Parinkymmen vuoden musiikkiuran tehnyt Irina tunnetaan räväkkänä live-esiintyjänä ja lukuisten hittikappaleiden tulkitsijana. Elämäni biisi -ohjelmastakin tutun laulajan albumi Haluun olla yksin ilmestyi helmikuussa.

Soolourasi käynnistyi vuonna 2002 kappaleella ­Juulian totuudet. Mitkä ovat Irinan totuudet?

Hah hah. Ei mulla taida olla mitään totuuksia. Mutta ehkä näinä päivinä totuuteni on, että jos eteen tulee jokin epämiellyttävä juttu, mitä ei ole aivan välttämätöntä tehdä juuri nyt, niin älä suotta tee. Kannattaa panostaa asioihin, jotka tuottavat iloa ja riemua.

Käsittelet monissa kappaleissasi vapauden kaipuun ja eroamisen ­teemoja. Myös uuden levysi nimi on Haluun olla yksin. Mitä se sinusta ­kertoo?

Tuo on ihan totta. Mielestäni on ihanaa olla sitoutuneena yhteen ihmiseen, mutta itselleni myös oman tilan tarve on valtavan suuri. Työni on sellaista, että minun on pakko olla supersosiaalinen aika lailla koko ajan ja siksi vapaalla ollessani haluan monesti vetäytyä omiin ajatuksiini. Sellainen heijastuu väistämättä myös parisuhteeseen.

Olet kotoisin Kauhajoelta ja asunut ­Heinolassa parinkymmen vuoden ajan. Näkyykö pikkukaupunki identi­teetissäsi?

Ehdottomasti näkyy. Pienissä kaupungeissa minua viehättää ennen kaikkea elämän ­rytmin rauhallisuus. Ympärillä on luontoa, kaikki on kävelymatkan päässä ja harvoin on kiire minnekään. Minulle sellainen sopii, sillä tuppaan olemaan myöhässä lähes joka paikasta. En ole myöskään kovin pramea ihminen. Heinolassa voin kävellä kaupungilla missä vermeissä tahansa ja olla rauhassa oma arkinen itseni.

Uuden levysi kappaleella Kestän, en kestä väität kestäväsi kylmää ja nälkää. Kestätkö?

No, en oikeastaan. Heh heh. Tulen itse asiassa tosi kiukkuiseksi ­nälkäisenä. Enkä ole parhaimmillani myöskään kylmissäni. Nukun kesät talvet villasukat jalassa.

Kappaleella Pehmein kohta puolestaan laulat ”tosta kun painaa, itkemään sut saa”. Mistä sinut saa herkistymään?

Mistäs mua ei saisi? Olen sellainen yleinen itkupilli ja itken lähestulkoon mistä tahansa. Välillä melkein hävettää, kun kaikissa telkkariohjelmissakin se olen aina minä, jolta vedet valuvat silmistä.

Olet julkaissut kuudessatoista vuodessa kahdeksan studioalbumia. Miksi musiikin tekeminen on sinulle tärkeää?

Tuntuupa pitkältä ajalta! Musiikista on tullut minulle elämäntapa. Tai tavallaan musiikki on koko elämäni. Se on kaiken aikaa läsnä, niin työssä kuin arjessakin. Tykkään kuunnella musiikkia esimerkiksi laittaessani ruokaa tai käydessäni kävelylenkillä. Nyt, kun omaa ammattia ei ole koronan vuoksi päässyt harjoittamaan pitkään aikaan, on joutunut oikeasti pohtimaan, että mitäs helvettiä sitä tekisi, jos paluuta entiseen ei olekaan.

Olet koulutukseltasi lastentarhan­opettaja. Voisitko harkita niitä ­hommia?

No, miksipäs ei. Ainakin meillä on lastentarha tuossa sadan metrin päässä. Ei olisi työmatka ainakaan pitkä, jos sinne pääsisi töihin.

Miten suhde omaan musiikkipersoonaasi on muuttunut vuosien ­varrella?

Se on muuttunut ehdottomasti varmemmaksi. Vielä urani alkuaikoina koin hirvittävää alemmuuden tunnetta esimerkiksi Jonna Tervomaata ja Maija Vilkkumaata kohtaan. Vaikka levyni myivät ihan hyvin ja keikoilla kävi jengiä, pelkäsin silti, että otetaanko mua vakavasti. Tuntui hirveän tärkeältä olla uskottava artisti. Nyt tiedän paikkani, enkä mieti ­sellaista oikeastaan ollenkaan.

Et ole juonut alkoholia nuoruutesi ­jälkeen. Mitä tilaat baarissa?

Useimmiten vissyn tai teetä. Ja jos oikein hurjalle päälle satun, niin jonkin alkoholittoman drinkin tai inkiväärioluen.

Olet kahden lapsen äiti. Näkyykö ­vanhemmuus musiikissasi?

Ei se oikeastaan näy. Ensimmäisen lapsen saatuani tein albumin Miten valmiiksi tullaan (2009). Sen levyn teksteissä käsittelin epäsuorasti useampiakin äitiyteen liittyviä kysymyksiä. Sen jälkeen en niinkään.

Olet kertonut pelaavasi golfia. Mikä viheriön kiertämisessä viehättää?

Kauhajoelle tehtiin golfkentät 1980-luvun lopulla. Äitini ja enoni innostuivat tuolloin lajista ja kokeilin itsekin pelaamista. Hermoni eivät kuitenkaan kestäneet ­erityisen hyvin ja lopetin pelaamisen aika nopeasti.

Toissa kesänä poikani kiinnostui ­valtavasti golfaamisesta ja päätin itsekin palata takaisin kentille. Huomasin, että okei, nyt tämä laji sopii minunkin mentaliteetilleni. Eihän siinä mennyt kuin kolme­kymmentä vuotta.

Lisäksi tuntuu kivalta, että golfista on tullut koko perheen juttu, ja että lapsilleni ja heidän isovanhemmilleen on löytynyt yhteinen kieli.

Kerro jokin salaisuutesi?

Tykkään käyttää aamupuurossani ­raejuustoa.