Apu

Isontalon Benito



Isontalon Benito

Vanhan vaalija. Arkkitehti Benito Casagranden kädenjälki näkyy Turussa. Elämäntyössä on tarvittu ammattitaidon lisäksi hänen vaimonsa Irman rakkautta ja tukea.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Kari Kaipainen

Rouva Irma Casagrande sanoo, että viisikymmentäkaksi vuotta kestänyt avioliitto Benito Casagranden kanssa on ollut värikäs. Pitkän avioliiton salaisuus on helppo uskoa todeksi, kun kuuntelee arkkitehti Benito Casagranden innostunutta puhetta.

Turussa, Aurajoen rannalla sijaitsevan tiilenpunaisen Casagrandentalon yläpäädyssä on teksti Omnia vincit amor, rakkaus voittaa kaiken, ja vuosiluvut 1588–1904.

Rakkaus on lähtökohta Benito Casagranden elämäntyölle. Hän puhuu lähimmäisenrakkaudesta, kotiseuturakkaudesta ja inhimillisen tason rakkaudesta. Viimeinen tarkoittaa hänen vaimoaan Irmaa.

Se, että Benito Casagrande on kyennyt vaalimaan ja kunnostamaan Turussa yli toistasataa rakennusta ja löytänyt vuosisatojen kerrostumien alle unohtunutta vanhaa, on vaatinut rakkauden lisäksi periksiantamattomuutta ja intomieltä, yhteistyötä virkamiesten ja Museoviraston kanssa.

Casagrande on Turussa kaikkien tuttu. Kun hänen kanssaan kävelee pitkin joenrantaa, vastaan tulee kolme ihmistä, joita hän ei tervehdi. Ciao sinne, moi tänne!

Turussa syntynyt ja kasvanut Benito Casagrande on perusturkulainen, mutta Turun murre ei peitä hänen sukutaustaansa.

– Olemme sata vuotta miettineet, miksi suku lähti Italiasta, Kolumbuksen kotikylästä Moconesista, tänne pohjoiseen!

Menestystarina siitä sukeutui.

Selityksiä voi olla monta, mutta yksi syy Casagranden suvun liikehdintään löytyy jo 1860-luvulta. Benito Casagranden isoisän Antonion vanhemmat lähtivät kotiseuduiltaan Italian valtion ”yhdentymishässäköiden” aikana.

Suku vaelsi Saksaan ja Venäjälle. Beniton isoisä syntyi Pietarissa, mutta rantautui aikoinaan Turkuun vaimonsa Marian kanssa ja perusti lelukaupan. Aurajoen varrella sijainneesta Ingmanin talosta, nykyisestä Casagrandentalosta, muodostui Turkuun asettuneiden italialaisten suosima liikepaikka.

Suomen kansalaisuuden suku sai vuonna 1956 juuri tasavallan presidentiksi valitulta Urho Kekkoselta.

– Casagrandet ovat olleet liikkuvaista porukkaa ja sikiävää sakkia. Taannoisessa sukukokouksessa meitä oli paikalla kaksisataa.

Turkulaispoika Benito aloitti koulutaipaleensa Snellmanin kansakoulussa. Ankara opettaja Väänänen ei katsonut hyvällä silmällä poikaa, jolla oli niin outo nimi.

– Sanoin isälle iloisena, ettei todistuksessani ollut yhtään nelosta. Siihen isä, että täällähän on kolmonen äidinkielessä!

Italialaisia oli pidetty roskasakkina, mitä lie maankiertäjiä ja posetiivareita. Tästä nykypolvea muistuttaa kokoushuoneen nurkassa oleva kaunis vanha posetiivi kuin Fellinin elokuvasta.

– Suurin tuska minulle oli oppikoulussa se, että jouduin syksyllä koulun alettua sanomaan nimeni. Olin kova punastumaan ja punastuin pelkästä punastumisen pelosta.

Irma Casagranden sukujuuret juontavat Koivistolle luovutettuun Karjalaan. Karjalaistytöstä nuoren Beniton temperamentti tuntui aivan tutulta.

– Beniton isä sanoi usein, että suku on italialainen, ei suomalaisia Lötjösiä, vaikka kaikki kunnia Lötjösille!  

Kun Benito Casagrande opiskeli arkkitehdiksi Teknillisessä korkeakoulussa Espoon Otaniemessä, hän sai lempinimen Betoni-Isotalo.

Enää häntä ei punastuttanut.

