Apu

Jääkarhu taistelee olemassaolostaan hupenevan merijään reunalla

Jääkarhu taistelee olemassaolostaan hupenevan merijään reunalla
Avun luontomies Kimmo Ohtonen matkasi Jäämerelle Pohjoismaiden syrjäisimpään kolkkaan ja kuvasi siellä jääkarhuja. Niillä on tulevaisuus vain, jos arktinen merijää säilyy.

Jääkarhu katsoo minua nappisilmillään ahtojäiden yllä väreilevän udun keskeltä. Pilvien takaa puikkelehtivat valonsäteet värjäävät karhun turkin kermankellertäväksi. Punertavat laikut matkaavat sen pitkää kaulaa myöten aina kuonon päähän asti.

Jäälautalla, karhun jalkojen juuressa, makaa elottomana parisataakiloinen partahylje. Arktinen suurpeto on hetkeä aikaisemmin onnistunut nappaamaan saaliin.

Jääkarhu tuhahtaa kuin merkiksi, ettei se ole kiinnostunut läsnäolostani. Sitten se iskee pitkät kyntensä hylkeeseen ja viiltää yhdellä huolettoman näköisellä tassun sutaisulla saaliseläimen nahan auki.

Seison ruotsalaisen Origo-jääluotsialuksen kannella, muutaman kymmenen metrin päässä jääkarhusta, joka alkaa ahnaasti ruokailla hylkeentraanilla eli rasvalla. Uroskarhun täytyy tietää kokemuksesta, että alueella liikkuvat lajitoverit ovat jo haistaneet hylkeenraadon. Veren haju leviää arktisessa tuulessa nopeasti.

On kesäkuinen aamu, ja tuuli tuntuu kasvoilla oudon lauhkealta, vaikka ylitimme aamuyön aikana 80. pohjoisen leveysasteen rajapyykin. Arktisen kesän lämpö tuntuu leviävän näillekin leveysasteille.

Mutta ainakin toistaiseksi meitä ympäröi arktinen erämaa. Ahtojäiden muodostama merijää elää ja liikkuu ympärillämme, ja sen alla meri nousee ja laskee kuin nukkuvan olennon rintakehä.

Lähimpään asutukseen on matkaa yli kolmesataa kilometriä. Olemme kaukana matkapuhelinverkosta.

Tämä jäinen erämaa on Pohjoismaiden kaukaisin ja villein kolkka. Tästä eteenpäin pohjoisnavalle pääsisi jäätä pitkin. Tosin sinne on matkaa satoja kilometrejä, ja jää on arvaamaton.

Partahylje on suurin Huippuvuorten ja Pohjoisen jää­meren alueella esiintyvä hylkeiden heimoon kuuluva ­laji. Aikuinen uros voi painaa miltei 300 kiloa. Kaikki hyljelajit ovat täysin riippuvaisia jäästä ja lumesta. Emot synnyttävät jäälle lumipesän suojiin.

Hylje on pinnan alla turvassa jääkarhulta

Jäälautat ovat liikkuneet sen hetken jälkeen, kun jääkarhu nappasi hylkeen. Vain jäljet jäällä antavat vihiä siitä, mitä aikaisemmin on tapahtunut. Karhun valtavat tassunjäljet, painauma, verivana.

Kuvittelen, miten jääkarhu on vielä hetki sitten hiipinyt toisiinsa törmänneiden ahtojäiden suojissa. Uroskarhu on todennäköisesti hakeutunut tuulen alle, mistä se on lähtenyt lähestymään tarkka-aistista hyljettä. Saalistaja ei ole nähnyt jäälautalla uinuvaa hyljettä, mutta sen hajuaisti on johdattanut sen oikeaan suuntaan.

Kun saaliiseen on ollut matkaa enää parikymmentä metriä, nälkäisen karhun on täytynyt olla erityisen tarkkana. Jääkarhu voi odottaa liikkumatta saaliin läheisyydessä pitkiäkin aikoja. Kokenut saalistaja osaa tarkkailla saaliseläimen liikkeitä ja odottaa oikeaa hetkeä.

Hylkeet lepäilevät jäälautan reunalla veden tuntumassa tai talvisin hengitysaukon vierellä. Jos hylje aistii vaaran olevan lähettyvillä, se pudottautuu silmänräpäyksessä pinnan alle turvaan.

Jääkarhu onnistuu saamaan saalista vain noin joka kymmenennellä yrityksellä.

Jääkarhun jäljet osoittavat, että näköesteiden loputtua se on hiipinyt jäälautalla uinuvaa saalistaan kohti. Tarpeeksi lähelle päästyään sen on täytynyt luottaa nopeuteen. Pieni niiaus ennen räjähtävää pyrähdystä, jossa vauhti voi nousta jopa 60 kilometriin tunnissa.

Joskus hylje ehtii silti reagoida ajoissa ja sujahtaa karkuun. Tänään niin ei käynyt.

Partahylje on kenties ehtinyt työntää päänsä ja osan vartalostaan veteen, ennen kuin se on tuntenut jääkarhun ihmissormen pituiset kynnet nahoissaan. Vaikka partahylje on painanut reilusti yli kaksisataa kiloa, tämä noin reilut 400 kiloa painava uroskarhu on kyennyt helposti nostamaan saaliinsa takaisin jäälle ja sammuttamaan sen elämän silmänräpäyksessä.

Nyt jääkarhun olemus on tyynen rauhallinen, ja eläin keskittyy aterioimaan. Silloin tällöin se vilkuilee ympärilleen ja ottaa ­vainua.

Huippuvuorten arktinen saariryhmä on suurten muutosten edessä. Ilmasto lämpenee arktisella alueella ainakin kaksi kertaa muuta maapalloa nopeammin.

Longyearbyen on suosittu turistikohe

Lähdimme Origon matkassa maailman pohjoisimmasta kylästä, Longyearbyenista, kolme vuorokautta aikaisemmin. Longyearbyen perustettiin 1900-luvun alussa kaivoskyläksi, ja se on nykyään suosittu turisti­kohde.

Alun perin vuonna 1955 rakennettu jääluotsialus Origo kuljetti meitä sulan Jäämeren halki tasaisesti muristen. Matkaseurueeseemme kuului henkilökunnan lisäksi kaksitoista asiakasta: muutama tutkija, varakkaita yksityishenkilöitä Intiasta, Euroopasta ja Yhdysvalloista sekä allekirjoittanut.

Pariin päivään emme nähneet muita ihmisiä, vain pari valtavaa teollista kalastusalusta oli lipunut ohitsemme kuin mekaaniset ilmestyskirjan hirviöt.

Eräänä varhaisena aamuna saavutimme määränpäämme, pohjoisen merijään reunan. Toisistaan irronneet jäälautat ovat törmänneet yhteen muodostaen ahtojään labyrintin. Täällä merijään valtavilla lakeuksilla jääkarhut elävät ihanneympäristössään.

Origon ruotsalainen kapteeni Per Engwall havaitsi merijään reunan lähettyvillä liikkuvan jääkarhun jo kaukaa. Kokeneena arktisten alueiden matkaajana hän näki kaukoputkellaan, että eläin oli saalistuspuuhissa. Niinpä hän pysäytti Origon ja seurasi tilannetta kaukaa. Lopulta eläin katosi näkyvistä, ja aikansa odotettuaan kapteeni Engwall suuntasi verkkaisesti eteenpäin. Hän ehti jo luulla, että jääkarhu oli epäonnistunut yrityksessään ja jatkanut matkaansa syvemmälle ahtojäiden uumeniin.

Pian sen jälkeen, kun laivan teräksinen keula iskeytyi jäälauttoja vasten ja Origo lähti puskemaan merijään sisään, kannelta ilmoitettiin, että jääkarhu oli havaittu.

Luonnon kiertokulku. Aikuisesta partahylkeestä riittää runsaasti ravintoa kahdelle. Jääkarhu-urosten välisissä taisteluissa riski loukkaantua on suuri, minkä takia ne välttelevät niitä viimeiseen asti. Loukkaantunut eläin ei selviä luonnon armoilla kauan.

Jääkarhujen taisteluissa riski loukkaantua on suuri

Jääkarhu-uros ei ole ehtinyt ruokailla pitkään, kun horisontissa näkyy jo liikettä. Saaliinsa yllä seisovan karhun paksun turkin alta pullistuvat jykevät lihakset. Sen selkä kohoaa uhmakkaasti kaarelle. Jääkarhu seuraa katse lukittuneena, kuinka sen lajitoveri lähestyy sitä reipasta vauhtia, jäälautalta toiselle määrätietoisesti hyppelehtien.

