"Keski-ikäiset julkkisäijät naivat tunnetusti nuoria naisia. Se on tietysti pääosin ällöttävä ilmiö, mutta on siitä iloakin.”

Näin alkoi pieni, humoristinen lehtijuttu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 2009. Sen aiheena olivat pariskuntien ikäerot. Artikkelin kuvissa vertailtiin tunnettujen keski-ikäisten miesten ulkonäköä ennen ja jälkeen sen, kun nämä olivat menneet naimisiin itseään reippaasti nuoremman naisen kanssa. Ero oli hurja. Jälkimmäisissä kuvissa aiemmin väsähtäneet ja reppanat miesrukat näyttivät yhtäkkiä hoikilta, nuorekkailta ja trendikkäiltä.

Jutun oli kirjoittanut toimittaja Jouni K. Kemppainen.

Kahdeksan vuotta myöhemmin tukevasti keski-ikäinen Kemppainen meni itse naimisiin itseään 24 vuotta nuoremman naisen kanssa. Se nainen olen minä.

Erilaiset stereotypiat ja kliseet alkavat usein tuntua erilaisilta siinä vaiheessa, kun huomaa edustavansa niitä.

Uudet tuttavat kysyvät aiheesta baarissa kahden tai kolmen juoman jälkeen. He eivät usein mainitse ikäero-sanaa edes ääneen, vaan lauseet jäävät roikkumaan ilmaan. ”Niin paljonko teillä siis oikeastaan…?” Ja seuraavaksi: ”Mutta eihän sillä tietenkään ole mitään väliä, tai siis onko?”

Usein vastaan, että ei ole. Toisenlaisesta vastauksesta seuraisi keskustelu, joka olisi liian pitkä, monimutkainen ja intiimi.

Mutta tietenkin sillä on.

Danny tekee niin kuin kaikki miehet hänen sijassaan tekis, eli nauttii nuoresta lihasta. Erikan motiiveja ihmettelen? Ehkä D antaa E:n käyttää omaa luottokorttia, en ymmärrä muuten.

Olihan se yllätys.

En tuntenut miestä kovin hyvin. Olimme olleet joitakin kuukausia samassa työpaikassa, mutta minun työsuhteeni oli jo päättynyt. Nyt olimme päätyneet juttelemaan juhlissa, ja livistäneet niistä kahdestaan läheiseen baariin. Siellä kysyin, että minkäs ikäinen sä oikeastaan oletkaan. Hän kysyi minulta samaa.

Vastausten jälkeen suustani pääsi jotain sellaista kuin ”oho”.

Saman tien päätin, että tämä homma saisi sitten kyllä jäädä yhteen iltaan. Ei kai tuollaisella ikäerolla mistään voisi tulla mitään?

Mutta mies lähetti messengerviestin heti seuraavana päivänä. Vastasin siihen aluksi hieman pidättyväisesti, mutta päätimme kuitenkin tavata uudestaan. Ja uudestaan. Muutaman tapaamisen jälkeen ymmärsin olevani ihastunut. Siinä vaiheessa ikäero ei merkinnyt enää mitään. Mikään ei merkinnyt mitään. Halusin vain olla tämän ihmisen kanssa.

Tilastokeskus tutki suomalaisten aviopuolisojen välistä ikäeroa viimeksi vuonna 2012. Tuolloin tavallisin liitto oli sellainen, jossa mies on muutaman vuoden vaimoa vanhempi. Keskimäärin tämä ikäero naisen ja miehen välisessä avioliitossa oli 3,4 vuotta. (Samaa sukupuolta olevien avioliitoissa ikäerot ovat hieman suurempia, keskimäärin noin seitsemän vuotta. Avoliitoista ei ole tilastoja.)

Odotettavissa on kuitenkin muutoksia. ”Tavallinen liitto” on muuttumassa vähemmän tavalliseksi monessa länsimaassa. Nykyään on yhä yleisempää olla puolison kanssa samanikäinen. Samaan aikaan myös suurten, yli 20 vuoden ikäerojen liitot (joihin tässä kirjoituksessa viittaan jatkossa ”ikäerosuhteina”) ovat yleistymässä muun muassa Norjassa ja Iso-Britanniassa. Suomessa on merkkejä samanlaisesta trendistä.

Toistaiseksi yli 20 vuoden ikäero aviopuolisoiden välillä on Suomessa kuitenkin melko harvinainen. Vuonna 2012 tällaisia pariskuntia oli Suomessa 4 500. Nykyään meitä on todennäköisesti jo enemmän.

Hyvin harva pariskunta on joutunut ikäeronsa vuoksi samanlaisen kohun keskelle kuin muusikkopari Ilkka ”Danny” Lipsanen ja Erika Vikman.

Useita vuosia jatkunut keskustelu Dannyn ja Erikan suhteesta on tuonut konkreettisesti esiin, miten kapea mielikuvamme romanttisesta rakkaudesta on. Iso ikäero tuntuu olevan suurelle yleisölle vaikeammin hyväksyttävä asia kuin vaikkapa samaa sukupuolta olevien liitto.