Casagrandentalon toisen kerroksen kokoushuoneen seiniä kiertää vaikuttava muotokuvarivistö. Kuvissa on talon historiaan kuuluvia merkkimiehiä tsaari Aleksanteri I:stä lähtien. Henget eivät lepata eivätkä huokaile seinien raosta.

Menneet sukupolvet ovat saaneet rauhan, niin hyvässä käytössä talo nyt on.

Toisin oli käydä vuonna 1968, kun alue sai uuden asemakaavan. Sen mukaan tontin vanhat rakennukset olisi voitu purkaa. Jo ennen tätä skandaalia alueella oli tuhottu vanhaa.

– 1600-luvulla paikalla sijainnut Pyhän Hengen kirkko oli saanut väistyä uuden kadun tieltä. Brahenkatu raivattiin kirkkorakennuksen läpi. Kirkon historia ulottuu jopa 1300-luvulle saakka, mutta Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe viis veisasi siitä.

Purku-uhan alla ollut talo odotti kohtaloaan edelleen 1950-luvulla. Paikalle kaavailtiin Stockmannin tavarataloa, vinottain vastapäätä Turun tuomiokirkkoa. Jos suunnitelma olisi toteutunut, kulttuurimaisema olisi tuhoutunut eikä Aurajoen ranta olisi niin keskeinen kaupunkinäkymä kuin se nyt on.

Benito Casagrande oli kuitenkin ehtinyt kokea ”kotiseutuorgasmin”. Muutettuaan Espoon Tapiolasta takaisin Turkuun, ”tuppukylään”, hän asui vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa Vartiovuorenmäellä Mustainveljestenkujalla.

– Irma lähetti minut lasten kanssa ulos, ja lapset veivät minut käsityöläismuseoon. Tulin kotiin silmät kyynelissä ja mietin, mitä muuta synnyinkaupungissani on, mitä en tiedä! Irma johdatti minua tässä kuten monessa muussakin asiassa. Hänen innostuksensa ja tukensa ovat olleet kaiken takana.

Benito Casagrande teki arkkitehtuurin diplomityönään Vartiovuorenmäen ja vanhan Suurtorin kehittämissuunnitelman. Sen idea oli nerokas: mitään purkamatta voidaan vanhan alueen käyttötarkoitusta muuttaa niin, että se vahvistaa kaupungin identiteettiä.

Vuonna 1970, purkamisvimman luvattuna aikakautena, suunnitelma oli niin poikkeuksellinen, että Turun Sanomat julkaisi siitä kokosivun jutun.

Otsikkona oli 27-vuotiaan arkkitehdin ”hätähuuto vanhan Turun puolesta”.

Purkuhistoria ei toistanut itseään Ingmanin talon, nykyisen Casagrandentalon, kohdalla.

– Aurajoen laakso oli lapsuudessani takapihaa, rospuuttoaluetta. Rannoilla oli varastoja ja kaikenlaista romua, myös tuo vastarannan Pinella-ravintola pylväikköineen. Pelastin senkin. Pylväikössä oli bensa-asema ja rakennuksessa poliisin löytötavaratoimisto.

Nyt kukoistava Casagradentalo oli ollut tyhjänä parikymmentä vuotta. Katot olivat rikki, ja eroosio vei taloa kohti jokea. Stockmann oli ehtinyt järjestää jo 1960-luvun alussa pikapurun talon takana sijaitsevalle rakennukselle. Tilalle tuli golfkenttä, vaikka alla sijaitsivat Pyhän Hengen kirkon rauniot.

– Eräs jobbari osti vielä pystyssä olevan rakennuksen ja tontin, ja minä tarjouduin suunnittelijaksi. Monien vaiheiden jälkeen sain ostettua talon kokonaan. Pankki ei myöntänyt lainaa, mutta faija lainasi. Olihan hänellä ollut viereisessä pienessä puutalossa leluliike 1930-luvulla.

Valtioneuvoston suojelupäätös saatiin kovan väännön jälkeen. Väännössä vaikutti silloinen sisäministeri Kaarina Suonio (sd), vaikka hän sanoi ensimmäisissä neuvotteluissa, ettei valtiolta heru rahaa.

– Kun Benito vei minut talon vintille, hän käski laittamaan silmät kiinni ja kuvittelemaan. Vintti oli täynnä pulunkakkaa, mutta minä kuvittelin kaiken ehjäksi, Irma Casagrande kertoo.

Kuvittelu muuttui todeksi, ja vintillä on jo vuosia toiminut Casagranden arkkitehtitoimisto. Se toimii edelleen, vaikka toimiston perustaja on jäähdytellyt päätyöstään kymmenisen vuotta.

