Sarjamurhaaja jäi kiinni sattumalta – Näin paljastui Ismo Junni, joka oli murhannut neljä ihmistä idyllisellä kesämaja-alueella
Tuomas Rimpiläisen ja Miika Viljakaisen Suomalaiset sarjamurhaajat -kirja paljastaa, että Suomessakin surmatöitään ovat tehneet kymmenet sarjamurhaajat.
Tässä kuoli ihminen. Metrien säteellä näiltä jalansijoilta sarjamurhaaja Ismo Junni surmasi yhden uhreistaan, 43-vuotiaan lämmittäjän. Junni poltti miehen hengiltä ja samalla tämän koiran.
Tuomas Rimpiläinen myöntää, ettei ole saanut paikkaa hahmotettua ihan metrilleen. Mutta tutkintapöytäkirjojen karttapiirros viittaa tämän pienen mäen päälle. Yhdessä poliisin palopaikalta ottamista kuvista taustalla näkyy kaksihaarainen mänty, jonka löytää nytkin helposti ehkä viisitoista metriä alarinteeseen.
Rimpiläinen näyttää kännykältä pöytäkirjan mustavalkoista karttapiirrosta.
– Tähän olen voinut paikantaa neljän mökin tarkkuudella paikan.
Junni murhasi täällä Kivinokan kesämaja-alueella Helsingissä lämmittäjän lisäksi ainakin kolme muuta miestä. Ennen murhapolttojaan Junni tappoi puolisonsa.
Uhrien määrällä mitattuna Ismo Junni on yksi pahimmista suomalaisista sarjamurhaajista. Hänet tunnetaan myös hammasmurhaajan nimellä, sillä hän otti ainakin kahdelta uhriltaan talteen hampaan.
Rimpiläisen ja Miika Viljakaisen kirja Suomalaiset sarjamurhaajat ilmestyi toukokuun puolivälissä. Junni on vain yksi kirjan esittelemistä tappajista.
Rimpiläinen ja Viljakainen tuntevat aihepiirin. Molemmat ovat rikostoimittajia, jotka ovat selvitelleet sarjamurhaajien vaiheita jo aiemminkin.
Johdannossa he kirjoittavat sarjamurhaajista:
Heitä on Suomen historiassa kymmeniä, ja osa heistä saattaa jatkaa murhien tekemistä tälläkin hetkellä.
Voiko jotain täsmällisempää lukua sanoa? Voi, kunhan ensin määritellään se, millaista rikollista haetaan. Rimpiläinen selvitti aiemmin Ylen jutussa, miten monta sellaista surmaajaa tiedetään, jotka ovat tappaneet ainakin kolme ihmistä vähintään kahdessa eri tapauksessa. Ja vielä niin, että ainakin yksi surmista on sattunut 2000-luvulla.
– Oliko niitä nyt viisitoista, Rimpiläinen varmistelee Viljakaiselta.
Miehet alkavat laskea tapauksia äärikoleassa kevätsäässä. Varmistan jälkikäteen Rimpiläisen ja Viljakaisen kirjasta, että tällaisia sarjamurhaajia tosiaan on ollut viisitoista. Kaksitoista miestä ja kolme naista.
Määrä tosin riippuu kriteereistä. Osa Suomalaiset sarjamurhaajat -kirjan henkilöistä ei täytä Rimpiläisen aiemmassa jutussaan käyttämää rajausta.
Esimerkiksi Ismo Junni teki surmatyönsä 1980-luvulla.
Elokuvien ja sarjojen sarjamurhaaja on älykäs saalistaja. Toisinaan myös sivistynyt tyyliniekka, kuten ehkä tunnetuin fiktiivinen ihmispeto, Hannibal Lecter.
Suomalaiset sarjamurhaajat ovat kovin kaukana tästä kuvasta.
– Eivät he tosiaan ole olleet sellaisia tyyppejä, että kuuntelevat klassista musiikkia, siemailevat viiniä ja syövät uhriensa aivoja, Miika Viljakainen sanoo.
Vuonna 1943 syntynyt Ismo Junni oli ennenaikaiselle eläkkeelle jäänyt hitsaaja. Junni oli väkivaltainen alkoholisti. Hän pahoinpiteli vaimoaan, ja perheen lapset olivat välillä lastenkodissa.
Eräänä vuoden 1980 kesäyönä Junni löi ja potki puolisoaan raa’asti. Myöhemmin yöllä Junni ryhtyi hukuttamaan vaimoaan kylpyammeeseen, mutta lopetti kun tämä oli vielä hengissä mutta tajuton.
Ainakin yksi lapsista näki äitinsä aamulla tajuttomana kylpyhuoneen lattialla. Isä oli kuitenkin keittänyt lapsille puuron ja hoputti nämä kouluun.
Kun lapsi palasi kotiin koulusta, äidin kerrottiin kuolleen. Ruumis oli kuljetettu pois.
Myöhemmin selvisi, että lasten lähdettyä kouluun Junni oli raahannut tajuttoman puolisonsa vaatehuoneeseen, tehnyt tälle julmaa seksuaalista väkivaltaa. Junni myös veti vaimoltaan irti hampaan ja pani sen talteen.
Junni siivosi, kävi kylvyssä ja ajoi partansa. Sitten hän soitti paikalle ambulanssin. Vaimo todettiin kuolleeksi.
Käsittämättömästi Junni ei jäänyt kiinni teostaan. Kaikki viittasi henkirikokseen, mutta poliisi päätyi tutkinnassaan siihen, että Junnin puoliso oli saattanut kuolla siihen, että oli kaatunut humalassa.
– Junnin tapaus on yksi niistä, joissa voi ihan perustellusti epäillä, ettei poliisi selvittänyt asiaa kunnolla, koska perhe oli vähäosainen, Tuomas Rimpiläinen sanoo.
Se, ettei Junnia otettu kiinni ja tuomittu, mahdollisti sarjamurhaajan uran.
Kivinokka on nimensä mukaisesti kallioinen ja metsäinen niemi, joka työntyy Helsingin Vanhankaupunginlahteen. Pienten ja sievien puumökkien kirjomasta alueesta tulee mieleen sellaisia sanoja kuin kodikas tai idyllinen.
Viiltävässä pohjoistuulessa ja kevään kovassa auringonvalossa se on hieman helpompi kuvitella sarjamurhaajan temmellyskentäksi.
Alueen mökit ovat edelleen pikkuruisia, kymmenestä kahteenkymmeneen neliötä. Moni on laitettu huippukuntoon, melkeinpä minikokoiseksi huvilaksi. 1980-luvulla asumukset ovat kai olleet vaatimattomampia. Siksi Ismo Junnin teoistakaan ei enää näy jälkiä.
Tuomas Rimpiläinen näyttää kännykästään poliisin palopaikalta ottamia kuvia. Niistä käy selväksi, että kevytrakenteisen pikkumökin palosta jää jäljelle kasa hiiltynyttä rojua.
– Ja jos lähipuut ovat hiiltyneet, ne jäljet ovat jo kadonneet uuden kasvun alle.
Kivinokan surmatöiden kuvaukset perustuvat lähinnä Junnin omiin kertomuksiin poliisikuulusteluissa. Kuulusteluissa Junni puhui kaikenlaista ja välillä kiisti kaiken. Rimpiläisen ja Viljakaisen kertoma tarina on se, joka heidän selvitystensä perusteella on lähimpänä totuutta.
Ensimmäiset murhansa Kivinokassa Junni teki heinäkuussa 1986. Hän oli päätynyt ryyppäämään yhteen alueen mökeistä kahden miehen kanssa, 48-vuotiaan varastomiehen ja 21-vuotiaan rakennusapulaisen.
Kumpaakaan Junni ei ilmeisesti tuntenut entuudestaan. Jossain vaiheessa iltaa Junni heitettiin pihalle. Kun varastomies ja rakennusapulainen olivat sammuneet sohvalle, Junni palasi mökkiin ja sytytti sohvan tuleen.
