Vuona 2021 ilmesty Sweet Song of Harlem, yks minun parhaista kirjoista. Olen ilonen, että David ehti nähä sen ennen kuolemaansa. David kuoli kesälä 2022.
”Rakastan Armeniaa, Venetsiaa, New Yorkia... mutta lippoahmaan pittää päästä. En milhään luopuis tästä.”
Heikkilällä on Nuuskamuikkusen elämänrytmi: hän lähtee syksyllä ja palaa keväällä. Aktiivisinta reissaus oli vuosina 2004–2015. Nyt tahti on vähän tasoittunut. Kesällä lippous voittaa valokuvauksen.
– Rakastan Armeniaa, Venetsiaa, New Yorkia, Helsinkiä… mutta lippoahmaan pittää päästä. En milhään luopuis tästä. En milhään muuttais täältä muuale, hän kiteyttää.
Täällä on koti – ja kotona puoliso ja nuorin tytär sekä Wilma-koira. Esikoispoika asuu Helsingissä ja toinen tytär äitinsä luona Luulajassa. Heikkilän isästä aika jätti vuonna 2011. Pirtin ikkunasta avautuvat vuonna 2023 edesmenneen äidin rantapellot, joiden katseleminen tuo Heikkilän mieleen lapsuusmuiston tuulihaukoista.
– Met löysimä serkkujen kans tuulihaukan pesän ja otima omat haukan poikaset kasvatiksi. Minun haukka istu pellola heinäseiphään nokassa. Eno ojensi sille kämmenen. Mutta haukka nousi siivihleen ja laskeutu minun olkapääle.
Siten Heikkilän luo ovat hakeutuneet myös ihmiset – pakottamatta. Ihmisten kohtaaminen on hänelle työn ja elämän suola. Sama pätee lippoamiseen. Kyse ei ole vain kalasta vaan koskesta ja sen ympärille muodostuneesta yhteisöstä.
– Se on kokonaisuus. Ulkona oleminen, virtaava vesi ja kosken olemus. Ko mulla oli Outin kuoleman jälkheen vaikeita hetkiä, mie juoksin koskele. Se oli terapiaa se, ko sai kattoa virtaavaa vettä.
