Image

J. Karjalainen: Kappaleet syntyvät keltaisessa talossa, jossa nukkuu hyvin – Juha Itkonen istui J:n nojatuoliin ”Siitä sä näät, mitä mä nään, tota maisemaa olen kattellut”

J. Karjalainen: Kappaleet syntyvät keltaisessa talossa, jossa nukkuu hyvin – Juha Itkonen istui J:n nojatuoliin ”Siitä sä näät, mitä mä nään, tota maisemaa olen kattellut”
J. Karjalaisen huhtikuinen Soulavaris ilmestyy 41 vuotta esikoislevyn jälkeen. Kun Juha Itkonen kävi lauluntekijän keltaisessa talossa, pitkälle uralle saattoi löytyä myös selitys.
Julkaistu: 22.4.2022

Taiteilija tarvitsi talon. 1980-luku veteli viimeisiään ja Mustat lasit oli pantu pakettiin, J. Karjalaisen ensimmäinen menestyksen vuosikymmen oli takana – kymmenessä vuodessa bändi oli julkaissut kahdeksan studioalbumia ja valloittanut Suomen. Oli kenties aika asettua hetkeksi aloilleen, ja aloilleen asettumiseen tarvittiin maisema. Kaipuu pois kaupungista saattoi tulla lapsena isoäidin luona Haukivuorella vietetyistä kesistä tai nuoruusvuosista omakotitalossa Espoon Kaitaalla.

Sopivan paikan löytäminen otti aikansa. Jiin ja hänen vaimonsa Katin talonkatsomisreissut saattoivat päättyä niinkin, että jo matkalta käännyttiin takaisin: jos fiilis kohdetta lähestyttäessä ei ollut oikea, oli turha mennä katsomaan taloakaan. Palasten oli loksahdeltava kohdalleen, aivan kuten lauluja kirjoittaessakin.

Äitienpäivänä 1989 niin tapahtui. Jo ympäröivällä varsinaissuomalaisella maaseudulla fiilis alkoi olla aika hyvä. Auton laskeutuessa loivasti alaspäin viettävää tammikujaa pitkin vanhaan ruukkimaisemaan se vain parani. Kun pariskunta sitten pääsi pihaan ja näki keltaisen mansardikattoisen talon, peli oli selvä. Jii kävi kertaalleen potkaisemassa nurkkaa, ja sitten ajettiinkin jo kymmenen kilometrin päähän Perniöön etsimään puhelinkoppia ja tekemään tarjousta.

Oliko talo vielä myytävänä? Kyllä oli. Kaupat tehtiin.

Reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin edelleen tyytyväinen talonomistaja tulee postilaatikoille vastaan. On aurinkoinen tammikuinen maanantai, öinen lumisade on laskenut puhtaanvalkoisen hunnun vesisateiden sulattaman maiseman ylle, ja Jii luistelee mäkeä alas maaseutuasussaan, paksussa islantilaisvillapaidassa ja sinisissä työmiehen housuissa. Päässä on sinapinkeltainen Carharttin pipo.

Tervehdimme ja puhumme tervetuliaispuheet. Sellaiset kuin talvisin on tapana, säätä ja ajokeliä käsittelevät. Olemme tavanneet kahdesti aiemmin, ensimmäisen kerran talvella 1999 ravintola Samratissa Helsingissä, kun nuorena miehenä haastattelin häntä Rumbaan. Jälkimmäisestä tapaamisesta on reilu viikko. Söimme lounasta samassa paikassa molemmat 23 vuotta vanhempina, ja lounaan jälkeen Jii kutsui minut kotiinsa Katajanokalle kuuntelemaan uutta levyään. Yhteinen historiamme on siis lyhyt, mutta kun Jii hyppää perheautooni, se tuntuu aivan luontevalta, ihan kuin tuntisimme toisemme jo paremminkin.

Silti haluan tehdä tässä tiettäväksi, että J. Karjalainen on minulle kuitenkin myös myyttinen hahmo. Olen kuullut hänen laulujaan koko tietoisen elämäni ajan, ja nämä laulut ovat limittyneet oman elämäni kulkuun mitä moninaisimmilla tavoilla. On siis ehdottomasti samaan aikaan myös jotenkin merkillistä, että tämä ihminen istuu vieressäni ja opastaa ajoreitin talonsa pihaan. Keskitalven jollain tapaa keväisessä kirkkaudessa se näyttää itse asiassa juuri niin suloiselta, että sen voisi ostaa itselleen sen kummemmin miettimättä; jos siis olisi etsimässä taloa ja talo olisi myynnissä.

Sisälläkin on idyllistä. Istumme ruokahuoneen pöydän ääressä ja syömme borssikeittoa – minä, Jii, Kati ja tämän jutun valokuvat ottanut Tero Ahonen. Ikkunasta avautuu näkymä talven hiljentämälle pihalle, mutta pitsiliinan päällä on tulppaaneja kuin lupauksena lähestyvästä keväästä.

Kevät oli silloinkin, kun pandemia alkoi. Maaliskuussa 2020 koko maailma suistui raiteiltaan ja kalenterit tyhjenivät: Jiin tapauksessa pois pyyhkiytyi muun muassa vappupäiväksi suunniteltu uran ensimmäinen Hartwall Areenan keikka. Yhtäkkiä olikin aikaa, ja parasta, mitä ajalla saattoi tehdä, oli alkaa kirjoittaa lauluja. Ne ilmestyivät Jiille tietenkin täällä, keltaisessa talossa, ja niistä syntyi pian ilmestyvä levy Soulavaris.

Levyn ensimmäisenä maistiaisena julkaistu Aurinko nousee ilman sua oli myös ensimmäisenä syntyneitä kappaleita. Jii katsoi kauniin antiikkikitaransa kopan pohjaan kirjoitettua tekstiä: Me hizo en Cádiz Juan Perfumo. Minut teki Cadizissa Juan Perfumo. Jii alkoi miettiä vuonna 1860 epämääräisissä olosuhteissa kuolleen kitarantekijän kohtaloa. Talon kirjahyllystä löytyi vanha 1900-luvun alun tietosanakirjasarja, jossa oli artikkeli myös Cadizista. Sieltä lauluun uivat miradorit näköaloineen, Marokkoon ja Länsi-Intiaan lähtevät laivat, Isabellanaukion romancerot – avarat panoraamat, mutta myös Calle de Jesusin surutalo, jossa Perfumon leski ikävöi menettämäänsä miestä. Aurinko nousee ilman sua.

