Jäähallikeikka sen osoitti: Maija Vilkkumaa on 50-vuotiaana supersuosittu rokkari, joka on päättänyt selittää maailmaa kuin mies

Kun Maija Vilkkumaa oli lapsi, hän kuvitteli, millaista elämää tähdet elävät. Meikkituolissa istumista, tilaisuudesta toiseen juoksemista, lavaharjoituksia, biisien tehtailua, fanien ja toimittajien väistelemistä. 

Meikkaajan astuessa Vilkkumaan Töölön-työhuoneen kynnyksen yli samalla kun puhe polveilee samana päivänä julkaistun Synttärilaulu-sinkun saamassa vastaanotossa, Vilkkumaa kokee tarvetta selitellä. 

”Ei mun päivät ole läheskään aina näin Kardashian-päiviä.”

Kardashianiksi päivän tekee se, että Vilkkumaa on menossa Tampereelle Musiikki ja media -tapahtuman iltagaalaan. Sitä varten istutaan meikkaajan tuoliin ja vilkuillaan välillä tuoreen sinkun striimauslukuja suoratoistopalveluissa. 

Vilkkumaa on ollut aikaisemmin viikolla puhumassa Musiikki ja media -tapahtuman keskusteluosuudessa. 

”Se oli tavallaan sellainen 50-vuotishaastattelu. Mä kerroin siinä mun mielipiteen suomalaisesta musiikkibisneksestä.” 

Kardashian-päivät, musiikkibisnes ja 50-vuotissyntymäpäivät. Siihen tiivistyy se, mistä Vilkkumaan kanssa syksyllä 2023 keskustelemme. Tapaamme kolmesti, ja keskustelu kiertyy uudestaan ja uudestaan siihen, miten näkyä, ottaa tilaa ja tehdä tuo kaikki viisikymppisenä naisena musiikkibisneksessä. 

Vilkkumaalla on nimittäin edessä elämänsä keikka, viisikymppiset Helsingin jäähallissa, jonka kapasiteetti on 7 000 katsojaa. Sellaista yleisömäärää Vilkkumalla ei ole koskaan ollut, vaikka hän on kuulunut Suomen eturivin artisteihin koko uransa ajan. Se jännittää Vilkkumaata. Keikkatuotanto on ollut työn alla jo parisen vuotta. 

Nykyään jäähallikeikat kuuluvat isoimpien suomalaisten artistien keikkarepertuaariin.

”Ja sehän ei oo kaiken maailman tuplastadikkakeikkoihin verrattuna mitään”, Vilkkumaa huomauttaa. 

Niin, esimerkiksi Cheek täytti 40 000 ihmistä vetävän olympiastadionin kahdesti putkeen jo kymmenen vuotta sitten. Vilkkumaakin on toki vetänyt isoja festarikeikkoja 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Mutta jäähalliin tullaan katsomaan vain häntä. 

Kyseessä ovat mahdollisesti Suomen musiikkihistorian isoimmat viisikymppiset. Vilkkumaa vitsailee itsekin, että hänen kanssaan ei tarvitse kauaa keskustella kuullakseen, että viidenkympin rajapyykki on ylitetty. Hän puhuu synttäreistään kuin vegaani vegaaniudestaan tai startup-yrittäjät exiteistään. Siis mielellään ja vuolaasti, ehkä kyllästymiseen asti. 

Ja kun näin onnellisesti on asian laita, annetaan Vilkkumaan kertoa. Millaista on olla viisikymppinen naispuolinen artisti rockin miehisessä maailmassa? Miten vanhentua kuin nainen? 

Sä jätit mut naamalleni lammikkoon

ja kerroit miten mitätön oon, joo

Ja hetken mä uskoin sen 

Mut sitten mä nostin pääni ja muistin, että mul on ääni 

Ja nyt mä juhlin mun syntymääni 

Ja mul on unelmii ja mul on plääni

– Synttärilaulu 

Koko kysymys vanhentumisesta on älytön. Ei Jukka Pojalta tai Anssi Kelaltakaan kysytä, miten vanhentua tyylillä. Sen kun vanhenee vaan, ja antaa ryppyjen ja harmaiden kruunata karisman. 

Ulkonäköpaineet ovat oma lukunsa. Sen lisäksi artistin pitäisi uudistua musiikillisesti tai vähintään toistaa hyväksi havaittua kaavaa riittävän freesillä tavalla. 

Onhan Vilkkumaalla toki edeltäjiä: Vicky Rosti, Kaija Koo, Maarit Hurmerinta, Paula Koivuniemi. Mutta entäpä Vilkkumaan oman ikäpolven artistit? Ne, joiden musiikkia on kuunneltu 1990-luvun lopussa sellaisenaan, ilman ironista iskelmäfiilistelyä? Rivit ovat harventuneet, eivätkä ne kovin runsaslukuiset olleet alun perinkään. 

Vilkkumaa on tuonut aiemmissa haastatteluissa esiin sen, että kun naisartisti ikääntyy, hänen kuuntelijansa, ennen muuta toiset naiset, eivät käy enää keikoilla entiseen malliin. Tulee mies, lapsia, pyykkivuoria. Keskiluokkaisia harrastuksia, joihin rock-keikat eivät ilmeisesti lukeudu. 

Ja kieltämättä myös Vilkkumaan kohdalla keikkailun ja milloin minkäkin keikkapaikan takahuoneen hohto karisi, kun mahassa oli yksi vauva ja kotona odottamassa toinen. 

Monen muun suomalaisartistin tavoin Vilkkumaa on pitänyt viime vuosina keikkailusta taukoa,  kirjoittanut proosaa, toiminut Voice of Finland -tuomarina ja osallistunut Vain elämää -kuvauksiin. Näkynyt suurelle yleisölle samaan tapaan kuin muutkin musiikkialan vakionaamat. Marraskuussa julkaistiin Vilkkumaan ja Miina Supisen yhdessä kirjoittama muistelmateos Vilkkumaa. 

Sitten vuonna 2021 Vilkkumaa sai idean. Hän halusi tehdä – täysin ajan hengen vastaisesti – teema-albumin. Sen nimeksi tulisi Vilkkumaan synnyinvuosi 1973, ja sen kunniaksi järjestettäisiin ison profiilin 50-vuotisjuhlakeikka. 

Valmiita biisejä oli albumia varten valmiina reilusti, mutta niitä ei ollut julkaistu. 

”Koska musabisneksen tila on se, että levy-yhtiöt tekee yksittäisiä kappaleita, joiden toivotaan menestyvän Spotifyssa tai radiossa, toivon mukaan molemmissa, mutta vähintään jommassa kummassa.”

Esimerkiksi Spotifyssa menestyvät tällä hetkellä nuoret rap-artistit. 

”Ja mä en ole nuori rap-artisti.” 

Levy-yhtiöistä sanotaan Vilkkumaan mukaan tavallisesti, että juu juu, albumia kohti mennään, mutta albumin aika ei koskaan koita. Tämä mielessään Vilkkumaa käveli levy-yhtiön pakeille 2020-luvun alussa ja sanoi asianajajalla uhaten, että hän haluaa tehdä albumin, koska hänen levytyssopimuksessaan niin lukee. 

”Siis periaatteessahan artisti voi pakottaa levy-yhtiön, että vittu nyt julkaisette, ja kyllä ne sitten julkaisevatkin. Vaikka levy-yhtiöiden toimintalogiikka on saada mahdollisimman paljon rahaa striimauksesta, artisti haluaa tehdä taidettaan. Ei artisti voi ajatella niin, että pitää vaan julkaista kappale, joka striimaa paljon. Tai jos ajattelee niin, fokus omalta tekemiseltä häviää.”

