Apollo ja samaan sukuun kuuluva pikkuapollo ovat keskikesän ylväitä perhoskaunottaria. Harva on niitä nähnyt, ja joka vuosi niiden näkeminen on entistä vaikeampaa. Moni suunnittelee perhosretkensä jo alkukesään, jotta näkisi suosikkiperhosensa edes karvaisena toukkana, jolloin se vielä maiskuttelee isomaksaruohoa usein Lounais-Suomen ja Ahvenanmaan kuivilla kalliokedoilla.
Apollo on helppo tunnistaa suuren kokonsa vuoksi. Isoapollo eli apollo (Parnassius apollo) harvinaistui Suomessa voimakkaasti 1950-luvulla. Syyksi arvellaan ilmastonmuutosta, innokasta perhoskeräilyä sekä mahdollisesti virus- ja bakteeritartuntaa. Iso- ja pikkuapollo rauhoitettiin jo 1970-luvulla. Apollo ei jää huomaamatta, kun se lentelee kukoistavan kukkaniityn koristeena aurinkoisen heinäkuun leppeässä tuulessa. Nimensä mukaisesti isoapollo on huomattavan kookas perhonen. Se kuuluu Suomen suurimpien perhosten joukkoon. Tunnistamista helpottavat valkoisia siipiä koristavat mustat laikut, joissa saattaa olla myös punaista väriä. Takasiivessä tunnistamista helpottavat lajille tyypilliset kaksi mustareunaista punaista silmätäplää. Toukat ovat mustia, ja niitä täplittää kylkien sivuissa kulkeva oranssi pilkkurivistö.
Musta ja karvainen apollontoukka ahmii meheviä isomaksaruohon lehtiä.
Seuratakseen apolloperhosen elämää kokonaisuudessaan pitää kulkea ja seurata niittyjen kuhinaa vuodesta riippuen heti toukokuussa. Aurinkoisilla kallioilla isomaksaruohon mehevät lehdet alkavat kadota kookkaan toukan suuhun hurjaa vauhtia. Syötyään riittävästi apollo koteloituu uutta muodonmuutosta varten. Kuukauden kuluttua kotelosta vapautuu komea valkosiipinen apolloperhonen. Perhosen lepattavaan lentoon sisältyy lyhyitä liitoja, joiden aikana perhosten ihailijat ehtivät eläytyä kesäiseen näytelmään. Mikään ei voita kauneudessaan päiväperhosena liihottavaa, valkeaa apolloperhosta. Onhan se kaiken lisäksi Suomen suurin.
Paikkoja apollojen seuraamiseen ei ole tarjolla entiseen tapaan. Suomen saaristossa tunnetaan kolme esiintymää, ja mantereen puolella ainoastaan Lohjalla on yksi paikka, missä apollo viihtyy. Runsas puoli vuosisataa sitten apolloa esiintyi eteläisessä ja itäisessä Suomessa laajasti. Perhosharrastajat seuraavat apollojen elämää heinä-elokuussa lounaissaaristossa varsinkin Paraisilla, jossa on säilynyt suotuisia elinympäristöjä useissa paikoissa: toukille paahteisia kallioita isomaksaruohoineen ja aikuisille avaria kukkaketoja kaunokkeineen ja ohdakkeineen. Isoapollon elinpiiriin muualla maailmassa kuuluu suuri osa Eurooppaa ja Aasia. Euroopassa se tunnetaan lähinnä vuoristojen perhosena. Se suosii kylmiä talvia ja paahteisia kesiä.
Kaunokit ovat apollon suosikkikasveja. Aurinkoisina päivinä mettä imetään ahkerasti ahdekaunokin kukista.
Apolloperhonen lentää tavallisesti vain lämpimällä aurinkoisella säällä avoimessa ympäristössä. Laiduntamisen loppuminen on aiheuttanut sopivien ympäristöjen umpeenkasvua, mikä haittaa sekä toukkia että aikuisia. Toukkien ravintokasvi tukahtuu ja aikuisten mesikasvit häviävät. Lisäksi kasvaneet kauriskannat syövät mielellään isomaksaruohon kukkavarsia. Saaristomeren kulttuuria ja luontoa vaaliva Arkipelagia-seura on tehnyt vuosia työtä apolloperhosen suojelun puolesta. Viime kesänä seura kannusti Paraisten luonnonsuojeluyhdistyksen kanssa ihmisiä havainnoimaan isoapolloa. Erittäin uhanalaiseksi käynyttä perhosta ei enää yleisesti nähdä. Tienvarret pitäisi jättää niittämättä apollon lentoaikaan, sillä kukkivat mesikasvit ovat elintärkeitä isoapollolle ja monille muillekin lajeille. Yhteistyö monen maanomistajien kanssa on sujunut hyvin. Myöhennetyllä niitolla ja varjostavien puiden poistolla onkin jo saatu myönteisiä tuloksia, ja apolloperhoset ovat palanneet joillekin entisille asuinpaikoilleen Paraisilla. Apollon suojelutoimet vaikuttavat monen muunkin perhosen menestymiseen. Perhosharrastajat ovat ilokseen havainneet, että suojelutoimien auttamina monet päiväperhoset ovat ilmestyneet kukille ja muuhun luontoon. Haavimiehet ja -naiset tulevat Paraisille, perhosten paratiisiin, etsimään myös esimerkiksi viime vuosina Suomeen kotiutunutta pikkuhäiveperhosta monien muiden kauniiden päiväperhosten ohella.
Pikkuapollolta puuttuvat isoapollolle tyypilliset takasiipien punaiset täplät.
Isoapolloa on yritetty palauttaa myös entiselle elinpaikalleen Saimaan saaristoon, mutta lajin kotiuttaminen ei näytä onnistuneen. Lounais-Suomesta kerättyjä toukkia siirrettiin Lappeenrantaan tämän vuosikymmenen alussa, mutta laihoin tuloksin. Suomessa on myös kokeiltu pikkuapollon siirtoistutuksia. Ne ovat osittain onnistuneet, osittain ei. Paras paikka löytää pikkuapollo alkuperäisessä ympäristössään on Ahvenanmaa ja Häntälännotko Somerolla.
Teksti ja kuvat Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen
