Puheenaiheet
Apu

Isohiiden veljesten puolueettomuus ei säästänyt heidän henkeään vuonna 1918

Isohiiden veljesten puolueettomuus ei säästänyt heidän henkeään vuonna 1918

Saattoiko kukaan olla puolueeton, kun kansa valjasti itsensä aseisiin? Akseli ja Eelo Isohiisi ovat traaginen esimerkki, miten rakkaus ja rauhan tahto tallattiin, kun viha nousi. Tolstoilaiset veljekset maksoivat kalliisti sen, etteivät antaneet 1918 hurmeisten aatteiden täyttää päätään.
Teksti Jorma Lehtola
Mainos

Akseli Isohiisi, varakkaan tenholalaisen tilanomistajan poika, ei löytänyt kutsumustaan yliopistosta, vaan kirjailija Leo Tolstoin rauhantäyteisestä pyrkimyksestä hyvään. Veljensä Eelon tuella hän teki radikaalin liikkeen: hylkäsi kaiken aineellisen hapatuksen ja ryhtyi ”rakkauden kasvattajaksi”.

Mutta keväällä 1918 rakkaudelle oli Suomessa niukasti kysyntää.

Kouluvuosinaan Akseli oli tunnettu tyylikkäänä, laatupukuihin sonnustautuneena nuorukaisena, jonka astellessa pitkin Hangon Bulevardia kääntyivät ihmiset häntä katsomaan.

”Olimme satukirjoista lukeneet prinsseistä. Akselin astuessa luokkaamme luulimme näkevämme elävän prinssin, niin komea hän oli silmissämme, vaikka kruunu puuttuikin”, kirjoitti luokkatoveri Elina Alatalo myöhemmin.

Koulumenestys viittasi matematiikan lisäksi kuvataiteisiin, joita hän opiskelikin Ateneumissa.

Mutta sitten Akseli löysi Tolstoin, jonka taidekäsitykset johtivat hänet yhä syvemmälle venäläisen kirjailijan aatemaailmaan.

Tolstoi oli löytänyt uskonnollisen anarkisminsa ihanteet Venäjän maaseutuyhteisöstä ja Jeesuksen toiminnasta. Hän halusi antautua köyhien palvelijaksi, tehdä ruumiillista työtä, vastusti kirkkoa ja vallanpitäjiä. Lähimmäisenrakkaus oli se ajattelun ydin, joka tempasi mukaansa myös iittiläisveljekset. 

”Tällä paikalla punaiset murhasivat Akseli ja Eelo Isohiiden 22.4.1918”. Koruton kyltti iittiläisessä metsässä kertoo veljesten kohtalon.  

Akselin herääminen osui samaan ajanjaksoon Suomen poliittisen heräämisen kanssa 1907–1908.

Maa sai ensi kertaa yksikamarisen eduskunnan, Santeri Alkio aktivoi maalaisnuorisoa, työväenliike ja sosialismi kasvattivat kannatustaan. Naisasialiike oli voimissaan – Suomeen oli juuri saatu naisten äänioikeus, ensimmäisenä Euroopassa.

Ei niin, etteikö Isohiisikin olisi ollut kansallismielinen. Snellmanin 100-vuotispäivän huumassa 1900-luvun alussa hänkin oli suomentanut alkuperäisen Örnmark-nimensä Isohiideksi.

Tolstoilaisuuden myötä kaikki instituutiot politiikasta lähtien muuttuivat kuitenkin merkityksettömiksi. Jopa heräämisen kynnyksellä löytynyt puolisoehdokas Emmi sai jäädä, koska tolstoilaisuus ei hyväksy avioliittoa. Jeesuksen esimerkin mukaisesti kaikki maailman ihmiset ovat äitejä, sisaria ja veljiä.

”Hyvähän se on, ja kaunista, mutta kun hän vain muistaisi olla uskollinen itselleen, eikä menettelisi siten vain siksi, että Tolstoi on niin elänyt. Oman sielun heijastusta täytyy elämän olla eikä jäljittelyä”, hämmentynyt Emmi kirjoitti Eelolle.

