Nälkäpäiviä, suljettuja ovia ja pennosten laskemista kassalla – Vaikeiden vuosien jälkeen iskelmätähti Olli Halonen nousi kolmikymppisenä vihdoin menestykseen

Muusikko Olli Halonen teki sitkeästi töitä, kunnes odotus palkittiin ja hän nousi Suomen suosituimpien artistien joukkoon. Matkan varrelle on mahtunut nälkäisiä päiviä, suljettuja ovia ja kassalla laskettuja pennosia.

Debyyttialbumisi ilmestyi syyskuussa. Olet kertonut, että sinulta kesti kymmenen vuotta päästä pinnalle, joten miltä se tuntui?

Onneksi välillä oli myös hetkellisiä onnistumisia, kuten Satin Circus -bändi, jonka kanssa saimme levyttää albumin vuonna 2014. Ihan koko kymmenen vuotta ei ollut epäonnistumisia, mutta on totta, että mukaan mahtui rankkoja vuosia.

En osaa sanoa, miksi jaksoin uskoa itseeni, varmaan olen luonteeltani periksi­antamaton. Takana on hieno vuosi ja albumin julkaisu tuntuikin tavallaan ­palkinnolta – paineettomalta, hyvältä. Nyt voi vain nautiskella.

Miksi jaksoit luovuttamatta?

Mietin sitä paljon, että en ole lahjakkain tyyppi vaan olen kova tekemään töitä, ehkä enemmän kuin moni muu. Ymmärsin, että se on ainoa tapani onnistua.

Oli selkeää, että en anna periksi ennen kuin onnistun.

Kerran oli tilanne, että olin saanut ­jälleen kerran levy-yhtiöltä hylsyn. Siinä vaiheessa oli epätoivon hetki ja aloin epäillä itseäni. Miksi jatkaisin, mikä muka muuttuisi?

Mutta ajatus luovuttamisesta oli niin lohduton ja elämällä ei olisi maalia, jota kohti olin menossa. Sen ajattelun päätteeksi voimaannuin ja päätin, että jos en koskaan anna periksi, en voi koskaan epäonnistua. Olen vasta matkalla.

Matkalla huipulle jouduit elättämään itsesi pätkätöillä ja olet elänyt ajoittain jopa köyhyysrajan alapuolella. Nyt olet ostanut talon ja olet menestyksen huipulla. Miten olet ehkäissyt, ettei kusi nouse päähän?

Pelastukseni oli ikä. Olin jo yli kolmekymppinen, kun esikoisbiisini Pohjola ilmestyi ja menestyi. Nuorempana en olisi pystynyt käsittelemään tätä kaikkea. Varmaan minusta olisi tullut kusipää.

Olisi äärimmäisen vaikeaa välttyä siltä, kun etsii vielä omaa paikkaansa maailmassa ja on yhtäkkiä ihailtu tyyppi.

On totta, että elämässäni kaikki on muuttunut. Vuosien aikana oli viikkoja, jolloin oli nälkä, mutta sitten kävin ostamassa riisiä lisää. Kun menin kauppaan ja näin jotain hyvää, piti laskea, voinko ottaa sen vai pystynkö enää ostamaan muita asioita, joita tulin hakemaan.

Edelleen kun menen kauppaan, tuntuu huumaavalta voida ostaa mitä vaan. Eikä kassalla tarvitse miettiä, meneekö kortti läpi, niin kuin aikaisemmin.

Oli oma valintani, että laitoin kaiken mahdollisen aikani musiikintekoon ja teen mahdollisimman vähän muita töitä.

Laskin tarkkaan, mikä on minimi, että saan vuokran, puhelimen ja ruuat maksettua. Vaikka elin köyhyys­rajan alapuolella, en ikinä ajatellut olevani köyhä. Äärimmäinen työnteko oman unelman eteen tuntui joskus jopa hyvältä.

Ehkä tilanne voisi olla toinen, jos olisin epäonnistunut. Silloin voisi tuntua siltä, että heitin elämäni ­hukkaan. Nyt kun kaikki menee hyvin, tuntuu, että olen ansainnut kaiken kovan työn kautta.

En elä leveästi, vaan ihan keskiluokkaista elämää. Parasta on, että ei tarvitse miettiä rahaa. Raha ei tuo onnea, mutta se tuo huolettomuutta. Ja siitä nautin.

Miten kestät musiikkiisi kohdistuvan kritiikin?

Onnistumisen jälkeen kun tuli huomiota ja julkisuutta, oli äärimmäisen tärkeää pitää huolta, ettei anna niiden asioiden vaikuttaa. Pitää pystyä eriyttämään oma itsensä artistista ja se vaatii hyvää itseluottamusta.

Esimerkiksi kriitikot eivät arvostele minua, vaan taidetta jota teen. Sitä ei saa ottaa henkilökohtaisesti. Kritiikin ei saa antaa mennä sydämeen.

Ilman hyvää itseluottamusta on paha joutua ­julkisuuteen. Silloin joutuu sellaiseen riepotukseen, että jos siihen ei ole valmis, se tuhoaa ihmisen. Pitää olla varovainen mistä haaveilee.­

Toinen iso hittisi Suomen kesä aiheutti sinulle burn outin, sillä halusit biisistä täydellisen. Mitä tapahtui?

Kävin aika tiukilla, sillä Pohjola oli lista­ykkösenä. Musatapahtumissa ihmiset kehuivat Pohjolaa ja taputtelivat selkään, mutta sanoivat samalla, että nyt on se näytön paikka. Että pystytkö siihen uudestaan? En tajunnut, että peli ei olisi heti kerrasta poikki, vaikka en olisikaan heti onnistunut perään.

Mutta silloin otin sen kirjaimellisesti – nyt on pakko onnistua tai tämä on tässä. Valvoin yöt ja pakotin itseni onnistumaan.

Jälkeenpäin mietin, että onneksi onnistuin, mutta ei kappaleita voi tehdä väkisin lopettamalla vaikka nukkuminen.

Annoin sille biisille jokaisen energiarippeeni, mutta en halua tehdä samanlaista prosessia uudestaan.

Nyt en koe enää paineita, vaan tekemiseen on tullut rentoutta. Musiikki on ­elämäntapani ja luotan siihen, että biisejä syntyy jatkossakin. Vuosikymmenien mittaista uraa ei voi pakottaa, vaan musiikki kasvaa mukanasi ja kehittyy rinnalla. Uskon, että se on ainoa tapa onnistua.

Kerro jokin salaisuutesi.

Kesän viimeisellä keikalla polvilumpioni lähti paikoiltaan ja jalka oli vääntynyt aivan väärään suuntaan. Menin tyhmään asentoon, mutta sain lumpion lyötyä takaisin kitarasoolon aikana. Keikka vedettiin loppuun.

Ehkä siinä näkyy miellyttämisenhaluni, sillä kun huomasin, että polvi osoittaa väärään suuntaan ensimmäinen ajatukseni oli ”ei helvetti, keikka pitää saada vedettyä loppuun”. Toinen ajatus oli ”tarvitsen tuolin”.