Ja Iso-Deellä ja Erikalla ikäeroa onkin kyllä useamman sukupolven verran, pyöreät 50 vuotta.

Danny ja Erika ovat esiintyneet yhdessä ja erikseen lukemattomissa lehtijutuissa, tv- ja radio-ohjelmissa. He kommentoivat silti suhdettaan melko pidättyväisesti ja jos niin tekevätkin, sitaatit ovat niin geneerisiä, että laiska toimittaja voisi sellaisenaan kopioida ne miltei mihin tahansa parisuhdeartikkeliin.

Silti juuri tämä kaksikko halutaan kerta toisensa jälkeen nostaa tikun nokkaan pällisteltäviksi.

Luulen, että kyseessä ei ole halu todella kuunnella tai ymmärtää heitä. Päinvastoin ja sen sijaan etsitään itsepintaisesti todistetta siitä, että veteraanimuusikon ja nuoren tangokuningattaren suhteessa olisi rakkauden sijaan taustalla jokin muu, salattu motiivi.

Se on ikäerosuhteiden kohdalla melko tavallista, vaikka kaikkien meidän elämää ei jatkuvasti käsitelläkään juorulehdissä ja internetin keskustelupalstoilla.

Sitä kaikkein ilmeisintä syytä yhdessäoloon ei yksinkertaisesti katsota mahdolliseksi. Sen sijaan kehitellään erilaisia teorioita suhteissa tapahtuvasta hyväksikäytöstä, hyötymisestä tai osapuolten mielenterveydellisistä ongelmista (kuten erilaisista ”isä- tai äitikomplekseista”).

Nämä salaliittoteoriat kertovat kehittäjiensä maailmankuvasta, jossa nuoruus ja hehkeä ulkonäkö ovat lähtökohtaisesti kiistämätön arvo, eräänlaista valuuttaa, jota vaihdetaan muihin hyödykkeisiin. Teorioilla ja niistä kumpuavilla keskusteluilla onkin usein vankkoja yhtymäkohtia niin sanottuun parisuhteiden markkina-arvoteoriaan. Se on evoluutiopsykologisten yleistysten päälle rakennettu huojuva rakennelma, jota maassamme pitää esillä lähinnä kaikkein katkerin miesasiamiesporukka.

Mutta kun puheeksi tulevat ikäerosuhteet, paljon laajempi ihmisryhmä yhtäkkiä hyväksyy tämän pienen joukon superkyynisen maailmankuvan – ja alkaa ihan tosissaan miettiä, että minkähänlainen diili tai trauma tuossa ja tuossakin liitossa on taustalla.

Ajoimme puolisoni kanssa pari vuotta sitten juhlista taksilla kotiin. Kello oli paljon, ja viiniä oli nautittu useampi lasi, mikä ei varmaankaan jäänyt kuskille epäselväksi. Kotiovella kuljettaja sai ritarillisuus­kohtauksen. ”Ai... jäätkö säkin tässä?” hän kysyi minulta, selvästi huolestuneena.

Siis olinko minä, nuori nainen, todella jäämässä tämän vanhan miehen kanssa samaan asuntoon yöksi?

Kuten tiedämme, seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu, ja kyllä, sitä tapahtuu sellaisten ihmisten välillä, joilla on suuri ikäero. Erityisesti alaikäisten kohdalla puuttumiskynnyksen on syytäkin olla alhaalla.

Silti taksiepisodi hämmensi. Olin tapahtuma-aikaan 31-vuotias ja pitelin kädessäni yhteisen kotimme avaimia.

David Emerson ja Jill Pitkeathley haastattelivat 1990-luvun puolivälissä ikäerosuhteita käsittelevään kirjaansa yli 50 brittiläistä pariskuntaa, joilla kaikilla oli vähintään 15 vuoden ikäero.

Tutkijat toteavat teoksessaan, että mikäli ikäerosuhde perustuu pelkästään seksuaalisen nautinnon etsimiselle tai toiveelle saada jonkinlaista hyötyä toisesta osapuolesta, se ei useinkaan kestä kovin pitkään.

Mutta suhteen pitkäikäisyys, motiivit tai muukaan dynamiikka eivät usein välity ulkopuolisille.

Siksi Emersonin ja Pitkeathleyn haastattelemat ihmiset olivat alkaneet korostaa suhteidensa vakavuutta erilaisilla tavoilla. Eräs vaimo kertoi aina uusien ihmisten seurassa tekevänsä numeroa siitä, kuinka pitkään hän ja hänen puolisonsa ovat olleet yhdessä. Sen takia hän joutuu jatkuvasti käyttämään omituisia, epäluontevia lauseita, kuten: ”Kyllä, se on ihana paikka, mekin kävimme siellä viisi vuotta sitten.”

Jotkut yrittävät myös häivyttää ikäeroa, vaikkapa pukeutumisella. Voidaan pohtia, johtuuko esimerkiksi Jenni Haukion tätimäinen kampaus siitä, että hän yrittää näyttää ikäistään vanhemmalta. Toki valtakunnan ensimmäisen naisen aseman vaatii asiallista olemusta, mutta tyyliero esimerkiksi Melania Trumpiin on melkoinen – Melaniahan pyrkii päinvastoin säilyttämään parikymppisen supermallin imagon valtoimenaan hulmuavalla hiuspehkollaan. Mutta Trumpeilla onkin toki pienempi ikäero (24 vuotta) kuin Haukiolla ja Niinistöllä (29 vuotta).

Olen itsekin miettinyt, pitäisikö minun luopua huppareista, tennareista tai leteistä. Ne saavat lähikaupan kassan pyytämään henkilöllisyystodistusta kerta toisensa jälkeen ja ihmisiä todennäköisesti luulemaan minun ja puolisoni 24 vuoden ikäeroa vielä suuremmaksi kuin se onkaan.

Mutta vastaus on tietenkin ei. Ei pitäisi luopua. Se olisi luovuttamista, alistumista siihen, että puolituttujen ja taksikuskien mieli­piteet määräävät tyylini.

Pukeutuminen on konkreettinen asia, ja siksi sen suhteen on helppo tehdä konkreettisia päätöksiä. Uskon, että ikäerosuhteisiin kohdistetut ennakkoluulot ovat kuitenkin vaikuttaneet käytökseeni, ehkä enemmän kuin olen tullut edes ajatelleeksi.

Olimme tovi sitten kyläilemässä puolisoni veljen luona. Loppu­illasta veljen vaimo tunnusti, että kyllähän tämä ikäero aluksi mietitytti häntä.

”Sitä ajatteli, että voi kamala, sinä oot samanikäinen kuin meidän esikoinen. Mutta eihän se sitten haitannutkaan yhtään. Sinä tunnut sillä lailla iättömältä ihmiseltä.”

Ymmärsin, että kommentti oli tarkoitettu ystävällismieliseksi. Ja totta kai tuntuu hyvältä kuulla olevansa ”iätön”. Eikös se ole vähän sama asia kuin viisas tai ehkä syvällinen?

Mutta entä jos en olisikaan hänen silmissään iättömän oloinen? Jos olisinkin höpsöttelevä ja kevytmielinen? Entä jos meikkaisin joka aamu tunnin, pelaisin maanisesti kännykkäpelejä ja viettäisin kaikki viikonloput yökerhossa?

Täytyykö minun ansaita oikeuteni olla tässä liitossa olemalla tasapainoinen, rauhallinen ja järkevä?

Ja vielä pahempaa: kuinka paljon tulen alitajuisesti esittäneeksi kypsän aikuisen roolia, ihan vain jotta parisuhdettani ei paheksuttaisi?

Purin ahdistustani aiheesta myöhemmin sekä miehelle että terapeutille. Yritänkö hoitaa esimerkiksi miehen lapseen liittyviä asioita mahdollisimman hyvin ja velvollisuudentuntoisesti vain siksi, että minun ei ajateltaisi olevan pinnallinen hepsankeikka?

Mutta silloinhan tulen astuneeksi vielä vanhanaikaisempaan naisrooliin: huolehtivaksi ja loputtoman kärsivälliseksi äitipuoleksi.

Asian opetus lienee se, että muiden odotuksia ja ennakkoluuloja vastaan ei voi kamppailla. Tai voi, mutta se on kamppailu, jota ei voi voittaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin miettiä itse, miten haluaa elää. Kaivaa huppari kaapista ja lähteä baariin juuri silloin, kun siltä tuntuu.

On myös konkreettisia tosiseikkoja.

Minun ystäväni ovat lähes kaikki kasvis­syöjiä, miehen kavereista ei kukaan. Minä tunnen hänen lempimusiikkiaan vain osittain, hän ei erota Spice Girlsiä Britney Spearsista. Hän ei halua lenkkeillä kanssani, koska polvet kipeytyvät. Trampoliini­puisto on selälle vaarallinen, ja uimahallissa on hankalaa ilman silmälaseja.

Hän katsoo uutiset teksti-tv:stä, minä kännykästä. Hänen ystävänsä tuovat syntymäpäivälahjaksi cd-levyjä, minun tuttuni ovat hankkiutuneet niistä eroon kauan sitten.

Vaikka olemme poliittisesti melko samanmielisiä, eri sukupolvien asenteet näkyvät suhteessa ammattiyhdistysliikkeeseen. Minun mielestäni liitot ovat hylänneet pätkä- ja freetyötä tekevät nuoret, miehen mielestä me nuoret olemme hylänneet ay-liikkeen.