Rakennuksessa on myös ravintoloita ja myymälöitä. Sen sivulla olevassa puutalossa, entisessä hökkelissä, on ollut pitkään Artekin myymälä.

Irma Casagrande vei 1980-luvun alussa arkkitehti Elissa Aallon ja Artekin perustajan Maire Gullichsenin katsomaan tilaa, jonka lattia notkui ja jonka nurkissa tuuli ujelsi.

Hekin osasivat kuvitella talon ehjäksi.

Luova mieli ei luovuta. Nyt laskeudutaan Casagrandentalon takana olevan uudisrakennuksen kellarikerrokseen.

Liikehuoneistojen ja kauppojen alapuolella on Pyhän Hengen kappeli. Sen historia juontaa muinaiseen Roomaan asti, niihin laupeudentöihin, joita alkukristityt tekivät.

Paikalla on sijainnut katolisten ylläpitämä hospitaali, josta löytyy ensimmäisiä tietoja 1390-luvulta. Uskonpuhdistus heitti katoliset ulos, mutta Ruotsin kuningas Juhana III halusi rakentaa paikalle suomenkielisen Pyhän Hengen kirkon. Tuomiokirkon jumalanpalveluksethan olivat ruotsinkielisiä.

Kappelin seinänvieruskivet on ladottu vuonna 1588, jolloin kirkkoa alettiin rakentaa.

– Olemme nyt hautausmaalla ja muinaisen kirkon kuoriosassa, Benito Casagrande sanoo.

Kirkko paloi 1600-luvun puolella. Se unohdettiin vuosisadoiksi, ja vasta vuoden 1986 arkeologisissa kaivauksissa paljastuivat kirkon perustukset.

– Ja kolmessa kerroksessa olleet haudat. Kirkon pohjoispäätyyn oli haudattu ne, jotka eivät päässeet siunattuun maahan.

Onneksi jälleen saatiin suojelupäätös ja voitiin kunnioittaa 650 vainajan muistoa.

Hautarauhan rikkojaksi ei Benito Casagrandesta ollut.

– Vainajien jäännöksiä pidettiin muinaismuistolain mukaan tutkimusmateriaalina, mutta minä vastustin niin kylmää ajattelua.

Hän pääsi Museoviraston silloisen johtajan Henrik Liliuksen kanssa sopimukseen, että vainajien jäännöksiä voidaan tutkia, mutta niillä on leposijansa kappelissa.

Rauhallisen kappelin katonrajaa kiertää pienten rautaovien rivi. Ovien takana on aikoinaan raskasta työtä tehneiden piikojen ja renkien hautapaikat.

– Me olemme nyt vainajien edunvalvojia, mutta olemme antaneet heille ylityöluvan aina tutkimusten ajaksi.

Kappelin etuosassa on Pelastava kärsimys -niminen krusifiksi. Jeesuksen Benito Casagrande on vääntänyt piikkilangasta, entisestä lammashaan aidasta.

– Pyhän Hengen kappeli on Irman ja minun sijoituksista ylivoimaisesti tärkein. Tämä sakraali paikka on antanut meille paljon. Emme pelkää kummituksia, vaan olemme sovussa menneiden sukupolvien kanssa.

Menneet sukupolvet eivät häiritse, nykyiset voivat sitä tehdä. Kirkko oli aluksi avoinna joka päivä, mutta huumeporukoiden keksittyä syrjäisen tilan ovi on ollut pakko pitää lukossa.

– Yläkerran ravintolasta saa kuitenkin tarvittaessa avaimen. Ja yksityistilaisuuksissa kappelia käytetään jatkuvasti, vihkiäisissä ja ristiäisissä.

Benito Casagrande näyttää kappelin etupäädyssä olevaa pientä rautaovea.

– Tuolla on Irman ja minun viimeinen leposija, sukuhautamme.

Mihin ihminen kotiseudultaan lähtisi.

*****

Benito Casagrande

  • Syntynyt: 6.6.1942 Turussa.
  • Ammatti: arkkitehti, Italian kunniakonsuli.
  • Elämäntyö: pelastanut vanhaa Turkua Aurajoen molemmin puolin ja suunnitellut useita rakennuksia, kuten Hansakortteli-ostoskeskuksen.
  • Kunnianosoitukset: lukuisia tunnustuksia Suomessa ja Italiassa, Turun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtori vuonna 2006.
  • Perhe: vaimo Irma, kolmme tytärtä, kahdeksan lastenlasta.
  • Motto: "Omnia vincit amor" (Rakkaus voittaa kaiken).

teksti Liisa Talvitie,

kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 31.10.2013