Unien näkijä puolestaan sai inspiraationsa Karjalaisen omasta suvusta. Hänen äidinäidinäitinsä oli Savon seuduilla tunnettu horrossaarnaaja, uskonnollisten visioiden julistaja. Jii ajatteli tämän ihmisen elämää ja toisaalta tilannetta, jossa edellisen vuosisadan alussa elänyt sukulainen näkisi Karjalaisen itsensä esiintyvän yleisön edessä. Rockmusiikki olisi hänelle tietenkin tuntematonta. Jonkinlaiselta herätystilaisuudelta keikkakin varmaan näyttäisi, ja saarnaaja olisi tietenkin Jii, hänen tyttärentyttärenpoikansa.

Jokaisen laulun takana on tarina. Olen kuullut nämä tarinat samaan aikaan kun kuulin levyn kappaleet, lauluntekijä itse kertoi ne minulle, ja se oli tietenkin hienoa, tunsin pääseväni saman tien syvälle levyn maailmaan.

”En mä tiedä, kannattaisiko mun edes kertoa näitä”, Jii sanoi silloin. ”Mutta en mä osaa oikein olla kertomattakaan. Eikä se sitä paitsi mitään haittaa, ihmiset tekee kuitenkin lauluista omat tulkintansa, ja ne on niin vahvoja, etten mä pysty niihin vaikuttamaan.”

Keltainen talo on valmistunut 1929. Se tehtiin aikanaan viereisen Kosken kartanon metsänhoitajille, ja myöhemmin siinä on toiminut muun muassa sähköliike ja sekatavarakauppa. Talolla on historiansa niin kuin vanhoilla taloilla on, vuosikymmenten aikana siinä on asunut iso joukko ihmisiä ja monenlaista on tapahtunut, ja kaikki tämä kiehtoo Karjalaista, hän etsi nimenomaan vanhaa taloa. Vanhaa Suomea, kadonnutta jo 1980-luvun lopussa ja vielä kaukaisempaa nyt. Historia on inspiraation lähde.

Kolmessa vuosikymmenessä talosta on tietysti tullut vahvasti nykyisen omistajansa näköinen. Jii ja Kati ovat kunnostaneet ja laittaneet sitä, varsinkin nuorempina pitkälti hartiapankilla. Jii on maalannut ovia, levyttänyt sisäkattoa tai ollut muurarin apumiehenä tekemässä kaakeliuunia. Ajatukset ovat toisaalta irronneet töistä, toisaalta kaikki on ollut myös materiaalia lauluihin: Rokulipäivä-kappale syntyi nimenomaan kyseisen muurarin eräänä aamuna lausumasta ilmoitusasiasta.

Alusta alkaen talo on toiminut myös lauluntekijän koti­studiona. Jo vuonna 1991 ilmestynyt Keltaisessa talossa, tavallista soololevymäisempi hengähdystauko 80- ja 90-luvun hittiputkien välissä, on äänitetty pitkälti siellä. Silloin etätyöskentely vaati raskaan kelanauhurin kantamista ensin taloon ja myöhemmin talosta Finnvoxille. Jo pitkään on tietysti ollut tässä mielessä helpompaa. Levyjä äänitellään nykyisin muutenkin missä tahansa, tiedostot liikkuvat ketterästi koneelta toiselle. Jii voi tehdä työhuoneessaan melko valmiin pohjan, jonka päälle bändi sitten punoo musiikillisen kudoksensa. Soulavariksen kappaleitakin on viimeistelty useassa eri studiossa erilaisin kokoonpanoin – loistava vakiintunut livebändi soittaa tällä kertaa vain kahdella raidalla. Tuottajana on toiminut ensimmäistä kertaa oma poika Väinö Karjalainen, joka 26-vuotiaana on jo kokenut musiikkialan ammattilainen.

Omassa rauhassa työskentely sopii Jiille. Täällä musiikki syntyy luontevasti muun olemisen lomassa, osana päivänkiertoa, johon Jii taloon luomistarkoituksissa tullessaan asettuu. Lauluraidan voi äänittää juuri silloin kun tuntuu olevan sopiva hetki, vaikkapa käytyään sitä ennen ulkona luomassa lumet tai hakkaamassa halkoja. Tunnelma on valovuosien päästä alkuaikojen levytyksistä, jolloin artisti seisoi laulukopissa, kello kävi ja tarkkaamon puolelta huudettiin ohjeita kuulokkeisiin.

”Se kuuluu siinä laulussa, mä kuulen sen todella selvästi. Mä en ole mikään varsinainen laulaja, mun täytyy saada rauhassa etsiä kulloiseenkin lauluraitaan sopiva lähestymistapa. Sitten kun sen on löytänyt ja laulun on oppinut, ottoja voi tehdä aina silloin tällöin muiden hommien lomassa. Mitään erityistä fiilistä laulaminen ei tarvitse. Se pitää vain tehdä oikein.”

Työhuone on yläkerran perällä. Äänityspiste: kaiuttimet, äänikortti, mikrofoni ja MacBook, jossa GarageBand. Jokapojan laitteisto, ei sen ihmeellisempää. Jonkin verran instrumentteja, kielisoittimia ja huuliharppuja. Keltavihersävyiset, kukkakuvioiset tapetit luovat huoneeseen vanhanaikaisen tunnelman, jota huonekalut ja seinille ripustetut taulut ja esineet koristavat.

Perimmäisessä nurkassa on pieni syvennys ja syvennyksessä viininpunainen nojatuoli. Jii lähtee vaihtamaan ylleen videokuvauksiin sopivia vaatteita, ”jiikarjalaisunivormuaan”, ja kun jään huoneeseen hetkeksi yksin, istahdan siihen vaistomaisesti. Oikealla puolellani on matala kirjahylly täynnä lähinnä lyriikkaa (Arto Melleri, Markku Into, Juice Leskinen, Paavo Haavikko, Raamattu), vasemmalla tuhkakuppi ja piippu. Näkymä on suoraan pihalle, tietenkin toisen kerroksen korkeudelta. Isännän mietiskelypaikka, aivan selvästi, ja kun Jii palaa ja näkee minut tuolillaan, tunnen oloni vähän noloksi.