Akseli hylkäsi yliopisto-opinnot ja lähti etsimään työtä maalla. Herraskaiset puvut vaihtuivat yksinkertaiseen, ”tampereenryöpöiseen” työläisasuun omituisine tikkunappeineen, liharuoka kasviksiin. Raha ja tavara kävivät arvottomiksi. Lain tilalle nousi rakkaus ja armollinen mieli.

”Suomen kansa on samoin kuin koko n. s. sivistynyt ihmiskunta sortumassa turmelukseen, ylellisyyteen, kansalaisvihan, rotuvihan, luokkavihan seurauksiin”, hän jo vuonna 1910 julisti nuorisoseuran kesäjuhlilla Iitin Sääskjärvellä. ”He eivät ole seuranneet ihmiskunnan suuria opettajia, Jeesusta, Tolstoita ja muita.”

Akseli lähti vuonna 1908 maa- ja käsitöihin veljensä Kalle Örnmarkin omistamaan Massin kartanoon Etelä-Iittiin. Maamieskoulun käynyt isoveli Eelo tuli perässä vuotta myöhemmin.

Kuin seitsemän tunnetumpaa veljestä hekin kävivät käsiksi korpeen. Kalle luovutti hehtaarin maata läheisestä metsästä, ja pianpa sinne nousi kaksi taloa, Armola ja Eelola. Armolaan muutti Venny Soldan-Brofeldtin veli, taiteilija August L. Soldan perheineen. Eelolassa asuivat veljekset itse.

Elämä oli omavaraista. Henkistä kehitystä ohjasi Vuorisaarna. Naapureita ja ventovieraita autettiin talkoo- ja käsitöin. Eelolasta tuli kristillis-tolstoilainen keskus, jonka ovet olivat aina auki vieraille ja veljesten rahat kaikkien käytettävissä.

Enää Akseli ei halunnut teettää toisilla ihmisillä mitään, sillä ”kuinka minulla jos tahdon rakastaa muita yhtä paljon kuin itseänikin, olisi oikeutta rasittaa heitä tällaisella, jonka aivan hyvästi itse kykenen tekemään”.

Sininen työläisen puku yllään, selässään tuohikontti, Akseli saattoi ilmestyä vieraaseen pihaan ja tarjota apuaan vaikkapa talonrakennuksessa.

Kaukaisiin puhetilaisuuksiinsakin hän kulki aina jalan, koska muu olisi toisten hyväksikäyttöä.

Kerran hän Jämsään asti patikoituaan yöpyi vanhan naisen pirtissä, josta myrsky oli repinyt katon. Hän ilmoitti Korpilahdelle, että puhe saa odottaa, katon korjaus on nyt tähdellisempi asia.

Jos häneltä kysyi, mistä hän oli kotoisin, hän vastasi: ”Siitä, mistä sinäkin.” Ruumiillisesti voi tulla eri paikoista, mutta ”minä” tulee aina samasta alkulähteestä.

Akseli Isohiiden (1886–1918) ja veljensä Eelon (1883–1918) kaunis pyrkimys Vuorisaarnan kirjaimelliseen toteuttamiseen päättyi iittiläiseen metsään.  Talvisessa metsässä seisoo nyt yksinäinen kyltti muistuttamassa pimeyden hetkestä pian 100 vuotta sitten.

Siskonsa Kertun mukaan Akseli oli ”itsetietoinen, ylpeä ja kiivas”, Eelo taas ”syntymästään saakka hyvä”. Jos Akseli oli käytännön mies, oli Eelo enemmän esteetikko.

”Heitin käsityöni syrjään ja läksin ulos illan hämyhyn pihamaatani kuokkimaan ja kuokkani riemusta heilahtaa ja kevätillan rauha mun rintani täyttää. Ja aurinko se rusoten taivaanrannalle painuu kullaten taivaan kaarta, ja pehmeät pilvenhattarat taivahan lakea kirjaltaa ja kuvastimensa järven pintahan heijastaa”, Eelo kirjoittaa päiväkirjaansa.

Elämä ei aina antanut kauneintaan. Akselin hylkäämä ensirakkaus Emmi, toisen miehen naituaan, menehtyi keuhkotautiin 1912, ja seuraavana kesänä Eelo joutui kirjoittamaan tuskaisena äidilleen Hankoon:

”Äiti rakas! Katos äiti rakas, Jumalan tiet ovat käsittämättömät, siksi älä pelästy, vaan ota nöyrästi vastaan kaiken mitä satut tässä ja vastaisuudessa kuulemaan.”