Toisin kuin Vilkkumaa oli odottanut, levy-yhtiöstä vastattiin, että tee vaan, hyvä idea. Se tuntui häkellyttävältä. Vilkkumaa mietti, että olisipa hieno tehdä oma maailmanselitysalbumi, sellainen kuin Samuli Putron Elämä on juhla tai Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta. Albumi, joka kertoo, miten artisti näkee kulttuurin, ajan, elämän. 

Sitten Vilkkumaa ajatteli, että: 

”Olisihan se nyt ihan kornia ja ankeeta, että mä sellaisen albumin tekisin. Ja silloin se iski, että mikä itseään pienentävä ihminen mä oikein olen? Jos täyttää 50, niin silloin täytyy nimenomaan luodata maailmaa! Se haaste inspiroi mua.”  

Luodataan siis. Millainen on Vilkkumaan maailman­selitys? Viisikymppisyyteen kuuluu ainakin hankalasti iskulauseeksi paketoiva toisaalta–toisaalta-ajattelu. Uskottavaan rock-julistamiseen aivan uudenlaisen vaikeusasteen tuo se, että elämä on ehtinyt esitellä koko kirjonsa. Vilkkumaa kokee, että hän on usein samanaikaisesti montaa mieltä asioista. Yhä harvemmasta asiasta voi sanoa, että asia on näin, piste. 

Ei pidä käsittää väärin, Vilkkumaalla on asioita, joihin hän uskoo. Feminismi on yksi niistä. Mutta Vilkkumaa ei koe tekevänsä lähtökohtaisesti ”feminististä lyriikkaa”, vaikka hänen teksteissään vissi yhteiskunnallinen taso onkin.

”Mä en yleensä lähde kirjoittamaan biisiä sillä ajatuksella, että tästä tulee nyt feministisiä teemoja käsittelevä kappale.” 

Vilkkumaalle biisit ovat kokonaistaideteoksia, joissa välitetään jokin tunne tai tarina. Ne eivät kuitenkaan ole väline yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle, aktivismille. Monet nuoremmat artistit taas tuntuvat aloittavan prosessin yhteiskunnallisesta agendasta, jota edistetään musiikin keinoin. Vilkkumaa fanittaa esimerkiksi BÄMÄ-kollektiivia mutta ei osaa tai halua itse tehdä musiikkia agendalähtöisesti. 

Hän uskoo muutoksen johtuvan siitä, että aktivismi on noussut viime vuosina muun muassa somen myötä uudella tavalla valtavirtaan. Kun hän aloitti uransa, feministisiä aktivistibändejä oli, mutta ne olivat marginaalisia toimijoita. 

”Mua ärsyttää poliittinen taide silloin kun se on tosi julistavaa ja oikeamielistä. Jos tekijä kokee, että hänellä on lopullinen totuus asioista, ja hän kertoo muille, miten asiat on. Mulle tulee siitä se reaktio, että mä en suostu ajattelemaan niin kuin sä haluat saada mut ajattelemaan.”

Vilkkumaa sanoo monta kertaa tapaamistemme aikana, että haluaa kirjoittaa tarinoita, jotka kuvaavat sitä tiettyä ”puristavaa tunnetta”. Näin sanoessaan hän vie kätensä rinnalle ja puristaa sen nyrkkiin. Jokin ahdistus, piina, epäoikeudenmukaisuuden kokemus, kenties? 

Sellaisen tunteen hän halusi vangita esimerkiksi Ei-kappaleeseen. Satumaatangoon. Ja 1973-albumin Betty Draper -kappaleeseen. 

Betty Draper oli raskaana

Mä itkin ja sä et tajunnut miks

Huusin rakkaus on paskaa

Se huumaa ja sit se lyö sut palasiks.