”Siitä sä näät, mitä mä nään”, hän sanoo hyväntuulisesti. ”Tota maisemaa mä olen katellut. Noita vaahteroita lehdillä ja ilman, kaikkina vuodenaikoina. Kerran kun en keksinyt mitään muutakaan, mä rupesin huvikseni kuvaamaan tota seinää. Siis kirjoittamaan siitä. Noista tapetin kuvioista. Jalka- ja kattolistojen muodoista, ikkunankarmeista ja verhoista. Ikkunan välissä olevista pulloista. Mä huomasin, että esineet ja asiat tuntui muuttuvan merkityksellisemmiksi kun ne sanoitti. Tuli mieleen joku loitsu.”

Kirjoittaminen kiinnostaa Jiitä muutenkin kuin laulunteksteinä. Lukeminen oli mieluisaa jo lapsena, hän muistaa maanneensa sängyllä syömässä vihreitä kuulia ja uppoutuneensa Tom Sawyerin seikkailuihin tai Alistair MacLeanin dekkareihin. Nykyisiin lempikirjailijoihin kuuluu muun muassa Knausgård, jonka visuaalisia kuvia ja kykyä tavoittaa yksityiskohdat Jii ihailee. Oman lauluttoman kirjoittamisen tiellä on kuitenkin melkein ylittämätön este.

”Vaikka sanojen kanssa pelaamisesta tykkäänkin, kitara vie voiton. Enkä mä tiedä osaisinko pitkää tekstiä kirjoittaakaan. Tykkään hyvistä kirjoista. Arvostan suuresti kirjailijoiden ammattitaitoa. Olisi yltiöpäistä ajatella, että kirjoja tosta vain kirjoiteltaisiin.”

”Sitä paitsi laulu”, Jii jatkaa, ”sehän on musta vaan melkein kaikkein hienoin taidemuoto. Melodian, rytmin ja sanojen yhteispeli. Se miten musiikki muuttaa sanojen merkitystä: joku kirjoitettuna aivan tyhjänpäiväinen fraasi voi olla ihmeellinen kun sen laulaa. Laululla pystyy tavoittamaan juttuja, joita millään muulla taiteenlajilla ei pysty. Yksinkertaista hommaa, mutta silti tavallaan myös ihan kuningaslaji.”

Laulut ovat lauluja, toimivia silloin kun ne ovat jotenkin totta, ja aivan ensin laulujen on oltava totta tekijälleen. Tämänkin poika, 1970-luvun saapuessa loppuunsa jo nuori mies, oppii bluesista.

Laulu, kuningaslaji. Ja J. Karjalainen jos kuka on lajin suomalaisia mestareita, todellinen laulumies. Hypätään hetkeksi ajassa yli puoli vuosisataa taaksepäin, 1960-luvun Roihuvuoreen. Jossain täällä on nimittäin se hetki, jolloin laulu ensimmäisen kerran asettuu laulumiehen sisään.

Kenties se tapahtuu keväisenä päivänä vuonna 1966. Yhdeksänvuotias Jukka-poika kävelee koulusta koulusta kotiin Vuoren­peikontielle ja hänen päässään alkaa soida iloinen melodia (Jii muistaa sävelkulun yhä ja rakensi sen ympärille Soulavarikselta löytyvän Popsävel 66 -kappaleen). Samoihin aikoihin hän leikkii pikkusiskonsa kanssa Euroviisuja tämän nukeilla ja keksii niille pieniä kappaleita, joita myös äänittää Grundigin kelamankalla. Mutta koska nämä siis oikeastaan ovat jo lauluja, ehkä laulu on sukeltanut sieluun jo aiemmin, perhe on kylässä jossain toisessa asunnossa Roihuvuoressa ja seinällä roikkuu kitara, se kutsuu pientä poikaa puoleensa – aikuisten huomaamatta poika menee kitaran luo, näppää kieltä ja herättää sen henkiin. Siitä kuuluu ääni. Se on yksinkertaisesti ihmeellistä, pelkästään se, ja tavallaan kaikki alkaa jo siitä.

Poika on kymmenen, kun nelihenkinen perhe muuttaa Roihuvuoresta eteläiseen Espooseen, nykyisen Kaitaan alueelle. Siirtymä kerrostalolähiön vilkkaasta arjesta miltei maaseudun keskelle on jyrkkä eikä eloisalle lapselle aivan helppokaan. Toisaalta lähimetsissä ja kallioilla on tilaa mielikuvitukselle ja intiaanileikeille. Ehkä on enemmän aikaa myös kitaran- ja huuliharpunsoiton opiskelulle, johon poika omatoimisesti heittäytyy, tärkeimpänä oppimateriaalinaan Yleisradion lähettämä ohjelmasarja Bluesin vuosikymmenet.

Bluesin vuosikymmenet on käänteentekevä kokemus. Siinä on käytännössä kaikki. Poika oppii tekniikat, joiden ympärille rakentuvat monet J. Karjalaisen tunnetuimmista kappaleista ja joita Jii käyttää edelleen. Hän oppii ne suoraan lähteiltä, Mississippi John Hurtin kaltaisten legendojen soitosta. Sitä paitsi poika oppii ne itse, kuuntelemalla ja pähkäilemällä ja kokeilemalla, missä on oma viehätyksensä, löytämisen ilo ja keksimisen riemu. 1970-luvulla ei ole YouTube-tutoriaaleja eikä Yousician-applikaatioita.

Poika myös rakastaa nimenomaan bluesia. Kuuntelee hän toki muutakin, levyjä joita tähän aikaan kuunnellaan, mutta mikään ei puhuttele häntä aivan samalla tavalla. Niinpä poika kaivautuu yhä syvemmälle kohti juuria. Sen ajan seisahtuneessa Suomessa, valtameren etäisyydellä Mississippistä, se ei ole yksinkertaista, mutta poika tekee minkä pystyy. Hän kuulee, että ällistyttävää kyllä jossain Kalliossa asustelee bluesmies nimeltään Eddie Boyd. Poika soittaa Eddie Boydille ja kysyy, voisiko Boyd opettaa häntä soittamaan huuliharppua. Boyd suostuu, poika menee huuliharpputunnille Helsinginkadulle, ja kas – äkkiä hän onkin tutustunut Muddy Watersin pikkuserkkuun, vaikka sellaisen ihmeen ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mahdollista. Onni suosii rohkeaa.

Laulujakin syntyy edelleen. Ne alkavat muistuttaa koko ajan enemmän niin sanottuja oikeita lauluja, siinä mielessä jos sellaisia nyt on. Laulut ovat lauluja, toimivia silloin kun ne ovat jotenkin totta, ja aivan ensin laulujen on oltava totta tekijälleen.

Tämänkin poika, 1970-luvun saapuessa loppuunsa jo nuori mies, oppii bluesista. Kappaleen on kerrottava jostain. Siinä on oltava jotain, josta kuulija saa välittömästi kiinni. Ankkurinappi vaikka, tai ihana Elina, joka saisi antaa tukkansa kasvaa. Näin on perusasiat opittu ja laulumiehen uralle valettu sokkeli, joka on kantanut helposti yli 40 vuotta ilman murentumisen vaaraa ja kantaa yhä.

Jii ja Tero Ahonen alkavat kuvata kohtausta musiikki­videoon. Sekin onnistuu nykyaikana kevyellä kalustolla: Ahonen kuvaa samalla kameralla kuin ottaa valokuvatkin ja ripustaa verhotankoon yhden pienen mutta kirkkaan led-valon. Jii napauttaa musiikin soimaan kaiuttimista, nappaa melodikan käsiinsä ja soittaa sitä työhuoneen ikkunan edessä. Sieltäkin tulvii vielä pehmeää päivänvaloa, edes lyhyt tammikuun päivä ei ole ehtinyt pimetä.

Kappale on Nuku hyvin, Angelique, kaunis unenomainen balladi. Helsingissä olen kuullut Jiiltä tarinan tämänkin laulun takaa. Angelique oli Karjalaisen perheen koira Espoon aikoina, mukava seuralainen mutta myös omapäinen kulkija, ja valitettavasti se kohtasikin loppunsa jäämällä yhtenä päivänä auton alle. Tapaus oli tietenkin surullinen nuorelle Jiille, ja vielä raskaammin sen otti naapuritalossa asunut Maarit-tyttö, joka koiran kuolinyönä kulki unissaan ja toi Karjalaisen perheen ovelle tyynyn. Nuku hyvin, nuku, Angelique.

Jos nyt aivan tarkkoja ollaan, koiran nimi oli Angelica, Angelique vain kuulostaa paremmalta. Nimenomaan ranskan kielellä nimi herätti Jiin mielessä musiikkiin sopivan usvaisen tunnelman, kuvitelman vanhasta chanson-laulajasta jossain pariisilaisessa yökerhossa. Sellaiseksi hän eläytyi kappaletta tässä huoneessa aikanaan laulaessaan, ja nyt soittaessaan melodikaa hän ajattelee Miles Davisin kumaraa ja itseensä käpertynyttä hahmoa Pori Jazzeilla joskus 1980-luvulla, tapaa jolla legenda puhalteli säveliä trumpetistaan.

Jii kertoi tämän minulle jo lounaan äärellä intialaisessa ravintolassa. Itse asiassa hän selitti minulle siellä melkein koko musiikkivideon kuvakäsikirjoituksen. Sain hyvin konkreettisen esimerkin siitä, miten hän todella näkee kaiken kuvina, itse asiassa jopa laulut. ”Mä vaan kerron sen mitä mä näen”, Jii sanoi, ”ehkä siksi mun tekstit kuulostaa niin simppeleiltä. Ja mahtavaa on se, miten musiikki sitten valottaa sen kuvan ja antaa sille sävyt. Siinä voi olla ristiriita, iloinen kuva ja surullinen musiikki. Tai päinvastoin. Mutta just se ristiriita, kaksoisvalotus, siinä on se juju.”

Paitsi kuvina, Jii näkee asiat myös konsepteina. Ennen kuin voi alkaa kirjoittaa levyn kappaleita, on hyvä olla jonkinlainen ajatus siitä, millainen levystä tulee – ehkä jopa sen nimi ja kansikuva. Lauluistakin hän miettii yleensä ensimmäisenä nimen, sillä kun se on keksitty, kirjoittaminen on paljon helpompaa. Tämänkaltaisesta ajattelusta on vähän liiankin helppo vetää suora linja laulumiehen uraan mainosmiehenä.

Kun videokuvaus on purkissa, puhumme siitä. Jii kertoo, ettei vielä ylioppilaaksi kirjoitettuaan osannut kuvitellakaan, että musiikista voisi tulla hänelle ammatti. Armeijavuoden jälkeen hän näki lehdessä ilmoituksen, jossa mainostoimisto SEK haki harjoittelijoita.

”Se kuulosti musta hyvältä. Etsittiin ihmisiä, jotka osasivat piirtää ja kirjoittaa. Ainoa epäilyttävä kohta oli peräänkuulutettu valmius kovaan ja kuluttavaan työhön. Mutta se hommahan sopi mulle. Erikoistuin mainosfilmeihin ja viihdyin hemmetin hyvin. Siellä oli sopivan erikoista porukkaa. Oli kivaa mennä nuorena miehenä töihin, josta nautti.”

Jii jatkoi päivätöissä vielä ensimmäisten levyjensä ajan. Musiikki tuntui edelleen melkein liian leikiltä työksi ja tulilla oli suorastaan lupaava mainosmiehen ura. Sen ajan ilmapiirissä tämä toinen elämä oli nuorelle lauluntekijälle rasite. J. Karjalainen on tuote, hänelle sanottiin – nykyäänhän kaikista artisteista puhutaan avoimesti nimenomaan sellaisina, mutta silloin se oli vakava syytös.