Vierailijan ollessa enää parin jäälautan päässä hyljeruhon omistaja paljastaa valtavat kulmahampaansa ja alkaa murista. Sillä ei ole toivottua vaikutusta. Toinen uros astelee saalista kohti varovaisin mutta päättäväisin askelin.

Hetkeä myöhemmin jääkarhut seisovat samalla jäälautalla saaliin molemmin puolin. Urokset ovat kutakuinkin samankokoisia, reilun 400 kilon painoisia jättejä. Toinen paljastaa hampaansa ja vie ne vierailijan kuonon eteen. Tämä vastaa näyttämällä oman rivistönsä.

Saalistaan puolustavan uroksen ärinä muuttuu karjunnaksi, joka kaikuu pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa napajäätä. Kilpailija ei näytä aikovan perääntyä, vaan se ottaa tyynesti askeleen kohti hyljettä. Silloin uros puolustaa saalistaan ja hyökkää lajitoverinsa kimppuun. Se ehtii iskeä kilpailijaansa yhdellä voimakkaalla tassuniskulla ennen kuin vastapuoli antaa samalla mitalla takaisin.

Molempien iskut kumahtavat perillä kaulan ja pään välimaastoon. Vieläkään kumpikaan ei peräänny, vaan ne tarkkailevat toisiaan hetken kuin punnitakseen toisen voimia. Näyttää siltä, että molemmat alkavat tajuta olevansa tekemisissä itsensä veroisen luonnonvoiman kanssa.

Raivokas uhma alkaa laantua. Hylkeen omistaja laskee katsettaan samalla kun sen virkaveli ottaa askeleen sivuun ja kurottautuu nappaamaan hampaillaan otteen saaliista. Yhdellä voimakkaalla pään riuhtaisulla se repäisee hylkeestä itselleen suuren traanipalan. Saaliin isäntä palaa ateriansa luokse, edelleen muristen. Se näyttää silti tajunneen, ettei tästä hylkeestä kannata taistella, varsinkin kun kilpaileva lajitoveri on yhtä kookas ja vahva. Ja partahylkeessä on syömistä enemmän kuin kumpikaan jaksaa yhdellä istumalla sulattaa.

Jääkarhu-urosten välisissä taisteluissa riski loukkaantua on suuri, minkä takia ne välttelevät sitä viimeiseen asti, aivan kuten muutkin planeettamme mahtavat petoeläimet. Loukkaantunut eläin ei selviä luonnon armoilla kauan. Selviytyminen onkin jääkarhun korvien välistä kiinni, niin ravinnonsaantia kuin jälkeläisten hoitamistakin ajatellen.

Urosjääkarhu tallustelee merijäällä syötyään kymmeniä kiloja hylkeentraania. Jääkarhun elämä onkin hetkellistä yltäkylläisyyttä ja paastoamista. Taustalla jääluotsialus Origo, jolla Kimmo Ohtonen matkasi Huippuvuoria ympäröivillä merialueilla.

Merkittävä osa jääpeitteestä on jo hävinnyt

Tunnit kuluvat, ja kaksikko ruokailee sopuisasti rinnakkain, tosin silloin tällöin toisilleen kurlaten ja muristen. Saalis hupenee nopeasti. Jäälokit ja pikkukajavat ovat saapuneet paikalle odottamaan vuoroaan.

Tasaisin väliajoin molemmat uroskarhut vilkuilevat ympärilleen. Niiden täytyy tietää, että jos paikalle saapuisi niitä isompi lajitoveri, molemmille tulisi lähtö. Jääkarhujen maailmassa vallitsee vahvemman ­laki. Nämä yksilöt ovat vielä keskiraskaassa sarjassa. Samoilla merialueilla on havaittu jopa yli 700-kiloinen uroskarhu – yksi Pohjoismaiden mahtavimmista luontokappaleista.

Molempien karhujen ylävartalo on värjääntynyt karmiininpunaiseksi, samoin jäälautta, jolla ne ruokailevat. Tilanne voisi tuntua ihmissilmin katsottuna raadolliselta, mutta kyse ei ole muusta kuin luonnon kiertokulusta. Erikoisen hetkestä tekee se, että olen päässyt matkaseurueen mukana todistamaan arktista luonnonnäytelmää ja eloonjäämiskamppailua, jossa toisen selviytyminen on tarkoittanut toisen elämän äkillistä päättymistä.

Nämä hyvinvoivan näköiset yksilöt elävät ympäri vuoden ihanteellisessa ympäristössä. Ne voivat seurata merijään liikkeitä, ja syksyn tullessa, kun jää laajenee etelään kohti Huippuvuoria, ne vaeltavat mukana.

Osa Huippuvuoria ympäröivillä alueilla elävistä noin 3 000 jääkarhusta viettää arktisen kesän kuivalla maalla yhdellä saariryhmän saarista. Sen ajan ne usein paastoavat tai syövät, mitä sattuvat löytämään. Rantaan ajautunut valaanruho on jääkarhuille lottovoitto.

Ravinnon ajoittainen puute ei ole jääkarhuille luontaisesti ongelma, sillä ne voivat paastota useita kuukausia. Sitä ennen niiden on täytynyt kerryttää vararavintoa useiden kuukausien ajan, kun elämä merijäällä on tarjonnut niille yllin kyllin mahdollisuuksia saalistaa hylkeitä.

Ilmaston lämpenemisen takia merijää vetäytyy Pohjoisnapaa kohti yhä aikaisemmin keväällä ja palaa entistä myöhemmin syksyllä. Se tarkoittaa sitä, että monet Huippuvuorilla ja koko arktisella alueella elävistä jääkarhuista eivät ehdi kerätä riittävästi vararavintoa, ennen kuin jäät katoavat.

Viime vuosien aikana tutkijat ovatkin löytäneet Huippuvuorten saarilta yhä enemmän nälkään kuolleita jääkarhuja. Normaalisti jääkarhu ei menehdy nälkään, sillä se selviytyy arktisten olosuhteiden luontaisissa säävaihteluissa.

Avun luontomies Kimmo Ohtonen on vieraillut Huippuvuorilla useita kertoja eri vuodenaikoina ja päässyt seuraamaan jääkarhujen elämää läheltä.

Muutokset ovat liian nopeita monille lajeille

Katsellessani kahta jääkarhua ruokailemassa arktisen erämaan keskellä ajatukseni palaavat päiväkausien merimatkaan, jonka teimme Origolla. Avovettä silmänkantamattomiin joka ilmansuuntaan. Halkeilevia jäätiköiden seinämiä. Kasvoilla tuulenpuuskat, jotka tuntuivat ajoittain paikkaan nähden liian lämpimiltä.

Arktinen luonto yrittää sopeutua ihmisen aikaansaamiin muutoksiin, mutta ilmastokriisin aiheuttamat laaja-alaiset muutokset ovat olleet niin mullistavia ja nopeita, että lukuisat lajit ovat pulassa.

Jääkarhuille se on tarkoittanut muun muassa sitä, että osa lajin edustajista on yrittänyt uida merijään perässä. Ne eivät pysty saalistamaan hylkeitä avovedessä.

Jääkarhut ovat mestarillisia uimareita, jotka voivat taittaa nolla-asteisessa vedessä kymmeniä kilometrejä, jopa toistasataa kilometriä yhdellä kertaa. Tutkijat eri puolilla arktista aluetta ovat havainneet, että jääkarhut joutuvat uimaan yhä pitempiä matkoja merijään perässä. Nälkä ja epätoivo ajavat niitä yhä uhkarohkeammille matkoille.

Vuonna 2011 tutkijat seurasivat GPS-tutkalla varustettua jääkarhunaarasta, joka ui tauotta yhdeksän päivää hyisessä Beaufortinmeressä. Tuona aikana se ui yhteensä 687 kilometriä. Naaraskarhu oli lähtenyt matkaan pentunsa kanssa, mutta pentu hukkui myöhemmin. Nälkäisen jääkarhun määränpää oli merijään reuna, joka oli vetäytynyt ilmaston lämpenemisen takia ennätyksellisen kauas Pohjoisnapaa kohti. Lopulta naaraskarhu saavutti merijään reunan ja pääsi saalistamaan. Vaikka pennun kuolema oli valitettavaa, tarinan toivo piili siinä, että kenties seuraavana vuonna naaras pääsi lisääntymään uudelleen.

Niin hylkeet kuin jääkarhut sekä koko arktinen ekosysteemi mikroskooppisine eliölajeineen ovat riippuvaisia merijäästä. Ilman sitä mikään laji ei selviydy. Ravintoketjunsa huipulla jääkarhu peilaa koko arktisen luonnon hyvinvointia.

Julkaistu: 12.1.2020
Kommentoi »