Kappale kuvaa Mad Men -sarjan erästä naispäähenkilöä, sarjan keskushenkilö Don Draperin vaimoa. Betty Draper on 1960-luvun esimerkillisen kotirouvan mitat täyttävä ihannekuva, joka katsoo vierestä miehensä uraputkea Manhattanin mainospiireissä ryyppämisineen ja naiskenteluineen. Kun Betty Draper sisuuntuu puolisoonsa ja ottaa tähän etäisyyttä, alkaa mahdollisuus toisenlaisesta itsenäisestä elämästä välkkyä horisontissa. Lopulta Betty tulee kuitenkin jälleen raskaaksi Donille, ja kolmas lapsi saa unelman omasta elämästä lipeämään etäämmäs.

Fiktiivinen tarina 1960-luvun mainosmaailmaa kuvaavasta henkilöhahmosta. Mikä siinä itketti Vilkkumaata, puristi hänen rintaansa? 

”En mä oikeesti huutanut Mikolle, että rakkaus on paskaa”, Vilkkumaa sanoo viitaten puolisoonsa, muusikko Mikko Kososeen. ”Eikä Mikko ollut se, joka ei tajunnut mua.” 

”Mutta siinä oli jotain niin tunnistettavaa, että se Betty oli just pääsemässä pois, just saamassa elämänsä ja itsensä jotenkin takaisin. Ja kuka tahansa nainen tajuaa, että se kolmas raskaus tavallaan sinetöi Bettyn kohtalon. Että Betty silloin tajusi, että mikään ei tule oikeasti muuttumaan. Ja miten epäreilua se on.” 

Puristus Vilkkumaan rinnassa johtui siitäkin, että moni hyvää tarkoittava mies ei tunnu tajuavan, miten paljosta naiset edelleen luopuvat perheen, parisuhteen ja lapsien vuoksi. Ja erityisesti keikoilla Vilkkumaa on huomannut, että juuri naiset reagoivat kappaleeseen voimakkaasti. 

”Koska se tunne siitä, että sut voidaan sulkea ja suojella tukahduksiin, on sekä aikuisille naisille että nuorille tytöille tosi tuttu. Että vaikka olis hyvät aikomukset, niin silti naisia estetään tekemästä asioita. Se on se kantava ajatus Betty Draperissa.” 

Siinä mielessä Vilkkumaa ymmärtää, että hänen musiikkinsa luokitellaan feministiseksi, vaikkei feminististä musiikkia ohjelmallisesti teekään. Kyllähän hän haluaa antaa äänen juuri tyttöjen ja naisten kokemuksille. 

Vilkkumaata raivostuttaa, miten holhoavasti erityisesti nuoriin naisiin edelleen suhtaudutaan. Aihe on sikälikin ajankohtainen, että Vilkkumaa on itse kahden teini-ikäisen tytön äiti. 

Muutama vuosi sitten julkisessa keskustelussa kohistiin Sannin Vahinko-kappaleesta, jonka musiikkivideossa nuoret tytöt laulavat: 

Jos haluut testaa mua yhen kerran vaan

Mulla on mesta mihin mennä

Siellä on kaapissa pari Coronaa

Jos meil ei juttu muuten lennä

Jos haluut niin jää tyynyjuttelemaan

Mutta jos et annan sun mennä

Mulle on ilo olla sun vahinko

Lasten seksualisointia! Altistaa pedofilialle! Alaikäisten hyväksikäyttöä! Sellaisia näkökulmia julkiseen keskusteluun tuotiin. Vilkkumaan mielestä kohu on täydellinen esimerkki aikuisten moraalipaniikista. 

”Se biisi kertoo mun mielestä ihan tosi koskettavalla tavalla sellaisesta raastavasta rakkauden kaipuusta, ja nuoret tytöt tunnistaa sen ja reagoi siihen. Että mäkin haluan, että joku valitsee mut, haluaa mut.” 

”Mutta sen sijaan koko keskustelu kääntyi siihen, että tästä videosta tulee nyt aikuisille miehille epämukava olo. Se kuvaa vaan täydellisesti sitä, että kenen vaikeilla tunteilla tässä yhteiskunnassa on eniten väliä.” 