”Tuote tai ei, mutta ainakin mä olen tehnyt sen itse, mä sanoin niille. Tai en mä ole varma edes sanoinko, mutta niin mä ajattelin. Semmoista se oli. Mun lauluissa ei ollut sanomaa, ei ainakaan sellaista mitä sen olisi siihen aikaan pitänyt olla. Rauhanjuna ei ollut mun juttu.”

Ensimmäisen kerran nuori laulumies esiintyy ison yleisön edessä Kaivopuiston kansanjuhlassa 1981. Vähän liiankin ison – näpit tutisevat, kun Jii lavalle astuessaan näkee nurmikolla aaltoilevan ihmismeren. Toimivatko kamat? Varakieliäkään ei ole. Ei kokemusta, ei rutiineja, ei mitään mitä ihminen tällaisessa tilanteessa periaatteessa tarvitsi. Mutta kun keikka sitten pääsee käyntiin, epävarmuus väistyy. Hän soittaa kitaralla, sinitaivaan alla, ja yleisö jopa laulaa mukana, esikoislevy on ilmestynyt keväällä ja erityisesti Kolme cowboyta on jo ihmisille tuttu. Tämähän toimii, Jii ajattelee. Tästä voi tulla vaikka jotain isoa.

Siitä tulee. Vuosikymmenen kaari on voimallisesti nouseva, sekä nuorella laulumiehellä että koko Suomella. 1985 ilmestyvän Doris-levyn jälkeen Mustat lasit on lopullisesti huipulla ja keikkaa niin paljon, että kaikki sekoittuu mielessä jälkikäteen yhdeksi sumuksi. Hauskaahan se toki oli, lyödä täysillä läpi ja olla nuori.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, eivät hyvätkään jutut. Väsymys hapattaa fiiliksen. Joskus vuonna 1989 Jii seisoo soundcheckissä lavan sivulla ja katselee bändiään. Se toimii. Itse asiassa se toimii niin hyvin, että hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Samana vuonna Mustat lasit viihdyttää yleisöään Hämeenlinnan Aulangolla, kapeakravattiset jupit örveltävät ja huutavat ympäripäissään, ja Jii ajattelee olevansa kaukana siitä mistä homma lähti. Hän tajuaa, että pian on laitettava pillit pussiin ja keksittävä itsensä uudestaan.

Kovin pitkään siinä ei mene. Oikeastaan mitään taukoa ei edes tule, 90-luvun alussa uusi bändi on jo kasassa. Lankinen, Haavisto ja Gröhn tulevat hakemaan Jiin Keltaisesta talosta keikalle, ja laulumies esiintyy Salossa multaa kynsiensä alla. Pienimuotoiseksi indietoiminnaksi meno ei silti pääse muuttumaan, sillä 1992 ilmestyvästä Tähtilampun alla -levystä tulee todellinen lama-Suomen soundtrack. Telepatiaa, Villejä lupiineja ja Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään lohduttavat kansaa niin kuin musiikki vain voi, mutta aivan kuin J. Karjalaisen lauluissakin olisi entistä enemmän melankoliaa.

Toisaalta lamasta myös noustaan J. Karjalaisen tahdissa, ja leikkaus duuriin on jyrkkä. Väinö, Väinö, missä on se Väinö – onko tämä surumielinen kansa milloinkaan rallatellut yhdessä yhtä pidäkkeettömän aurinkoista kappaletta? Vuonna 1996 se kuitenkin jotenkin sopii tunnelmaan. Maailmanmestaruus on taskussa ja Nokia nousussa. Laulumiehen omassa elämässä on tapahtunut ihme, joka purkautuu euforisena musiikkina. Näin syntyy laulu, jota Suomi juuri sillä hetkellä suorastaan tarvitsee.

Valo ja varjo kulkevat silti aina rinnakkain. Jii saa pojan mutta menettää pian sen jälkeen isänsä. Väinöstä seuraava hitti, kevyesti rullaava On kaikki niin kuin ennenkin, kertoo muun muassa siitä, mutta suru on niin taitavasti rivien välissä, että kappale naamioituu kuvaukseksi harmonisesta nelikymppisestä onnesta. Ei välttämättä arvaisi, että laulussa löytyvä vanha virveli on isän, kovan kalamiehen, joka opetti Jiitä heittämään sinne, minne ei voi heittää: sieltä saa nimittäin kalaa. Lasissa vähenevä viini on lähestyvien jäähyväisten kuva. Olemme kaikki täällä vain käymässä.

Kuitenkin tämäkin laulu kulkee duurissa. Aika usein, useammin kuin suomalaisartistien keskimäärin, J. Karjalaisen kappaleet kulkevat. Mä tykkään tästä juuri näin, soitella kanssa ystäväin. Laulumiehen elämä on kirkkaassa keskipäivässä, jälleen yksi hyvä bändi matkaseurana, ja keikkoja tehdään ja lauluja syntyy, sellaista se on.

Ismo Alanko. Kauko Röyhkä. Martti ja Pantse Syrjä. Pate Mustajärvi. Kaikki J. Karjalaisen aikalaisia, Suomi-rockin suuria nimiä. Yksikään heistä ei silti vuonna 2022 ole niin onnellisessa asemassa kuin J. Karjalainen: yhtä aikaa sekä kaupallista ykkösketjua että kriitikoiden arvostama myös uuden tuotantonsa osalta.

Syitä on varmasti monia. Jii ei ole ollut päihteille perso. Hänen musiikkinsa on lähtökohtaisesti helposti lähestyttävää. Silkalla onnellakin on osansa. Mieleni hakee silti selitystä piirteestä, joka mielestäni leimaa J. Karjalaisen julkista kuvaa: tietynlaisesta kontrollista. Hän on pitänyt asiat näpeissään ja paljon elämästään piilossa. Kenties tavallista onnistuneemmin hän on erottanut artistin siviiliminästään.

Tuntuu myös siltä kuin Jii jollain vanhan mainosmiehen vaistollaan olisi hahmottanut mediatarinansa kaaren ja ohjannut sitä haluamaansa suuntaan. Ajattelen nyt erityisesti Lännen-Jukkaa – hetkellistä poistumista kuvioista viidenkympin kynnyksellä ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin tapahtunutta paluuta arvostettuna vanhempana valtiomiehenä. Jii väisti syvimmän keski-iän kuolleen kulman, joka vaanii taiteilijoita alasta riippumatta.

”Joo, se oli kyllä hyvä veto”, hän sanoo itsekin. ”Mitkä kierrokset se antoi mun uralle: lisää kredibiliteettiä, varmaan 20 vuotta lisää peliaikaa. Mutta en mä sitä niin fiksusti osannut ajatella. En mä suunnitellut. Kyllä se enemmän vaan meni niin kuin Neil Young sanoo: listen to your muse.”

Kaikki lähti jonkinasteisesta kyllästymisestä. Vuosituhannen alkupuolella, 20 vuotta tauotta jatkuneen hittiputken jälkeen, Jii oli ensimmäistä kertaa elämässään aavistuksen väsynyt kirjoittamaan J. Karjalaisen kappaleita. Samaan aikaan myös Electric Sauna -bändi oli tullut tiensä päähän ja musiikkialan tutut kuviot olivat murroksessa. Kaikki ei enää ollut niin kuin ennenkin, ja se tuntui myös kutkuttavalta.

”Tuollaiset asiat kuin bändit on isoja ja herkkiä juttuja, ei niitä hajoteta koska vaan ja hetken mielijohteesta. Silloin oli sopiva hetki. Mä ajattelin, että pakkoko mun on tätä koko ajan tehdä. Voinhan mä kokeilla jotain muutakin.”

Lähinnä Jiitä kiinnosti soittaa banjoa, vielä silloin melko vierasta soitinta. Keksimisen ja löytämisen riemu toi mieleen teinivuodet Espoossa. Toisaalta nyt jo kokenut laulumies tutkiskeli myös tärkeintä instrumenttiaan, omaa ääntään, ja mietti, miten voisi käyttää sitä uudella tavalla. Charlie Pattonin kaltainen karhea soundi kiinnosti.

Valoisana toukokuun iltana 2005 palaset sitten loksahtivat kohdalleen. Jii istuskeli yläkerran studiossaan ja soitteli banjoaan. Jostain, ehkä Bob Dylanin äskettäin julkaistuista muistelmista (”Yhdessä kansanlaulussa voi olla enemmän kuin kokonaisessa romaanissa”, Dylan kirjoittaa), tuli ajatus laulaa suomalainen kansanlaulu Pattonin tapaisella äänellä. Jii tarttui hyllystä löytyneeseen rekilaulukirjaan, valitsi kappaleen Talvella maa oli valkoinen ja alkoi musisoida. Jossain vaiheessa hän pisti MiniDiscin pyörimään. Kun äänitys oli valmis, Jii istahti viininpunaiseen tuoliinsa ja pisti piipun palamaan.

”Se oli ihmeellinen kokemus. Laulaessaan sitä oman äänensä vierautta ei edes tajunnut, mutta kun sitä ensimmäistä kertaa kuunteli, se oli melkein pelottavaa. Kuka tää on tää laulaja tässä? Kuka se voi olla? Sitten mä tajusin, että tänhän täytyy olla se Lännen-Jukka, siitä Hiski Salomaan Lännen lokari -laulusta. Ja että siinä tapauksessahan se Lännen-Jukka olen minä. Mä menen siihen hahmoon ja kerron ne tarinat. Harvoin on elämässä yhtä selvää tunnetta, että lamppu syttyy pään päällä ja kaikki on äkkiä aivan kirkasta.”

Tulppa oli auki, musiikkia virtasi. Muutamassa päivässä Jii äänitti työhuoneessaan kymmeniä kappaleita, sekä vanhoja kansanlauluja että joitakin omia. Homman viimeistelyssä kesti vähän kauemmin, oli hommattava laitteisto, jolla Lännen-­Jukan kappaleet saattoi asianmukaisesti äänittää. Kun levy sitten oli valmis, Jii vei sen levy-yhtiöpomolleen Epe Heleniukselle, Poko Recordsin perustajalle.

”Sähän tuhoot sun uran. Se oli Epen eka kommentti. Kyllä se sitä sitten myöhemmin huvitti, kun se ensimmäinen Lännen-Jukan levy myi kultaa.”

Tosiaan, kultaa. Yli 15 000 myytyä levyä. Kaikkein nerokkainta J. Karjalaisen hetkellisessä poistumisessa kuvioista oli se, ettei hänen oikeasti tarvinnut edes poistua. Hän teki levyjä ja keikkoja, reissasi Amerikassa, soitti pelimannihengessä kaikkein parhaiden pelimannien kanssa. Hän ei luopunut hetkeksikään soittamisesta eikä musiikista. Ja silti hän noudatti esimerkillisesti Nuuskamuikkusen viisautta: joskus on lähdettävä, jotta voi tulla takaisin.

”Se oli kyllä erikoista. Lännen-Jukastahan tykkäsi kaikki, punkkarit ja sotaveteraanit. Siitä tykkäsi amerikansuomalaiset, jotka oli unohdettu sinne Thunder Bayhin. Mulle itselleni se oli laulumiehen loppututkinto. Mun oli jotenkin vaan pakko tehdä se. Sen jälkeen mä tiesin että mä osaan.”

”Aina ilosta syntyvä uudestaan.” Mikä voisi paremmin kuvata sitä, mitä J. Karjalainen tekee?

Keltaisessa talossa nukkuu hyvin. Aamulla istumme olohuoneessa, hörpimme kahvia ja juttelemme. Televisiossa uutisoidaan taas yhdestä hallituksen neuvonpidosta, jossa pohditaan koronastrategian päivitystä. Lännestä on saapumassa vesisateita, ikkunan takana viipyvä talvinen kauneus on illalla taas poissa.