Akselin ja Eelon veli Kalle, Massin tilan isäntä, oli tekemiensä takausten aiheuttamassa ahdingossa ampunut itsensä. Massi joutui uudelle omistajalle, irtaimisto ja karja huutokaupattiin.

Isohiiden veljeksille määrätietoinen ”rakkauden kasvattaminen” oli syvintä tolstoilaisuutta. Sanan levittämiseksi Akseli maalaamisellaan rahoitti ”Tolstoin kirjastoa”, johon kirjailija Arvid Järnefelt käänsi suuren esikuvan tekstejä.

Järnefelt oli tolstoilaisuuden tunnetuin levittäjä Suomessa. Hän kävi kirjeenvaihtoa Tolstoin kanssa ja jopa tapasi hänet muutamaan otteeseen. Arvidille Akseli oli kuin toteutunut uni:

”Tunnustelimme omin käsin ja näimme omin silmin, että oli saavutettavissa se, mitä olimme epäilleet mahdottomaksi. Näimme edessämme rakastetun tien, jota olimme pitäneet olemattomana, epätodellisena. Näimme utuisen ihanteemme taivaasta maahan tuoduksi.”

Arvid sai tukea pietarilaissyntyiseltä äidiltään Elisabeth Järnefeltiltä, joka oli opettanut poikaansa käsiään näyttäen: ”Ihmisen valtakunta on vain tässä. Ei ihmisen valta ylettynyt maailmaa muuttamaan muuten kuin vain hänen omalta kohdaltaan, eli että valtapiirin ulottaminen omien käsien ylettyviä ulommas johti väkivaltaan ja turmelukseen.”

Äkkiä näiden hyvyyden pyrkimysten ylle lankesi maallisen veljessodan verinen varjo.

Pasifisteina Isohiiden veljekset vetosivat sekä punaisiin että valkoisiin väkivallan välttämiseksi.

”Kumpikin luulee olevansa oikeassa, eivätkä älyä että ovat kumpikin erehdyksessä”, Eelo kirjoitti siskolleen Kertulle helmikuussa 1918. ”On se sentään hyvä, kun ei tarvitse ketään vihata.”

Akseli, aatteellisen kiivautensa rohkaisemana, kävi jopa punaisten esikunnassa asiasta puhumassa. ”Olette meille vaarallinen rauhanprofeetta”, hänet torjuttiin jyrkin varoituksin.

Valkoisten voittokulun jatkuessa punaiset alkoivat Iitinkin seudulla värvätä pakolla uusia miehiä joukkoihinsa. Moni karkasi, moni katosi, moni uhallaan jäi. Terrori niitti satoaan puolin ja toisin.

Veljekset olivat rakentamassa Eelolle aittarakennusta pakko-ottokäskyn saapuessa. He kieltäytyivät. Paeta he eivät aikoneet, kun eivät olleet mitään tehneetkään.

”He olivat niin iloisia ja rauhallisia, nukkuivat ja söivät aivan kuten tavallisestikin”, opettaja Gurli Winquist kirjoitti myöhemmin.

Huhtikuun 22. päivänä kotkalaiset punaiset hakivat heidät asunnostaan, ilman esikuntansa määräystä.

Veljekset ammuttiin metsänlaitaan Haapa-Kimolan ja Kausalan välisen tien varrella. 

Akseli oli 31-vuotias, Eelo kolme vuotta vanhempi.

Oppinsa mukaisesti he antoivat teloittajilleen jo etukäteen anteeksi. Toisen heistä kerrotaan jopa ojentaneen kintaansa vangitsijalle, joka valitti käsiänsä palelevan.

Vasta viikkoa myöhemmin onnistui Winquist löytämään veljesten ruumiit metsästä.

”Seuraavana päivänä menin köyhäintalosta hakemaan arkut ja toukokuun toisena päivänä hautasin heidät tänne Eelolan metsään, niin kuin he olivat toivoneet. Neljä Massin miestä kaivoi heidän hautansa.”

Sota Kymenlaaksossa päättyi kolme päivää myöhemmin.

”Kaikki vallankäyttö, mikä menee ihmisen oman olennon ulkopuolelle, 

on väärää. Itseään ja ainoastaan itseään on jokaisella oikeus hallita ja määrätä, muita ei, ei!”

Akseli Isohiisi

Erityisen suuren kaipuun veljekset jättivät sielunsisareensa Elisabeth Järnefeltiin.

”Kuinka monta kertaa olenkaan sittemmin tuntenut ja saanut lohdutusta ja elämänhalua vain siitä ajatuksestakin, että semmoisia ihmisiä elää keskellämme, ja siitä elävöittävästä odotuksesta, että mitä he vielä saavatkin aikaan kansan seassa liikkuessaan”, Elisabeth kirjoittaa siskolleen.

”Mutta ajattele, Olia, ajattele kauheutta, heidät ammuttiin.”

Järnefelt kertoo kauniin tarinan opettaja Winquistista, joka veljesten anteeksiannosta tietoisena kiirehtii Lahteen, pujahtaa punavankileirin kansliaan ja anoo veljesten nimissä armoa kahdelle murhaajalle.

”Minun mielestäni ainakin on koko tämän historian vaikuttavimpia ja liikuttavimpia kohtia juuri tuon nuoren naisen vilpitön anteeksiantamus ihanteensa ja rakkautensa murhaajalle.”

Viimeisen kerran roihahti tolstoilaisuuden rakastava liekki kansalaisvihan järjettömässä yössä.

Veljekset makaavat Iitin Sääskjärven siunatussa maassa, metsikössä Eelolan talon takana.

Outo elämä on eletty, jäljellä vain muutama Akselin kirje ja päiväkirjamerkintä.

”Ainoana valona, tien viittaajana näinä pimeyden, sieluttomuuden hetkinä on 

valon hetkinä koottu elämänvalo, elämänymmärrys.”

Päälähteenä käytetty Maija Salonius-Hatakan kirjaa

Ei saarnaamalla vaan elämällä (Atena, 2000).

Tolstoilaisuus

  • Venäläiskirjailija Leo Tolstoilta omaksuttu äärimmäisyysoppi vetosi kouralliseen suomalaisia 1880-luvulta alkaen, kunnes hiipui tärkeimmän sananlevittäjän, kirjailija Arvid Järnefeltin, muutettua maalta kaupunkiin 1920-luvulla.
  • Teki selvän pesäeron niin poliittiseen kuin uskonnolliseen sitoutumiseen, ja kritisoi jyrkästi kumpaakin. Mammonan tavoittelu, jopa avioliitto, olivat vain halpaa kerskausta, jonka yläpuolelle idealistinen, uusitestamentillinen rakkauden vaatimus koko maailmaa kohtaan kohosi.

Aseettomat miehet

  • Suomessa arvioidaan olleen vuosina 1918–1930 ainakin 200 aseistakieltäytyjää. Epäselvää on, moniko heistä tämän takia teloitettiin.
  • Vuoden 1922 asevelvollisuuslaki mahdollisti uskonnollisista syistä kieltäytymisen. Suomen kuuluisimman aseistakieltäytyjän Arndt Pekurisen mukaan nimetty Lex Pekurinen nosti vuonna 1931 myös omantunnon syyt päteväksi perusteluksi.
  • Laki ei pelastanut Pekurista. Kun hän jatkosodan rintamalla 1941 kieltäytyi tarttumasta aseeseen, hänet teloitettiin.
  • Pasifisti Yrjö Kallinen, joka Oulun punaisena johtajana oli sisällissodassa viimeiseen asti yrittänyt rauhanomaista ratkaisua ja oli sodan jälkeen armahdettu, nousi Suomen puolustusministeriksi 1946.
  • Vuodesta 1959 siviilipalvelus sallittiin muinkin kuin uskonnollisin syin ja vuodesta 1987 alkaen ilmoituksen perusteella.

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Juha Juntto ja Sanna Eskelinen / Fotolia

Lue myös:

Vuoden 1918 tapahtumia muistellaan Tampereella kahdessa näytelmässä

Vuoden 1918 tapahtumat oululaisen teinitytön silmin

Julkaistu: 12.1.2018