Apu

Itämeren ihmeitä



Itämeren ihmeitä

Meduusa ja merihevonen kuulostavat melkoisen eksoottisilta olennoilta. Niitä ei kuitenkaan tarvitse hakea kaukaa: Suomenkin merialueilla voi nähdä näitä lämpimien maiden asukkaiden sukulaisia.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

On aurinkoinen, kirkas päivä Hankoniemen edustalla, manner-Suomen eteläisimmässä paikassa. Katselen sileältä kalliorannalta veteen, joka näyttää kutsuvan kirkkaalta. Tuulta ei juuri ole, ja aallot ovat olemattoman matalia. Vaikka vesi on hieman viileää, rohkaisen mieleni ja pulahdan kalliolta mereen. Pärskähdyksen aiheuttamat vesikuplat haihtuvat ympäriltäni nopeasti, ja sukelluslasieni läpi katsottuna vedenalainen maisema avautuu kirkkaana. Olen kuin jättimäisessä akvaariossa.

Siloneulaa ei ensinäkemältä tunnista kalaksi, mutta kala se on.

Pienet kalat, kolmipiikit parveilevat uteliaina ympärilläni, kun uin hiljalleen eteenpäin jyrkkää kalliorantaa seuraillen. Aina välillä nousen hylkeen lailla pintaan hengittämään ilmaa, ja sitten taas painan pääni seesteiseen rantaveteen. Yhtäkkiä näen jotain outoa. Laineiden huojuttaman levän seassa liikkuu pitkä ja kapea, matomainen otus. Se nousee pintaa kohti pää pystyssä ja jää hetkeksi jököttämään paikoilleen. Suuntaan kamerani otusta kohti, ja läheltä katsottuna näen sen erikoisen päänmuodon, joka tuo mieleen hevosen. Se on siloneula, merihevosten sukulainen. Olen lukenut tästä erikoisesta kalasta, ja nyt olen ratketa innostuksesta nähdessäni sellaisen ensimmäistä kertaa luonnossa. Minulle tulee, Matti Nykästä lainaten, se kuuluisa bon voyage -tunne, eli tämän olen nähnyt jossain ennenkin! Muistoni palaavat Indonesiaan Balin koralliriutoille, jossa sukeltaessani näin juuri samankaltaisen, neulamaisen kalan. Se oli isompi ja värikkäämpi kuin tämä suomalainen siloneula, mutta molemmat kuuluvat samaan kalojen ryhmään, merineuloihin. Siloneulan ominta ympäristöä ovat matalien rantavesien levävyöhykkeet – juuri sellaiset, joita Suomenlahden ja Saaristomeren rikkonainen rannikko on täynnänsä. Siroa kalaa on vaikea havaita, koska sillä on tapana kietoa pyrstönsä leviin ja huojua veden liikkeiden mukana. Merineulat ovat kaloiksi huonoja uimareita, ne kökkivät pää pystyssä kuin neulat. Merineulat kuuluvat putkisuukaloihin (syngnathiformes). Ne ovat saaneet nimensä pitkästä, kapeasta kuonosta. Sen päässä on vain pieni suuaukko, jolla ei kovin suuria saaliskaloja pysty imaisemaan. Saalistavat putkisuukalat odottelevat yleensä planktonäyriäisen tai pikkukalan lähestymistä ennen kuin yrittävät napata sitä pipettimäisellä suullaan. Siloneula on lankamaisen ohut kala. Sen pituus on enimmillään 30 senttimetriä ja paksuus alle puoli senttiä. Kellertävän vihreä kala saa kutuajaksi värikkään hääasun. Toisin kuin muilla Suomen kaloilla, siloneulalla naaraiden kutuasu on värikkäämpi kuin koiraiden.

Korvameduusa on saanut nimensä symmet­risen muotoisista sukurauhasistaan.

Putkisuukalojen maailmassa tasa-arvo on edennyt niin pitkälle, että koiraat synnyttävät. Ainakin melkein: keski- ja loppukesään ajoittuvien hääkarkeloiden päätteeksi siloneulanaaras sijoittaa erityisellä ulokkeellaan mätimunat koiraan vatsapuolella olevaan munapussiin. Sitten koiras ottaa mätimunien hoitovastuun itselleen. Kuukauden kestävän ”raskauden” aikana mätimunia suojaa istukkamainen kudos, joka huolehtii ravinnosta, nestetasapainosta ja hapensaannista.

Siloneula on jopa 30 sentin pituinen mutta vain lyijykynän paksuinen.

Jos siloneula on erikoinen otus, kyllä meduusakin ruokkii mielikuvitusta. Hyytelömäinen meduusa näyttää siltä kuin se ei kuuluisi tänne pohjoisen kylmiin vesiin – tai edes meidän aikaamme. Meressä kelluva meduusa on kuin ikuisuuden kuvajainen, joka tuo terveiset kaukaa esihistoriasta, eläinkunnan aamuhämärästä. Meressähän koko planeettamme elämä on alun perin kehittynyt, ja siksi on kiehtovaa päästä katselemaan tällaista syvänmeren kummajaista kosketusetäisyydeltä. Suomessa elää yksi meduusalaji, korvameduusa. Sen ruumis on hyytelömäinen, sykkivä uimakello, jonka keskellä näkyvät symmetrisen muotoiset sukurauhaset. Niistä korvameduusa on saanut nimensä.

Meduusa uiskentelee Ahvenanmaan saariston matalissa ja kirkkaissa rantavesissä.

Korvameduusan elämä on monivaiheinen. Se elää ensin toukkana meren ulapalla ja muuttuu sitten polyypiksi, joka kiinnittyy kiinteisiin pintoihin, kuten simpukoihin. Aikuinen korvameduusa on halkaisijaltaan teelautasen kokoinen, mutta jotkin yksilöt kasvavat jopa 20 senttimetrin pituisiksi. Meduusoilla on yksinkertainen ruumiinrakenne: niiden hyytelömäisestä kudoksesta 90 prosenttia on vettä, niillä ei ole verenkiertoa, sisäelimiä eikä aivoja. Kuitenkin ne pystyvät aistimaan valoa, paineaaltoja sekä veden suola- ja happipitoisuutta. Pehmeän rakenteensa vuoksi meduusoista ei ole juuri säilynyt fossiileja, mutta joitakin harvoja löytöjä on, ja ne paljastavat näiden eläinten asuttaneen maapallon meriä jo 600 miljoonaa vuotta sitten. Korvameduusa kuuluu polttiaiseläimiin, mutta sen pyyntirihmoissa olevat polttiaissolut eivät ole ihmiselle vaarallisia. Korvameduusa saalistaa polttiaissoluillaan lähinnä pieniä planktoneliöitä. Maailmalta tunnetaan useita polttiaiseläimiä, joiden pistokset ovat ihmisellekin hengenvaarallisia. Esimerkiksi valtamerissä elävä portugalinsotalaiva voi levittää lonkeronsa metrien päähän.

Siloneulan pään muoto paljastaa sen olevan merihevosten sukulainen.

Muistan, kuinka snorklatessani Australian Suurella valliriutalla näin rannalla polt- tiaiseläimistä kertovia varoituskylttejä. Syynä olivat erittäin myrkylliset australiankuutiomeduusat, joita aina silloin tällöin ajautuu uimarien sekaan kohtalokkain seurauksin. Australiankuutiomeduusan polttiaislonkeroiden kosketus aiheuttaa nopeasti voimakasta kipua, pahoinvointia, oksentelua ja jopa sydänoireita. Australiassa elää myös toinen, pienen kokonsa takia pirullisen huomaamaton, mutta silti tappavan myrkyllinen meduusalaji, irukandji. Suomen merialueilla voi onneksi pulikoida tarvitsematta pelätä vaarallisia eläimiä. Joskus harvoin Itämereen saattaa Tanskan kapeiden salmien kautta tulevan suolapulssin mukana ajautua korvameduusaa isomman lajin edustajia, hiusmeduusoja. Mutta eipä siinäkään luontokappaleessa pelättävää ole, vaikka se on kymmenien senttimetrien levyisenä varsin vaikuttavan näköinen ja sen polttiaislonkeroiden kosketus saattaa hiukan kirpaista.

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 21.3.2017