On jotenkin hitaampaa ja rauhallisempaa, sellaista kuin maalla on. On helppo ymmärtää, miksi Jii halusi tämän talon ja miksi hän viihtyy täällä niin hyvin. Lyhyen tuttavuutemme perusteella en menisi niin pitkälle, että sanoisin kohdanneeni kaksi erilaista persoonaa, mutta kaksi varsin selvästi toisistaan erottuvaa moodia kyllä: tyynen ja melko hiljaisen ja vilkkaan ja vuolassanaisen. Sohvalla television ääressä istuu tyyni ja melko hiljainen mies. Jos vieraita ei olisi, hän todennäköisesti kipuaisi kohta yläkertaan soittelemaan kitaraa.

Kysyn häneltä J. Karjalaiseksi paluusta. Sehän ei olisi voinut onnistua paremmin: keväällä 2013 ilmestynyt Et ole yksin myi platinaa ja oli viisi viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä. Paluusingle Mennyt mies on Karjalaisen ylivoimaisesti striimatuin kappale Spotifyssa. Mutta miten se oikeasti tapahtui? Miten Lännen-Jukasta päästiin eroon ja pientareen puolelta takaisin valtatielle?

”Niin, olihan se jännä tilanne. Ihmiset oli ottaneet sen Lännen-Jukan aika totaalisesti. Itsekin olin, se ei ollut mikään välityö. Ehkä se oli vähän samanlainen juttu kuin joku olisi tullut uskoon. Että mahtaakohan se hurahtanut Karjalainen enää ollenkaan tulla sieltä takaisin. Oli miten oli, kolmen amerikansuomi-levyn jälkeen huvitti taas soittaa sähkökitaraa ja kokeilla onnistuisiko tekemään uusia jiikarjalaisbiisejä.”

Ihan itsestään kone ei käynnistynyt. Melodioita ja biisinaihoita olivat kyllä kasetit ja kovalevyt täynnä, mutta ajatusta uudesta levystä ei ollut. Ei ennen kuin mieleen asettui kuva, jälleen kerran, ja kuvan mukana mielikuvitushahmo tai kenties jonkinlainen sivupersoona.

”Pitsiverhojen takaa vanhan talon ikkunasta näkyy ylikasvaneita viinimarjapensaita. Siitä ikkunasta pihalle katselee nuori mies. Rockmusiikista innostunut teinipoika 1970-luvulla maaseudulla ehkä jossain Somerolla, samoissa maisemissa kuin Badding. Markku, mä tajusin. Kysymys oli, että miten muutun täksi teini-ikäiseksi lounaissuomalaiseksi maalais­pojaksi, jonka huoneessa on levysoitin ja kitara ja sängyllä ehkä jotain Nazarethin levyjä? Miten mä pääsen tämän Markun pään sisään?”

Oikealle tielle johdatti psykiatri Reima Kampmanin tuolla vuosikymmenellä kirjoittama sivupersoonailmiötä käsittelevä kirja, etenkin graafikko Matti Mankinin siihen tekemä lähes psykedeelinen kansitaide: tuolta Markun levyn täytyy näyttää. Et ole yksin -logo läppärinsä taustakuvana Jii alkoi sitten miettiä levyn sisältöä. Mitä Markun huoneesta kuuluisi? Kitaroita ja kimallusta, vetäviä melodioita, diskopoljentoa. Jotain sellaista siis.

Mennyt mies oli ensimmäisiä levylle syntyneitä biisejä. Yksinkertainen kierto asettui Jiin mielessä diskopoljentoon ja toi mukanaan kappaleen avaussanat. Mystinen hopeinen diskomies on muistuma Lepakossa joskus 80-luvulla järjestetyistä naamiaisista, joissa Karjalaisella oli yllään New Yorkista ostettu hopeinen muovinen juoksupuku – varsin huomiota herättävä Bowie-henkinen asukokonaisuus.

”Ok, mä olen mystinen hopeinen diskomies”, Jii muistelee, nyt taas jo syvällä vilkkaassa moodissaan. Hän on pompannut pystyyn sohvalta ja liikkuu puhuessaan, aivan kuin hänen olisi äkkiä mahdotonta olla aloillaan. ”No mitäs sitten. Mikä mies olis kiva olla seuraavaksi? Kieltään lipova liskomies. Allright, kuulostaa huippuhyvältä. Mä olen Uuden-Englannin nahkamies, se taas on E.L. Doctorowin Kynämies-kirjasta, hyvä kirja – ei muuta kuin nahkamies peliin. Ja sitten jotain Kahlil Gibrania, aina ilosta syntyvä uudestaan. Ja sillä tavalla mä sitten vaan jatkoin, lauseen kerrallaan – ei mitään muuta väliä kuin että sen lauseen pitää kuulostaa hyvältä.”

Tarina kappaleen synnystä jatkuu keskeytyksettä tästä eteenpäin. Lehtijutun mitta ja osin myös kirjoitetun tekstin mahdollisuuksien rajat tulevat vastaan, en yksinkertaisesti pysty kertomaan sitä tässä niin, että tekisin sille oikeutta.

Se on kuitenkin mahtava ja lennokas kertomus luovan mielen liikkeestä. Tuntuu oikeasti melkein siltä kuin minä vuorostani pääsisin Jiin pään sisään. Esitän hänelle välillä kysymyksiä, Jii vastaa, ja yhdessä yritämme selvittää, milloin Mennyt mies -biisissä on äänessä Markku, milloin Jii itse ja milloin mahdollisesti molemmat. Joka tapauksessa kappale on nerokas juuri siksi, että se on sekä Markun että Jiin: teksti käsittelee toisaalta hyvinkin suoraan Karjalaisen historiaa ja hänen uransa senhetkistä tilannetta mutta on samaan aikaan lisko- ja nahkamiehineen myös merkillinen ja mieleenpainuva.

Sitä paitsi ”aina ilosta syntyvä uudestaan”. Mikä voisi kuvata paremmin sitä, mitä J. Karjalainen tekee? Kyseessähän on uskontunnustus, missio. Kun kappaleen kuuntelee sopivassa mielentilassa, se nostattaa kylmät väreet.

Saan kuulla paljon myös Markusta. Et ole yksin -levyn kappaleista kaikki eivät ole Markun biisejä, mutta ainakin nimikappale, Yksi kerrallaan, Meripihkahuone ja Sydänlupaus ovat. Sydänlupaus on Markun tyttöystävälleen Pirkolle kirjoittama kappale, jonka Markun tanssibändi Markku ja humppakuutiot on esittänyt keikallaan Markun kotitalon lähellä sijaitsevalla tanssilavalla. Pääesiintyjä, Rauli Badding Somerjoki, on pitänyt kuulemastaan ja usuttanut Markkua jatkamaan musiikin parissa. Myöhemmin Markku onkin muuttanut Turkuun ja sukeltanut siellä bändikuvioihin. Yhdessä Stindebinde-kappaleessa mainitun Timo K:n kanssa hän on perustanut bändin nimeltä Aurevoir ja päässyt kiertämään Eurooppaa. Stindebindekin on siis Markun kappale – edelleen varttunut Markku siinä kävelee tyttönsä (ei enää Pirkon) kanssa, kun vastaan tulee elämänhallintansa menettänyt entinen bändikaveri. Onnea, onnea vaan, onnea nuorelleparille.

”Hemmetti, täähän on hauskaa”, Jii sanoo, kun pari tuntia on vierähtänyt ja alan pikku hiljaa tehdä lähtöä. ”Tässähän alkaa itsekin tajuta jotain siitä, mitä oikein on tehnyt.”

Ajelen kotiin päin halki hiljaisen talvisen maalaismaiseman, pitkin pikkuteitä, joille navigaattori minut ohjaa. Kuuntelen tietysti J. Karjalaista: ensin vähän uusin korvin Mennyt mies -hitin ja muita Markun kappaleita, sitten uutta Soulavarista, josta Jii on polttanut minulle cd:n.

Mielessä pyörii Jiin ajatuksia ja lauseita. ”Ideaa ei voi valmistaa.” ”Kaikki on keksittävissä. Se on mun motto” ”Lauluja ei voi suunnitella. Laulu on se suunnitelma.” ”Miten tehdään laulu? No sillä tavalla että aletaan vaan tehdä ja katsotaan mitä tulee. Simppeliä hommaa. Ei siinä sen kummempaa.”

Ei siinä sen kummempaa. Eikä siinä tavallaan olekaan, itsekin musiikin parissa puuhastelleena tiedän, että laulun kirjoittaminen ei periaatteessa ole niin kovin vaikeaa.

Ja kuitenkin se on. On itse asiassa hyvin, hyvin vaikeaa saada aikaan sinänsä yksinkertaisista elementeistä yksikin laulu, joka oikeasta toimisi. Jii tekee niitä jatkuvasti. Jonkinlainen alkemisti hän on.

Popsävel 66 soi, se Jiin lapsuuden Roihuvuoreen palaava kappale. ”Koneen siiven välähdyksen muisti tallettaa. Soinnut sähkökitaran sen näkyväksi saa.” Siinähän ne ovat, alkemian ainekset: sana, kuva ja ääni. Muistiin painuu kuva. Jii pukee kuvan sanoiksi. Mutta sanat eivät riitä, tarvitaan vielä musiikki, jotta kuvasta tulee näkyvä. Näin taika tapahtuu.

Jäteauto seisoo edessäni, tie on niin kapea, etten pääse siitä ohitse. Odotan taas harmaaksi muuttuneen talvitaivaan alla ja ajattelen edessä olevaa kevättä. Se tuntuu kaukaiselta, ajat ovat niin monella tapaa tahmeat, mutta se tulee. Kevät tulee varmasti, ja jotenkin kevään tulo yhdistyy mielessäni juuri tapaamaani mieheen ja hänen musiikissaan olevaan valoon.

Tässä vaiheessa talvea en vielä tiedä, mitä edessämme on. Tiedän, että Soulavaris ilmestyy ensimmäinen huhtikuuta. Tiedän, että samana päivänä, jos nyt pandemia ei jälleen asetu suunnitelmia vastaan, J. Karjalaisen on määrä viimein esiintyä Hartwall Areenalla. Mutta sitä en osaa edes kuvitella, että Keltaisen talon retkeni ja tämän lehden painoon menon välissä ehtisi vielä syttyä sota ja Hartwall Areena lakata olemasta.

Sota. Nelikirjaiminen, uskomaton sana. Kun maailmassa nyt tuntuu voivan tapahtua mitä tahansa kamalaa, en tiedä mitä kaikkea on tapahtunut, kun tämä juttu ilmestyy. Hyvin todennäköisesti J. Karjalainen kuitenkin soittaa aprillipäivänä Helsingin jäähallissa. Kevättä seuraa kesä, ja kesällä todennäköisesti keikkaillaan, Jii nousee lavoille ympäri Suomen ja tuo mukanaan auringonpaisteen, jota näinä aikoina todella tarvitsemme. Muistan, miten Flow-festivaaleilla pari kesää sitten niin aivan konkreettisesti tapahtui. Vielä Jiin astuessa lavalle satoi, mutta myrsky oli väistymässä, keikan puolivälissä taivas oli enää puolipilvinen ja sen lopussa sininen. Soi se musiikki, joka tässä vaiheessa laulumiehen uraa voi soida melkein missä tahansa ja mille tahansa yleisölle, se toimii kyllä.

Ihminen, joka tekee juuri sitä mitä parhaiten osaa ja mistä eniten nauttii. Joka elää omassa maailmassaan ja silti vahvasti myös tässä yhteisessä. Sellainen ihminen on onnellinen ihminen ja levittää ympärilleen hyvää.

J. Karjalainen

  • Jukka Tapio Karjalainen Syntynyt aprillipäivänä 1957 Helsingissä. Hänen kummilusikassaan on cowboyn kuva. Varhaisin muistikuva on auringonvalo valkeassa katossa ja sen keskellä musta liikkuva piste: kärpänen.
  • Professor Longhair Yhdysvaltalainen bluespianisti, joka kävi keikalla Tavastia 1975. Yleisössä oli myös hädin tuskin täysi-ikäinen J. Karjalainen, johon keikka teki valtavan vaikutuksen.
  • Mississippi John Hurt Kenties kaikkein tärkein Jiin esikuvista – vuonna 1966 kuollut blues-laulaja ja kitaristi, joka johdatti nuoren miehen peruuttamattomasti musiikin poluille.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »