J. Karjalainen: Kappaleet syntyvät keltaisessa talossa, jossa nukkuu hyvin – Juha Itkonen istui J:n nojatuoliin ”Siitä sä näät, mitä mä nään, tota maisemaa olen kattellut”

Taiteilija tarvitsi talon. 1980-luku veteli viimeisiään ja Mustat lasit oli pantu pakettiin, J. Karjalaisen ensimmäinen menestyksen vuosikymmen oli takana – kymmenessä vuodessa bändi oli julkaissut kahdeksan studioalbumia ja valloittanut Suomen. Oli kenties aika asettua hetkeksi aloilleen, ja aloilleen asettumiseen tarvittiin maisema. Kaipuu pois kaupungista saattoi tulla lapsena isoäidin luona Haukivuorella vietetyistä kesistä tai nuoruusvuosista omakotitalossa Espoon Kaitaalla.

Sopivan paikan löytäminen otti aikansa. Jiin ja hänen vaimonsa Katin talonkatsomisreissut saattoivat päättyä niinkin, että jo matkalta käännyttiin takaisin: jos fiilis kohdetta lähestyttäessä ei ollut oikea, oli turha mennä katsomaan taloakaan. Palasten oli loksahdeltava kohdalleen, aivan kuten lauluja kirjoittaessakin.

Äitienpäivänä 1989 niin tapahtui. Jo ympäröivällä varsinaissuomalaisella maaseudulla fiilis alkoi olla aika hyvä. Auton laskeutuessa loivasti alaspäin viettävää tammikujaa pitkin vanhaan ruukkimaisemaan se vain parani. Kun pariskunta sitten pääsi pihaan ja näki keltaisen mansardikattoisen talon, peli oli selvä. Jii kävi kertaalleen potkaisemassa nurkkaa, ja sitten ajettiinkin jo kymmenen kilometrin päähän Perniöön etsimään puhelinkoppia ja tekemään tarjousta.

Oliko talo vielä myytävänä? Kyllä oli. Kaupat tehtiin.