Hän nappasi mukaansa pullon vodkaa, löi oven kiinni perässään ja kaateli vielä verannalla olleesta sytytysnestepullosta nestettä mökin alle. Mökki oli minuuteissa täysin liekeissä.
Junni seurasi paloa ja palokunnan sammutustöitä läheisestä käymälästä ja siemaili samalla vodkaa.
Seuraavan surman Junni teki pari kuukautta myöhemmin, syyskuussa. Juuri sen tapauksen tapahtumapaikan Rimpiläinen oli onnistunut haarukoimaan kaksihaaraisen männyn lähimaastoon.
Junnin uhriksi jäänyt lämmittäjä oli Junnin pitkäaikainen tuttava ja ryyppykaveri. Miehillä oli ollut välillä riitaa, mutta ainakin yhteiseen juopotteluun välit riittivät.
Junni ja lämmittäjä ajautuivat jossain vaiheessa iltaa käsikähmään, ja mökissä ollut kynttilä kaatui. Tuli tarttui ikkunaverhoihin ja pöytäliinaan. Junni löi lämmittäjää kasvoihin raskaalla lasimaljakolla. Lämmittäjältä irtosi hammas ja pala proteesia. Junni otti ne mukaansa ja jätti uhrin makaamaan tajuttomana mökkiin.
Junni vei tälläkin kertaa viinaa mukaan mökistä, ja myös tässä tapauksessa hän kaatoi syttyvää nestettä verannalle, josta sitä levisi myös mökkiin. Myös lämmittäjän koira jäi liekkeihin.
Ismo Junni tunsi Kivinokan alueen kuin tyhjät taskunsa. Siellä oli ollut perheen kesäpaikka hänen lapsuudessaan ja sen poluilla ja rannoilla hän oli kesänsä viettänyt.
Karike rusahtelee kenkien alla, pienellä nurmikentällä ääni pehmenee töminäksi, sitten pieni nousu hiekkatietä ja saavumme vihreän sammalen kirjomalle kivimuurille.
Myös tämä paikka löytyy Ismo Junnin poliisitutkinnassa piirtämästä kartasta. Se oli hänelle siis tärkeä.
Rimpiläinen selittää, että jätettyään lämmittäjän ja tämän koiran roihuavaan mökkiin, Junni käveli – ehkä samaa reittiä kuin me – tälle kiviaidalle. Tässä Junni istui ja tyhjenteli mukaansa saamaa viinapulloa.
– Katseli kättensä jälkiä. Tästä on voinut seurata, miten palokunta on tullut paikalle ja sammutustyöt ovat edenneet.
Junni tappoi vielä kerran, vuonna 1988. Silloin uhriksi jäi 54-vuotias alkoholisoitunut sekatyömies. Murhan Junni teki samoin kuin aiemminkin.
Kivinokan murhaaja ei jäänyt kiinni yhdestäkään teostaan. Syy oli luultavasti sama kuin ensimmäisen surman kohdalla: uhrien asema yhteiskunnassa johti siihen, ettei tapauksia tutkittu kunnolla.
Miika Viljakainen kertoo, että poliisi tutki palopaikat hutiloiden. Ihmishenkiä vaatineet tulipalot eivät olleet tavattomia, sillä mökkejä valaistiin ja lämmitettiin erilaisten palavien nesteiden avulla.
– Paloja sattui. Oletettiin, että kyse on kännisten örvellyksestä.
Rimpiläinen sanoo, etteivät palot kiinnostaneet myöskään mediaa. Tapaukset olivat toteavien pikku-uutisten aiheita.
Ismo Junni olikin suomalaiseksi sarjamurhaajaksi siitä poikkeuksellinen, että hän kiinni teoistaan vasta myöhemmin. Yleensä suomalainen poliisi ja oikeuslaitos selvittää henkirikokset, saati toistuvat sellaiset kovalla prosentilla.