Saamme aikaiseksi upeita riitoja myös intersektionaalisesta feminismistä. Kerran puolisoni huusi minulle kahdelta yöllä, että ei kaikessa nyt vittu ole kyse patriarkaatista. Menin nukkumaan työhuoneeseen mitään sanomatta, koska tietysti on.

Feminismi on kuitenkin marginaalinen asia verrattuna parisuhteemme todelliseen kompastuskiveen. On elämänalue, johon liittyvistä kysymyksistä syntyy tappelu joka ikinen kerta: tietokoneet, kännykät ja erilaiset aplikaatiot – tai siis tarkemmin sanottuna niiden käyttämisen haasteet.

Olen joutunut parisuhteessani it-tukihenkilön rooliin. En siedä sitä ollenkaan, vaan menetän hermoni joka kerta, kun joudun auttamaan. Siksi puolisoni yrittää nykyään piilotella erilaisia teknologisia ongelmiaan mahdollisimman pitkään. Hän saattaa luoda itselleen vaikkapa kolme eri käyttäjätiliä johonkin palveluun, jos hän on unohtanut salasanansa. Kun ongelma vihdoin paljastuu, sitä on tietenkin paljon vaikeampi selvittää kuin pelkkää unohtunutta salasanaa. Sellainen vain pahentaa kierrettä. Emme voi käsitellä käytännössä enää mitään ”atk-asioita” huutamatta. Tai siis ilman että minä huudan.

Oikeat it-tukihenkilöt: arvostukseni teitä kohtaan on viimeisen neljän vuoden aikana noussut useita satoja prosentteja.

Olemme sukupolvemme tyypillisiä edustajia myös suhteessa työelämään. Minua ahdistaa ajatuskin vakituisesta työsuhteesta, mies taas ei aina ymmärrä niitä murheita ja ärsytyksiä, jotka kuuluvat freelancerin elämään.

Kaikista näistä eroista huolimatta minusta tuntuu usein, että olemme ihan samanlaisia. Mies ymmärtää minua kaikista tuntemistani ihmisistä parhaiten, sukupolvista viis. Erityisen tärkeää suhteessamme on huumori. Istuimme aamiaispöydässä suhteen alkuvaiheessa, kun tajusimme, että minulla on sama ikäero mieheen kuin hänen poikaansa. Hetken ajan mietin, tuntuiko havainto hänestä kiusalliselta. En kuitenkaan voinut estää itseäni.

”No, mutta sehän on kätevää. Sitten kun susta tulee liian vanha, niin mä voin vaihtaa suoraan seuraavaan sukupolveen.”

No jos ei jaksa kannattaa itseään käsillään, ei näe kumpaan reikään laittaa, eikä kuule turvasanaa. Old people smellistäkään ei kaikki tykkää.

Yhdessä mielessä keskustelu ikäeroparis­kunnista muistuttaa keskustelua samaa sukupuolta olevien suhteista: se on hyvin seksuaaliviritteistä. Liberaaleissa piireissä ei tosin enää ole yleisesti hyväksyttävää miettiä, että mitäköhän ne homot keskenään tekee. Sen sijaan esimerkiksi Dannyn ja Erikan seksielämä tuntuu nousevan puheeksi ilman mitään ongelmia. Olen itsekin ollut läsnä illallis­kutsuilla, jossa kaikki vakuuttivat ensin kilvan hyväksyvänsä Dannyn ja Erikan suhteen (kenties se on nykyään samantyyppinen kannanotto kuin ”useat ystävistäni ovat homoseksuaaleja”).

Kaksi viinilasia myöhemmin samat ihmiset tunnustivat, että kyllä heitä jotenkin häiritsee ajatus siitä, miten Dannyn veltot ihopoimut heiluvat Erikan yllä.

Tässä kohtaa suvaitsevaisuuden raja siis juuri nyt menee. Olemme hyväksyneet, että mies voi haluta miestä ja nainen naista – kunhan kummankin iho on kiinteä.

Ei varmaankaan ole sattumaa, että seksipohdinnat käsittelevät useasti nimenomaan Dannya ja Erikaa, eivätkä niinkään vaikkapa Sauli Niinistöä ja Jenni Haukiota. Kysymys on myös yhteiskunnallisesta asemasta, niin kuin tietysti lähes aina on. Tosi-tv-ohjelmissa esiintyvä nuori muusikko ja viihdealan veteraani ovat lähtökohtaisesti sallitumpaa riistaa kuin Suomen symboliset kuninkaalliset. Tasavallan presidentin ja hänen puolisonsa asema on lähtökohtaisesti niin virallinen ja epäseksuaalinen, että se häivyttää ihmisten lihallisia ominaisuuksia.

Mutta asema suojelee vain harvoja. En ole itsekään välttynyt törkeyksiltä. Kun olimme ensimmäisiä kertoja puolisoni kanssa juhlissa yhdessä, tuli eräs puolituttu loppuillasta virnuillen kysymään, että seisooko sillä edes enää.

Olen aikuisiällä lyönyt ihmistä vain kerran. Se tapahtui tuolloin ja johtui lähinnä siitä, että tilanne oli uusi ja odottamaton. En yksinkertaisesti ehtinyt miettiä, miten tähän kannattaa reagoida.

Nykyään varmaan lähinnä hymähtäisin. Ihminen tottuu monenlaisiin asioihin.

Silti ymmärrän hyvin, että ikäerosuhteisiin ei tutkimusten perusteella ole varsinkaan aikaisemmin erityisesti hakeuduttu. Jatkuvien ennakkoluulojen kohteena eläminen on väsyttävää. Emersonin ja Pitkeathleyn mukaan valtaosa ikäerosuhteista saakin alkunsa jonkinlaisissa poikkeusolosuhteissa, joissa arjen kirjoittamattomat sovinnaisuussäännöt ja normit ovat menettäneet hetkeksi merkityksensä.

Tällaisia olosuhteita voivat olla esimerkiksi ulkomaanlomat tai henkilökohtaiset kriisivaiheet elämässä. Ei olekaan tavatonta, että ikäerosuhde saa alkunsa melko pian vaikkapa traumaattisen eron jälkeen.

Isoisä pistänyt paljon nähneellä sarvellaan nuorelta tytöltä polvet veteliksi. Siinä sitä on anoppilassa juteltavaa, tiedä josko vaikka Erikan vanhempien vanhemmat ovat olleet kultaisella 60-luvulla kovia Danny faneja.

Ennen kuin äiti oli tavannut uuden miesystäväni, hän oli lähinnä utelias. Itse asiassa hän halusi tavata tuoreen kumppanini nopeammin kuin tavallista, mutta en osannut ajatella sitä etukäteen huonona merkkinä. Yhteinen lounaamme sujui kohteliaasti ja pinnallisin puolin hyvissä tunnelmissa.

Sitten äidistä ei kuulunutkaan mitään useampaan päivään, mikä on epätavallista. Lopulta soitin. Äiti jutteli sinnikkäästi kaikesta mahdollisesta muusta, kunnes kysyin suoraan: mitä tykkäsit tästä tyypistä?

”No, tärkeintähän tietysti on, että sinä olet onnellinen.”

Se tuntui pahalta. Samalla olin kuitenkin äidille myös kiitollinen. Hän yritti parhaansa. Ymmärsin, että asetelma vaati paljon ymmärtämisen halua ja venymistä kaikilta, mutta kyllä se rehellisyyden nimissä tuntui vaativan sitä eniten minulta.

Ihminen näkee asiat tietysti vain omasta näkökulmastaan. En voi samastua siihen, mitä äitini tunsi, kun hän näki minut hymyilemässä onnellisena miltei itsensä ikäisen miehen vieressä.

Kolme vuotta myöhemmin kuulin, että äiti oli hääjuhlassamme kertonut miehen sukulaisille, että Venla oli jo lapsena niin omapäinen, halusi valita tarhavaatteensakin itse.

Toisenlaisiakin tarinoita on, sellaisia, joissa ei todellakaan yritetä ymmärtää. Haastattelin noin vuosi sitten 50-vuotiasta naista aivan toisesta aiheesta, kun sattumalta puheeksi tulivat ikäerot parisuhteessa.

Kävi ilmi, että nainen oli seurustellut jo yli viisi vuotta itseään noin 15 nuoremman miehen kanssa. Se oli herättänyt runsaasti paheksuntaa ja epäilyjä suhteen ”todellisesta” laadusta. Naisen äiti ei ollut missään vaiheessa hyväksynyt suhdetta, joka teki hänen tyttärensä silminnähden valtavan onnelliseksi.

Perheiden lisäksi on kysymys tietysti myös ystävistä. Heihin liittyykin tutkimuksen mukaan jännittäviä seikkoja. Kun puhutaan ikäeropariskunnista, nostetaan usein esiin kysymys yhteisen historian puutteesta. Että voiko pariskunta ymmärtää toisiaan, jos toinen ei ole omakohtaisesti kokenut Vanhan valtausta tai Kekkosen kuolemaa?

Emersonin ja Pitkeathleyn mukaan tämä kysymys vaivaa paljon useammin pariskunnan ystäviä kuin suhteen varsinaisia osapuolia.

Se on tietysti tavallaan ymmärrettävää, sillä yhteiset, jaetut kokemukset ovat monissa ystävyyssuhteissa valtavan tärkeitä. Niitä halutaan usein kerrata ja muistella antaumuksellisesti. Uusi, eri-ikäinen kumppani voidaan kokea uhkaksi tällaiselle toiminnalle.

Epävarmuus on usein molemminpuolista. Sekä parisuhteen nuorempi että vanhempi osapuoli voi kokea toisen ystäväporukat vaikeasti lähestyttäviksi. Puheenaiheet, puhumisen ja olemisen tapa saattavat tuntua vierailta, jos on ainut eri sukupolvea edustava tyyppi pöydässä.

Tämän takia moni Emersonin ja Pitkeathleyn haastattelemista pariskunnista onkin päätynyt siihen, että omia kavereita tavataan erikseen. Joskus saatetaan myös ikään kuin valita vain toinen ystävä­piiri. Silloin valitaan yleensä vanhemman osapuolen kaverit.

Minulla ei ole juurikaan tällaisia kokemuksia. Ehkä olen vain itsepintaisesti pakottanut kumppanini ja eri ystäväpiireihin kuuluvat ihmiset samaan ruokapöytään, Kanarian-matkalle tai vappujuhliin, kunnes he ovat alkaneet puhua toistensa kanssa.

Ehkä he kärsivät siitä mutta eivät ole vain kehdanneet myöntää sitä.

Minä en ole juuri kokenut ulkopuolisuutta puolisoni ystävieni kanssa. Tai no, joskus voi tuntua ärsyttävältä, miten pitkään he jaksavat jauhaa Jouko Turkan ajasta Teatterikorkeakoulussa. Sillä aikaa on kuitenkin ihan kätevää käydä vaikka vessassa katsomassa kavereiden tuoreimmat Instagram Storiesit.

Epäröin kirjoittaa seuraavat rivit, sillä kaikenlainen julistaminen tuntuu noin ylipäätään nololta. Ja ainahan saatan muuttaa mieleni. Mutta menköön nyt kuitenkin: en halua vauvaa. En halua omia lapsia. Elämä reippaasti vanhemman puolison kanssa on sekä helpottanut että vaikeuttanut tätä päätöstä.

Keskustelimme asiasta jo suhteen varhaisessa vaiheessa. Tuli selväksi, että puolisoni ei halunnut lisää lapsia (hänellä on edellisestä liitostaan alakouluikäinen poika, joka asuu luonamme joka toisen viikon). Mies olisi kuitenkin ollut valmis lastenhankintaan, jos minä olisin halunnut – koska olisi epäreilua kieltää sinulta tämä mahdollisuus, hän sanoi.

Minusta tuntui, että tarjous oli vilpitön. Siitä huolimatta se oli viimeinen naula arkkuun omille lapsipohdinnoilleni. Lisääntyminen ei kiinnostanut minua muutenkaan erityisen paljon, mutta missään nimessä en ryhtyisi siihen sellaisen ihmisen kanssa, jolle se olisi uhraus.

Parikymppisenä fantasioin joskus kyllä epämääräisesti lapsen hankkimisesta. Mielikuvissani olennaisinta ei kuitenkaan ollut itse jälkeläinen, vaan se, että olisimme teoreettisen kumppanini kanssa yhtä innoissamme ja jännittyneitä jonkin aivan uudenlaisen asian edessä. Siksi minusta tuntuu, että tämän asian suhteen tulin puolisoni elämään peruuttamattomasti myöhässä. En saanut enää valita vapaasti, tai en ainakaan sellaisessa asetelmassa, josta olin haaveillut.

Mutta toisaalta myös oma asenteeni oli erilainen kuin pari­kymppisenä: haavekuvat olivat hävinneet.

Siksi olin kaksinkertaisesti ärsyyntynyt. Minusta tuntui, kuin minua ei olisi kutsuttu juhliin, joihin en olisi halunnutkaan mennä.

Mutta olisin kuitenkin halunnut päättää sen itse! Ylenmääräiseen vatvomiseen taipuvaisena ihmisenä olen toki pohdiskellut, onko tämä mukautumista. Ehkä minusta tuntuu, että näissä olosuhteissa on järkevämpää olla tekemättä lapsia, ja siksi en enää salli itselleni vauvafantasioita?

Mutta vaikka miten kovasti pinnistelen, en koe haikeuden tunteita. On niin, kuten jo sanoin: en halua lasta.

Ja on myös niin, että yhtäkkiä elän puolet ajasta lapsiperheessä. En silti koe olevani äiti, en edes puoliksi. Ajattelen, että olemme perhe, mutta emme kiinni vanhoissa rooleissa.

Lapsen kanssa eläminen on opettanut minulle monia asioita, mutta ennen kaikkea sen, millaista juuri minusta on elää lapsen kanssa. Se on mukavaa mutta välillä myös raskasta. Pidän siitä, että tästä elämästä on myös taukoja, aikuisten viikkoja.

Pitkeathley ja Emerson esittävät teoksessaan, että jotkut ihmiset päätyvät ikäerosuhteeseen juuri siksi, että se tarjoaa loistavan tekosyyn olla hankkimatta lapsia.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on nyky-Suomessa yleisempää ja sallitumpaa kuin 1990-luvun Britanniassa, mutta tunnistan silti ajatuksesta jotain tuttua. Kysymys ei ole niinkään siitä, että haluaisin vapautua ympäristön paineesta, vaan sellaisesta ajautumisesta, joka tuntuu vapauttavalta aktiivisen päätöksenteon sijaan. Että tässä kävi nyt näin, ja hyvä niin.

