Image

Irti arjesta



Irti arjesta

Jos äidillä ei ole omaa aikaa ja tilaa, ei ole myöskään annettavaa, kirjoittaa Helmi Kekkonen.
Teksti Helmi Kekkonen
Kuvat Anja Reponen

Hän oli kaksi- ja puolivuotias, kun lähdin ensimmäisen kerran viikoksi pois kotoa, ainoana tarkoituksena tehdä töitä ja hengittää. Olla yksin.

Tuo viikko oli elämäni onnellisimpia. Loputtoman pitkiltä ja siksi täydellisen kevyiltä tuntuvien päivien aikana ymmärsin ensimmäistä kertaa, että voin olla sekä äiti että kirjailija, sekä äiti että minä. Että minun on pakko olla.

Sittemmin vastaavia matkoja on ollut muutama vuodessa. Ne ovat mahdollistaneet sen, että kirjani ovat valmistuneet ja että olen pysynyt järjissäni. Täydellinen yksinolo on minulle elinehto, oli ennen lasta ja sellaisena pysynyt hänen tultuaan. Se on ihan yksinkertaista: jos minulla ei välillä ole aikaa ja tilaa vain ja ainoastaan hengittää ja ajatella, tuntea ja kirjoittaa ajatuksiani ja tunteitani loppuun, olla puhumatta ja koskettamatta, minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa, ei edes lapselleni.

Järjen tasolla minulla ei ole ollut mitään vaikeuksia hyväksyä tätä, mutta tunteen taso, se onkin toinen juttu. Samaan aikaan kun olen julistanut sen puolesta, että ei ole olemassa yhtä oikeaa äitiyttä ja että jokaisella on oltava vapaus rakentaa oma vanhemmuutensa omalle perheelleen sopivaksi, olen käyttänyt vuosia sen miettimiseen, ovatko omat tunteeni ihan soveliaita äidille, vaikka juuri äitinä olen alusta alkaen halunnut kasvattaa tyttärestäni ihmisen, joka oppii arvostamaan ja kunnioittamaan erilaisuutta ja tasa-arvoa.

Olenkin vuorotellen syyllistänyt itseäni ja hyväksynyt itseni mutta mielentilastani riippumatta tunteeni ovat pysyneet samana. Ne ovat mitä ovat. Monimutkaisia, täysiä ja itsekkäitä. Hyvä äiti taas on luonnostaan hellä ja epäitsekäs, hyvä äitiys alati läsnäolevaa ja pyyteetöntä.

Paskapuhetta, mutta petollisen ja raivostuttavan helposti ostettavissa. Kuulen ja näen tämän koko ajan ja kaikkialla, olen keskellä muiden ihmisten äitiydelle(ni) määrittämiä rajoja, joihin yritän myös itseni mahduttaa vaikka minusta ei ikinä tule tuollaista, ei ihmisenä eikä äitinä.

Mieheni tietää tämän, näkee sen ja minut usein paremmin kuin minä itse, kysyy olisiko ehkä taas aika hetkeksi mennä. Lapseni tuntee sen, aistii kuinka alan vetäytyä ja tulee aina vain lähemmäksi. Hän on tottunut siihen, että minä useimmiten hoidan ja vien ja haen, mutta hän on myös tottunut puhumaan ja kuuntelemaan, ja hän tietää että tulen aina takaisin, aina.

Äitiyteni on vaatinut järjestelyjä, opettelua ja hyväksymistä, oletetusta irrottautumista ja kaikkien tunteiden ääneen sanomista, mutta tiedän että silti olen riittänyt, että lapsellani on turva ja hyvä. Olen varma, että tämä pätee koko äitiyden käsitteeseen. Se tulisi irrottaa rajoitteista, odotuksista ja ehdoista. Se mikä sopii toiselle saattaa tehdä toisen hulluksi. Yksi äiti kaipaa säännöllistä rytmiä, kolmas omaa tilaa ja viides ei halua imettää ollenkaan. Ja tämä on kaikki ok. Ihan oikeasti on.

Saattaa tuntua, että tämä on moneen kertaan käsitelty aihe mutta ei se ole. Yhä edelleen vain äidit joutuvat vastaamaan kysymyksiin poissaoloista, urasta ja hoitovapaista. Edelleen vastuu perheiden hyvinvoinnista, vauvojen hankkimisesta ja lasten kasvatuksesta lasketaan enimmäkseen äitien ylle.

Eräs äiti kirjoittaa blogiinsa että ”vittu mitä paskaa arki vastasyntyneen kanssa välillä on”, ja hetkessä iltapäivälehdet ja keskustelupalstat täyttyvät tämän yhden äitiyden kokemuksen arvottamisesta ja tuomitsemisesta, vaikka jokainen vastasyntyneen kanssa viikonkin elänyt tietää, että juuri sitä se toisinaan on. Miksi teit lapsia, kaikki eivät voi edes saada lapsia, helvetti miten itsekästä, huono äiti! Toinen kertoo lähteneensä seitsemänvuotiaan esikoisen kanssa viikon lomamatkalle, kun vuoden ikäinen kuopus on jäänyt kotiin isänsä (isänsä!) kanssa. Hylkääjä, pitäisi ottaa lapset pois, helvetti miten itsekästä, huono äiti! Kolmas ei vie lapsia päiväkotiin ja taaperoimettää kolmevuotiasta. Ihan sairasta, huono äiti!

Olisihan se helppoa jos olisi olemassa yksi malli, jota noudattamalla vauvoista kasvaisi onnellisia ja tasapainoisia aikuisia. Että olisi olemassa tämä ja tuo eikä mitään siinä välissä. Mutta kun tässä ei ole mitään mustavalkoista. Liikkuvat tekijät eivät koskaan katoa eikä ikinä voi satavarmasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Sitä kutsutaan elämäksi. Sen haluan lapselleni antaa.

Julkaistu: 3.4.2018