Junni jäi kiinni ensimmäisestä surmastaan. Tammikuussa 1990 Ismo Junnin poika, tuolloin 24-vuotias, saapui Pasilaan, Helsingin rikospoliisin tiloihin:
Nuori mies halusi puhua äidistään tai oikeastaan vielä enemmän isästään. Vuosikymmen aikaisemmin, loppukesällä vuonna 1980 kuulusteltavan äiti oli kuollut epäselvissä olosuhteissa. Poika oli ollut tapahtumien aikaan neljäntoista. Nyt hän oli valmis kertomaan totuuden: hänen äitinsä oli tapettu. Tappajaksi poika nimesi oman isänsä, äitinsä aviomiehen.
Rimpiläinen ja Viljakainen arvioivat kirjassaan, ettei Junni olisi luultavasti jäänyt koskaan kiinni tekemistään murhista, jos poika ei olisi mennyt kertomaan poliisille äidin kuolemasta.
Kuulusteluissa Junni kertoi tarinansa ja perui sen sitten raastuvanoikeudessa. Junni tuomittiin helmikuussa 1992 elinkautiseen vankeuteen vaimonsa taposta ja neljän kuoliaaksi palaneen miehen murhasta.
Sarjamurhaajana Junni oli sillä tavalla tyypillinen, että hänen uhrikseen joutuneet olivat melko lailla avuttomassa tilassa: siis niin kovassa humalassa, ettei näistä ollut panemaan Junnille hanttiin.
Viljakainen selittää, että tutkimusnäytön perusteella sarjamurhaaja ei välttämättä valitse uhrejaan valtavan tarkasti, vaikka elokuvista ja dekkareista tällaisen kuvan voi saada.
Tismalleen oikeaa profiilia tärkeämpää on sopiva tilaisuus: Siis se, että surman voi tehdä jäämättä siitä kiinni ainakaan verekseltään ja se, että uhri on riittävän avuttomassa asemassa. Murhaaja ei halua kamppailla vaan tappaa.
Kuten mainittu, Junni onnistui poikkeuksellisesti välttämään kiinnijäämisen tekemistään murhista. Tyypillisen suomalaisen sarjamurhaajan ura on toisenlainen.
– Surma, kiinnijääminen, tuomion istuminen vankilassa, uusi surma, paluu vankilaan ja vapautumisen jälkeen taas henkirikos, tiivistää Rimpiläinen.
Hän ja Viljakainen pohtivat, että sarjamurhaajat ovat suomalaiselle oikeusjärjestelmälle eräänlainen sokea piste. Suomessa kun lähtökohtana on, että jokainen vapautuu vankilasta joskus, jopa elinkautisen saanut.
Entä jos tämä ihminen onkin sellainen, että hän hyvin suurella todennäköisyydellä surmaa uudelleen?
Vankilassa istuu esimerkiksi sarjamurhaaja Michael Penttilä, joka on saanut useita tuomioita toistuvista henkirikoksista. Penttilä on surmannut neljä ihmistä. Hänet arvioidaan erittäin vaaralliseksi rikoksenuusijaksi.
Toinen sarjamurhaaja, aiemmin nimellä Aino Nykopp tunnettu Ann Maria Gyllgren anoi juuri pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Helsingin hovioikeus päätti kuitenkin tiistaina, että hän pysyy vankilassa. Aino Nykopp on tuomittu viiden ihmisen surmaamisesta myrkyttämällä.
– Meistä kumpikaan ei varmasti ole sitä mieltä, että oikeusjärjestelmän pitäisi alkaa lyödä ihmisiä päähän nykyistä enemmän. Mutta vaarallinen henkilö pitäisi voida pitää poissa yhteiskunnasta, Viljakainen sanoo.
Nykopp on istunut elinkautistaan yli 16 vuotta, liki kaksi vuotta pidempään kuin elinkautista yleensä istutaan. Luultavasti myöhemmin testataan siis vielä uudelleen, laskeeko oikeus sarjamurhaajan pois vankilasta.
Ismo Junnin kohdalla tällaista harkintaa ei tarvittu. Junni kuoli ohitusleikkauksen yhteydessä 52-vuotiaana marraskuussa 1995. Elinkautisestaan hän ehti istua pari vuotta.
Kivinokassa pohjoistuuli yltyy viiltäväksi. Taivaalta alkaa tupruta lunta.
Päivitys: Otsikkoa muutettu 22.5.202