Ihmettelen, eikö tässä mietitä ollenkaan tulevaisuutta vaan eletään rakkauden huumassa pelkästään? Viimeistään 15 vuoden päästä Erika on Dannyn omaishoitajana.

Tunnustan, että yksi asia ikäerosuhteessa on yllättänyt. Se, että ihmiset eivät oikeasti vanhene. Meille voi iän myötä kertyä lisää itseymmärrystä ja itseluottamusta (tai olla kertymättä), mutta samaan aikaan olemme ikuisesti lapsia ja nuoria: epävarmoja, itsekkäitä, keskeneräisiä.

Ja juuri sen takia niin rakastettavia.

Kirjansa loppuluvussa Pitkeathley ja Emerson esittävät, että joissakin ikäerosuhteissa kommunikoidaan tavallisia parisuhteita enemmän. On vaikea sanoa, miten tämä pätee suomalaisiin parisuhteisiin, mutta ainakaan itse en ole koskaan puhunut kumppanini kanssa yhtä paljon ja yhtä avoimesti kun tässä liitossa.

Ikäero toimi eduksemme siinä mielessä, että jouduimme heti suhteen alusta asti puhumaan niin paljon ja niin vakavista asioista: vanhenemisesta, kuolemasta, uusperheestä, eri elämänvaiheista. Koen, että samanlainen puhe on jatkunut jo neljän vuoden ajan.

En halua väittää, että olisimme siitä huolimatta keskimääräistä parempia kommunikoimaan (usein asia on aivan päinvastoin). Kyse ei ole niinkään laadusta vaan määrästä. Uskon, että jaamme puolisoni kanssa käsityksen suoraan puhumisen tarpeellisuudesta, jatkuvasta yhteydestä, jota ilman suhteen ydin katoaa.

Nykyään ajatellaan, että parisuhteen kannalta on hyvä merkki, jos kahdella ihmisellä on yhtenäinen maku. Ensitreffejä sanotaan onnistuneiksi, jos käy ilmi, että molemmat tykkäävät thairuuasta, ruotsalaisista dekkareista ja Australian MasterChefistä. Mutta entä jos nämä pintatason yhtäläisyydet vain peittävät oikeat, arvomaailmaan ja syvimpiin tarpeisiin liittyvät erot?

Se mikä näyttää ja tuntuu samankaltaisuudelta, voi olla pelkkää tyyliä.

Minusta tuntuu, että ensimmäisillä treffeillä kannattaisi jutella nimenomaan vakavia: puhua tulevaisuudesta, elämästä ja kuolemasta. Ikäerosuhteessa viimeisin näistä aiheista ei koskaan ole erityisen kaukana.

En ole yhdessäkään aikaisemmassa suhteessani ollut huolissani kumppanini terveydestä, enkä varsinkaan vaatinut häntä huolehtimaan siitä paremmin. Nyt teen niin ja se on varmasti ärsyttävää. Mutta en vain voi itselleni mitään.

Olen myös valinnut puolisoni kuolinilmoitukseen runon ja kirjoittanut kuvitteellisen nekrologin mielessäni noin puoliväliin (vaikka en ole aivan varma, annetaanko vaimojen oikeasti kirjoittaa nekrologeja puolisoistaan).

Mutta oikeastaan kuolema tai sen pelko ei ole vanhenemisen suurin ongelma, kuten useimmat yli viisikymppiset tietävät.

Vanheneminen on vähän kuin ilmastonmuutos. Se ei ole – kuten minäkin etukäteen ehkä ajattelin – yksi suuri dramaattinen tapahtuma. Sen sijaan se on sarja muutoksia: enimmäkseen pieniä, usein ärsyttäviä ja lähes aina elämänlaatua salakavalasti heikentäviä.

Jossain vaiheessa muutokset voivat tietenkin muuttua suuremmiksi. Asia nousee esille kirjailija Minna Lindgrenin tuoreehkossa Vihainen leski -romaanissa.

”Mies oli ehdottomasti minulle liian vanha, ainakin kymmenen vuotta vanhempi. Se oli Hellun mielestä pikkujuttu.”

”Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä pienempiä ikäerot ovat”, hän väitti ja oli väärässä. Ikäero kasvoi elämän alku- ja loppupäässä. - - Pitkässä harmaassa keski-iässä kaikki olivat iättömiä. Ketä kiinnosti, oliko naapuri 32-vuotias vai 46-vuotias?”

”Mutta sitten, kun tullaan viimeiseen kaarteeseen ennen loppusuoraa, iällä on taas merkitystä”, selitin Hellulle. “67 on eri asia kuin 75. Ja 83 on ihan eri asia kuin 75. Ja kaikki yli yhdeksänkymmenen vasta eri asia onkin.”

Myös Emersonin ja Pitkeathleyn haastattelemat pariskunnat kertovat elämän viimeisten kaarteiden jyrkkyydestä. Joidenkin puolisot ovat jo kuolleet, toiset ovat siirtyneet parisuhteesta hoitosuhteeseen.

Suurin osa haastatelluista sanoo, että ei silti tekisi mitään toisin. Ainoastaan yksi, muistisairasta miestään hoitava nainen on eri mieltä. ”Olin valmistautunut olemaan nuori leski, en keski-ikäinen omaishoitaja. En ole varma, oliko suhteemme tämän arvoinen.”

Se on hyvin surullinen kommentti, ja kyllä, saa minut hieman ahdistuneeksi. Mutta toisaalta: voiko elämää elää niin, ettei mikään pelottaisi? Saavutetaanko onnellisuus tekemällä mahdollisimman riskittömiä valintoja?

Toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti muutama vuosi sitten kolumnin ikäerosuhteista Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuille. Hän listasi tekstissään mahdollisia syitä tällaisten pariskuntien paheksunnalle, mutta päätyi pitämään niitä tekosyinä, joiden takaa pilkottaa isompi aate nimeltä elämänkaarinormatiivisuus.

Termi on ainakin minulle uusi, ehkäpä Nykäsen itsensä keksimä. Hahmotan kuitenkin välittömästi, mistä siinä kyse: siitä, miten olemme tottuneet ajattelemaan rakkaustarinan kaavaa. ”He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”.

Merkittävä kohta on nimenomaan vastaansanomattoman yhteinen loppu.

Elämme yhteiskunnassa, jossa puolet avioliitoista päätyy eroon. Silti monille ihmisille ajatus elämän jakamisesta ”loppuun asti” on tärkeä tavoite, joka auttaa sitoutumaan ja ponnistelemaan pari­suhteen puolesta vaikeinakin aikoina.

Minä olen joskus tullut ajatelleeksi myös päinvastoin: että minun on helpompi sitoutua nimenomaan tähän suhteeseen, koska se ei välttämättä jää viimeiseksi elämässäni.

Tilastojen mukaan saatan elää esimerkiksi 40 vuotta pidempään kuin puolisoni. Siksi voin ajatella, että kaikkea ei tarvitse välttämättä kokea nyt, yhden ihmisen kanssa.

Juttelen ystäväni kanssa ikäerosuhteista. Ne kiinnostavat häntä kovasti. Jostain syystä ystäväni, nuori sinkkunainen, on vakuuttunut, että hänelle sopisi nimenomaan vanhempi mies. Hän on kyllästynyt ikäisiinsä tyyppeihin, jotka jaarittelevat treffeillä reppumatkailusta ja artesaanikahveista. Iäkkäämmillä miehillä olisi enemmän elämänkokemusta, ja sen takia kiinnostavampia tarinoita, hän uskoo.

Se vähän ärsyttää minua, mutta en vielä tapaamisemme aikana ymmärrä syytä tunteeseeni. Seuraavan viikon kuluessa ajatus kirkastuu. Ystäväni mielipide toistaa samoja, kuluneita asenteita, vaikka hän on kääntänytkin ne positiivisiksi.

Hänkin tulee uusintaneeksi käsitystä, että ikäerosuhteessa olisi kyse jostain muusta kuin suhteesta itsestään.

Evoluutiopsykologit ovat esittäneet, että vanhemmat miehet kiinnostavat naisia biologisista syistä, koska heillä on usein enemmän valtaa ja taloudellisia resursseja kuin nuorilla miehillä. Mutta en minä ainakaan halua taloudellista huolenpitoa enkä minkäänlaista suojelua itselleni tai teoreettisille jälkeläisilleni. Kannatan tasa-arvoa, myös parisuhteissa.

Mutta nykyajassa valta voikin kuulemma olla jotain monimutkaisempaa, esimerkiksi korkea status omassa tuttavapiirissä. Ja kyllä, tämä onkin jo vaikeampi pala itselleni.

Muistan hyvin, että erityisesti parikymppisenä jollain lailla ”suositut” miehet olivat minusta viehättäviä. Omalla alallaan taitavat. Sellaiset, joiden kavereiksi oli tunkua, Facebook-statuksella paljon tykkääjiä. Jotka naurattivat baarin pöydässä vitseillään koko jengiä.

Mutta jos ajattelen asiaa tarkemmin, niin nykyään kyllä kerron ne parhaat vitsit mieluummin itse.

Miehelle se sopii. Hän sanoo, ettei oikein jaksa olla enää isossa porukassa huomion keskipisteenä samalla lailla kuin nuorempana.

Kursivoidut lainaukset ovat peräisin vauva.fi -verkkosivun keskusteluista, joissa käsitellään Dannya ja Erikaa.

EDIT: Artikkelista on poistettu virheellinen tulkinta miesten ja naisten elinajanodotteesta.