Vilkkumaa vertaa: nuorena tyttönä hän samaistui voimakkaasti Dingon Levottomaan tuhkimoon. Kappaleessa nainen ”dokailee yksinään baarissa”. Räkälät eivät kuuluneet etäisestikään kasvuikäisen Maijan elämänpiiriin, mutta biisi iski täysillä. Se tunne, mikä kappaleesta välittyi, se tarve, joka tehtiin näkyväksi. Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin, toivot että joku huomaisi sinutkin.

Epäreilua on Vilkkumaasta sekin, miten vaikeaa on olla ikääntyvä naisartisti. Dolly Partonia rakastetaan, koska hän lyö kaiken läskiksi: heittää vitsiä kauneus­leikkauksistaan, tyrkystä pukeutumistyylistään ja älykkyydestään. Mutta esimerkiksi Madonnaa on lupa vihata ja halveksua. Hän on se Michael Jacksonin tavoin tunnistamattoman näköiseksi surkastunut friikki, joka ei vaan tajua vanheta tyylillä. 

”Me puhuttiin tästä vähän aikaa sitten kaverien kanssa. Ja mun yks kaveri sanoi niin osuvasti, että tämä meidän tuomitsevuutemme on ihan kamalaa. Että kun Madonna on antanut meille kaiken, niin näinkö me hänet palkitsemme? Ehkä se hämmennys Madonnaa kohtaan tulee juuri siitä, että kun vanheneminen pelottaa kaikkia, tuntuu hurjalta, että se näyttää pelottavan häntäkin. Että hänkin on tässä asiassa vain ihminen.”

Provosoivan Madonnasta tekee ehkä sekin, että hänen julkinen imagonsa ei ole koskaan ollut aurinkoinen, lempeä, positiivinen. Pikemminkin Madonna on tullut enenevissä määrin aggressiiviseksi. Hän seurustelee kenen ja minkä ikäisen ihmisen kanssa haluaa, hankkii lapset mistä haluaa ja millä tavoin haluaa, rääkkää kehoaan miten haluaa ja operoi sitä miten haluaa. Hänessä on pop-musiikin maailmassa poikkeuksellista synkkyyttä ja häikäilemättömyyttä. 

Vanhojen rouvien toivotaan olevan miellyttäviä ja omaa kristallisoitunutta elämänviisauttaan sopivan pieninä määrinä annostelevia. Madonna on epämiellyttävä, ja hän hieroo epämiellyttävyyttään kaikkien naamaan.

Oma lukunsa – ja silkkaa naisvihamielisyyttä –  on Vilkkumaan mielestä kuitenkin se, että koska Madonnan habitus on muuttunut lyhyessä ajassa lähes tunnistamattomaksi, julkisessa keskustelussa on alettu innokkaasti spekuloida artistin musiikillisten lahjojen notkahtamisella. Vilkkumaa on menossa Madonnan keikalle Berliiniin marraskuussa ja oli katsomassa tätä viimeksi pari vuotta sitten Lontoossa. 

”Se on ihan paskapuhetta että se ei osaisi laulaa. Siellä Lontoossa se veti suvereenisti jotain portugalilaisia fado-kappaleita. Siitä vaan näki, että se on esiintyvä artisti ja että se osaa sen homman ja kuuluu sinne lavalle.” 

Kuten Madonnasta, Maija Vilkkumaasta on sanottu, että hän on se artisti, joka milleniumin tienoilla aikuistuneille, erityisesti nuorille naisille, ”annettiin”. Naispuolisia suomirokkareita oli vähän. Jonna Tervomaa, iskelmäpuolella Anna Eriksson. Vilkkumaan vanavedessä 2000-luvun puolella tulivat PMMP, Jenni Vartiainen sekä Anna Puu. 

Jos vanheneminen pelottaa, millaiselta Vilkkumaa haluaa näyttää? Millainen naisrokkari hän haluaa olla? Kysyn Vilkkumaalta, mitä minun pitäisi laittaa päälleni viikon päästä koittavalle keikalle. Miten juhlistamme hänen synttäreitään, mikä on pukukoodi? 

”No on se aika lailla glam rock.” 

Siis paljon meikkiä, paljetteja, 1970-luvun värimaailmaa. Glitter-takissa ja mustassa silmämeikissä Vilkkumaa promosi myös muistelmateostaan Helsingin kirjamessuilla. Kun Vilkkumaan hiuksia laitetaan työhuoneella gaalaa varten, hän tähdentää että ei missään nimessä halua, että nutturasta tulee liian ”morsianmainen”. 

Vaan pikemminkin… 

”Sellainen vähän suttuinen punapäinen Dusty Springfield”, ehdotan. 

”Just niin.” 

Vilkkumaa saattaa vanheta tyylillä mutta ei vähäeleisellä tyylillä. 

Jäähallikeikan sovituksia ja esityksellisiä ratkaisuja on hiottu kaksi vuotta. Keikan musical director on koko Vilkkumaan bändi, ja kun h-hetki koittaa, se häärää jäähallin artistibäkkärillä, kuka missäkin. Sininen Gatorade ja Novelle virtaavat, Jaloviina seisoo korkkaamattomana kukkamaljakon kyljessä keskellä pöytää.

Vilkkumaa venyttelee verkkareissa villasukat jalassa ja kertoo kriittisesti: eilen on tehty yksi läpimeno, joka meni huonosti, ja tänään toinen läpimeno, joka meni hyvin. Nyt fiilis on Vilkkumaan mukaan ”just hyvä”.

”Se tänpäiväinen meni itse asiassa niin hyvin, et mietin jopa, et olisko se voinu vaan olla se itse keikka”, Vilkkumaa sanoo.

Rumpali Ilkka Tolosen mielestä väite siitä, että kenraaliharjoitusten kuuluisi mennä huonosti, jotta itse esitys menisi hyvin, on paskapuhetta. Keski-ikäisen ei kannata luottaa taikauskoon vaan osaamiseen.

”Ei se pelko ja epävarmuus ole ikinä hyvä juttu. Mitä varmempi olo, sitä paremmin vetää.”

Hetki ennen keikkaa Vilkkumaan porukalla on tapana tehdä piiri. Piirissä kuunnellaan Fatboy Slimin Right here, right now ja J. Karjalaisen Asko Häs -kappaleet. Perinteisiin näyttää kuuluvan myös eräs tietty rock-klisee.

”Jahas, olisko se sit kahden sentin Jallun aika. Se optimaalinen aika nauttia tää olis niinku 15 minuuttia ennen keikkaa”, Vilkkumaa sanoo ja tarttuu pulloon. Huoneeseen pelmahtaa taustalaulajia, ja porukassa nostetaan pahvimukeja.

Vilkkumaa on rock-artisti. Se näkyy keikalla esimerkiksi haluna haastaa ajan vallitsevaa kulttuurieetosta. Ja jos 2020-luku on hengeltään jotakin, niin voimaantumiseen usuttavaa. Mikä tahansa henkilökohtaisen elämän tragedia on ennen kaikkea tilaisuus kasvaa ihmisenä.

Vilkkumaa ei halua, että hänen keikallaan kukaan kasvaa senttiäkään ainakaan itsetarkoituksellisesti.

”Ei tartte korjata mitään itsessä eikä tartte korjata mitään toisessa. Se ihmisenä kehittyminen on varmaan ihan hyvä päämäärä elämässä, mutta mä haluan että me voidaan olla tää ilta niin, että kukaan ei yritä olla yhtään mitään”, Vilkkumaa spiikkaa.

Rock-musiikkiin on aina kuulunut myös tietty tahallinen uskottomuus genrerajoja kohtaan. Vaikka Vilkkumaan keikka onkin glam, hänen esiintymisasunsa ovat huomattavan country-henkisiä. Dolly Parton hyväksyisi Vilkkumaan asuvalinnat suopeasti. Sinihopeisen sortsihaalarin hihojen pitkät hapsut meinaavat sotkeutua Vilkkumaan kitaran kieliin monta kertaa.

Vilkkumaa on myös valtavirtainen rock-artisti. Jäähallikeikka on siitä itsessään osoitus, ja kuulijakunta samoin. On habituksesta päätellen insinöörejä ja parturi-kampaajia, riehakkaita ja taajaan halailevia naisporukoita, toisiaan kädestä pitäviä pariskuntia ja myös neljäkymppisiä hipsterihtäviä rockpoliisijäbiä.

Kun Vilkkumaa spiikkaa 1973-albumin Äidinmaa-kappaletta, ravistellaan taas ajan henkeä. Vilkkumaa selittää yleisölle olevan tavallista, että 50 vuotta täytettyään monilla vaikutusvaltaisilla liikemiehillä on tapana panna hösseliksi. Esimerkiksi kaiken maailman rockefellerit ja trumpit ovat rakentaneet ison osan New Yorkin kaupunkia ikäkriiseissään.

Viisikymppisenä tajuntaan iskee ajatus elämän rajallisuudesta; tarvitaan lisää rahaa, lisää saavutuksia.

Se, että tänään Vilkkumaa on faneineen kokoontunut jäähalliin, on sekin itse asiassa keski-ikäisen miehen, Hjallis Harkimon, saavutus.

”Eräs viiskymppinen myi Hartwall-areenan venäläisille liikemiehille, ja sen takia me ollaan täällä tänään! Ja onneks ollaan, koska tää on aina ollu mulle se halli, mähän oon nähnyt täällä aikanaan Guns N’ Rosesin ja Metallican.”

Mutta koska Vilkkumaa on lauluntekijä eikä liikemies, hän haluaa jättää oman jälkensä laulun muodossa.

”Kenties sen meidän traagisen sotatarinan lisäks me voitais kertoa Suomesta toisenlaisia tarinoita. Voitais kertoa hoivan tarina, hyvinvointivaltion tarina, me voitais kertoa erilaisuuden hyväksymisen tarina, kansallisen trauman tarina ja siitä selviämisen tarina.”

Sitten Vilkkumaa laulaa Äidinmaan.

On siitä mennyt vuosikymmeniä viisi

Mä synnyin hämärässä kesken öljykriisin

Sain lahjaks mielenmaiseman ja päivähoitopaikan

Mustavalkotelkkarista katsoin nykyaikaa

Oi honkien huminaa ja vaimojen muminaa

Miks täällä joutuu elää puhumaton äijä juminaan

Ja laivat kynti jäissä, idän kauppa tehtiin päissään

Ja hienoimmista kupeista ei juoda paitsi häissä vieläkään.

Viimeisen kappaleen jälkeen istun yksin bäkkärillä kun kosketisoittaja Ville Kyttälä tulee ovesta sisään tanssien. Loput bändistä seuraa perässä. Hetken kuluttua sisään tulevat Vilkkumaan puoliso ja teini-ikäiset tyttäret, jotka sujahtavat kumpikin äitinsä kainaloon.

”Hei kaikki, täs on mun tyttäret Aino ja Saara!”

Puoliso Mikko Kosonen sanoo Vilkkumaalle, että ”sua ylistettiin tuolla”, ja että pitkän rakkaussuhteen vaiheista kertovan Teini-kappaleen kohdalla tyttäret kysyivät:

”Isi, kertooks tää biisi teistä?”

Kuuntele Näin meistä tuli me -podcastin jakso, missä Maija Vilkkumaa puhuu 2000-luvusta:

Tyyli Eero Böök Meikki ja hiukset Laura Rantaniemi (T-paita, Carlings, farkut, Ksenia Schnaider / Zalando; korsetti, Weekday, vyö, Versace Jeans, Farkut, Lois Jeans / Zalando; toppi, BikBok)