Apu

Intiaanipäällikkö Lampela

Intiaanipäällikkö Lampela

Asianajaja Heikki Lampelalla on poikkeuksellisen vahva itsetunto. Jos kerrostalo on hänen tiellään, hän ottaa kulmasta kiinni ja työntää sen pois edestään. Suomessa olisi hänestä paljon kiinnostavaa tehtävää, kuten esimerkiksi oikeusministerin pesti.
Teksti Marja Aarnipuro
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Ajan vanhaan Munkkiniemeen ja käännyn hienostokaupunginosan hiljaiselle kadulle. Olen juuri lähettämässä tekstiviestiä asianajaja Heikki Lampelalle, kun hän ilmestyy sivuikkunan taakse. Lampela on etuajassa, kuten kuulemma aina. Tarkoitus on ajaa Nastolassa sijaitsevaan Pajulahden liikuntakeskukseen, ja Lampela kysyy, voimmeko käyttää hänen autoaan. Hyvä ajatus! Näin pystyn haastattelemaan häntä matkalla.

Voin jättää autoni huoletta kadun varteen, sillä Munkkiniemen tässä osassa ei tarvita pysäköintikiekkoja, mittarimaksuja tai asukaspysäköintitunnuksia. Raimo Ilaskivi on kuulemma pitänyt siitä huolen. Lampela kehuu kaupunginosaansa:

– Täällä on turvallista ja rauhallista, eikä alueella ole yhtään kaupungin vuokrataloa. Meillä on takapihalla iso puutarha, jossa voi grillata ja pelata jalkapalloa tai krokettia. Koulumatkalla lapset joutuvat ylittämään vain yhden asfalttitien.

Huomautan, että Munkkiniemessä asuminen on varsin kallista.

– Niin, joudunkin painamaan pitkää päivää, jotta saan asuntolainan maksettua.

Asianajaja on ylpeä autostaan, valkoisesta Volvon lippulaivasta, XC70-mallista, jonka hinta liikkuu 75 000 euron tienoilla. Maavara on korotettu, ja kaikki neljä rengasta vetävät. Farmarimallin takaosassa kulkevat vaivattomasti pojan ja kavereidenkin lätkävarustekassit.

– Tässä on 215 heppaa. Kas, kas, kaveri lähti kisaan.

Lampela kiihdyttää Lahden moottoritien liittymässä rinta rinnan nuoren Golf-kuskin kanssa, mutta antaa sitten pojan mennä menojaan. Volvossa on vakionopeudensäädin ja tutkat, joiden avulla auto pitää sopivaa etäisyyttä muihin tiellä liikkujiin ja jarruttaakin tarvittaessa.

– Volvo ei ärsytä ketään, ja erityisesti farmaria pidetään asiallisena autona. Perkeleen kallis tämä kyllä oli.

Heikki Lampela osoittautuu yhteisen päivämme aikana mieheksi, jolle kelpaa vain paras. Hän on valmis paiskimaan pitkää päivää saavuttaakseen haluamansa. Lampela on hankkinut perheelleen asunnon hienostokaupunginosasta, tasokkaan auton ja kesäparatiisin Espoon ulkosaaristosta.

OLEMME  MATKALLA Liikuntakeskus Pajulahteen kuntotestiin. Pyysin asianajaja Heikki Lampelaa Avun juoksuvieraaksi luettuani seurapiiripalstoilta, että hän aikoo osallistua Helsinki City Runin puolimaratonille. Lampelan aie ei kuitenkaan toteutunut, sillä suositulla asianajajalla oli työkiireitä, eikä hän ehtinyt treenata. Lenkkeily ei ole vieläkään päässyt kunnolla käyntiin.

– Tarkoitus on kuitenkin ryhtyä juoksemaan. Minulle on korostettu sen merkitystä.

Pyöräily on Lampelalle mieluisampaa. Asianajaja pyrkii kesäisin taittamaan työmatkoja polkupyörällä.

– Reitti Munkkiniemestä Ruoholahteen on fantastinen. Ajan rauhallisesti, nautiskelen ja haaveilen. Siitä tulee hyvä mieli, ja työasiat unohtuvat.

Lampela on 51-vuotias, raamikas ja hyväkuntoisen näköinen mies. Vain vatsan seudulla on aavistus ylimääräistä. Sen hän sanoo laittavansa tiukkaan kuntoon pian. Lampela kertoo harrastaneensa nuorempana budolajeja, kuten karatea ja jujutsua. Hän on myös nyrkkeillyt, surffannut ja käynyt punttisalilla. Nykyisin hän tekee olohuoneen lattialla kuntopiiriä, johon kuuluu punnerruksia sekä vatsa- ja selkäliikkeitä.

– Omasta mielestäni olen ketterä ja hallitsen vartaloni.

Ketteryys on viime aikoina ollut koetuksella, kun Lampela on leikkinyt 6- ja 12-vuotiaiden lastensa kanssa itse keksimäänsä leikkiä nimeltä Rapusakset. Siinä hän jahtaa lapsia sohvatyynyt käsissään, yrittää napata heidät ja puristaa tyynysaksien väliin kuin iso ja pelottava rapu.

– Lapset pystyvät tekemään käännöksiä tosi nopeasti. Jään jälkeen, koska minulla on niin paljon massaa.

Lampela suunnittelee tekevänsä töitä 70-vuotiaaksi, joten kunnossa on syytä pysyä. Hänestä on väärin lähimmäisiä kohtaan, jos ei pidä itsestään huolta. Hitaasta ja vetämättömästä isästä ei ole perheelle seuraa eikä iloa. Asialla on myös yhteiskunnallista merkitystä.

– Kumpi on pahempi synti: näpistää kaupasta tavaroita, vai se, että ei pidä itsestään huolta, vaan päästää itsensä tahallaan ylipainoiseksi, ei liiku ja lopulta sairastuu? Se tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi.

ASIANAJAJA ISTUU ratin takana rennoissa vaatteissa. Hänellä on yllään farkut ja lenkkarit sekä Marimekon sinivalkoinen tasaraitapaita. Niitä hän omistaa peräti seitsemän kappaletta, sillä paidasta tulee merellinen olo ja kesäfiilis.

Tilanteen vaatiessa Lampela esiintyy puku päällä, mutta hän saattaa myös mennä oikeuteen pikkutakissa, mustassa kauluspaidassa ja farkuissa.

– Kun istun pöytäni takana, näytän kuitenkin siistiltä. Kollegat katsovat joskus pitkään farkkujani.

Pitkään katsomisesta Lampela ei välitä, sillä hänellä on syntyjään "helvetin vahva itsetunto".

– Jos kerrostalo on minun tielläni, otan kulmasta kiinni ja työnnän sen pois.

– Koen olevani intiaanipäällikkö. Olen kotonani tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa. Minun ei tarvitse sortaa tai painaa ketään alas. Olen kaikkia kohtaan ystävällinen ja varon loukkaamasta ketään. Pyrin suhtautumaan kaikkiin ihmisiin ymmärtävästi ja anteeksiantavasti.

Työssään Heikki Lampela kohtaa ihmisiä, jotka ovat tehneet pahoja tekoja. Hänellä on omasta mielestään kasvatusvastuu.

– Kehotan asiakkaitani ottamaan vastuun teoistaan, tunnustamaan ja katumaan mieluummin kuin kiistämään. Ei ole hyvä, jos asianajaja antaa ymmärtää, että epärehellisyys maan perii. Emmehän me omia lapsiammekaan opeta sillä lailla.

Vastuunpakoilun kritiikitön tukeminen on musiikkia syrjäytyneen ihmisen korville. Jos asianajaja haluaa paljon rahaa ja asiakkaita, hän edesauttaa kyseenalaistamatta vastuunpakoilua ja kiistämistä.

– Se on tuhon tie. Jos ihminen on tehnyt jotain pahaa, hän ei saavuta henkistä tasapainoa ennen kuin tunnustaa ja katuu. Hän on jatkuvasti rauhattomassa tilassa ja keskittymiskyvytön.

Jos asiakas neuvoista huolimatta haluaa kiistää teon, myös asianajaja Lampela kiistää sen oikeudessa.

– Vastaan syytteeseen ja ajan jutun juuri niin kuin päämies haluaa.

Joskus asiakkaat kuuntelevat Lampelan ohjeita vastuun ottamisesta, ja aina välillä joku heistä tarttuu neuvoon ja kääntää kelkkansa.

– He huomaavat, että välitän. On tietysti sellaisiakin, jotka ovat niin syvällä vastuunpakoilussa, että kiistävät aina kaiken.

Kiistäminen ei ole kovin järkevää, jos on syyllistynyt tekoon. Kun kiistää, ei pääse lainkaan tuomaan esiin lieventäviä asianhaaroja, jotka tekoon ovat johtaneet.

– Tunnustamalla saattaisi tulla pienempi tuomio. Jos kiistää, tulee aina täyslaidallinen. Käräjäoikeuden tuomarit eivät ole hölmöjä. Heille eivät kaikki höpöhöpöjutut mene läpi.

ASIANAJAJANA  HEIKKI Lampela saattaa yhtenä päivänä lounastaa vuorineuvoksen kanssa ravintola Savoyssa ja juoda toisena päivänä kahvit rikollisjengin johtajan kanssa Teboilin baarissa.

– On mielenkiintoista sukeltaa erilaisten asiakkaiden kanssa erilaisiin maailmoihin.

Vaikka Lampelan asiakkaina on toisinaan Suomen kovimpia rikollisia, hän ei pelkää.

– Minulla on turvallinen olo, sillä hoidan jutut rehdisti ja ajan ne niin kuin asiakas haluaa. Olen rehellinen ja suorapuheinen, joten kellään ei ole nokan koputtamista tai kahta sanaa sen jälkeen, kun tuomio tulee. Minulla on yhdet puheet, ja sana pitää.

Heikki Lampela sanoo luottavansa käräjäoikeuden järkevyyteen ja siihen, että tuomiot ovat oikeita. Käräjätuomarit ovat Lampelan mukaan puolueettomia, viisaita ja elämää ymmärtäviä ihmisiä.

– Heihin eivät vaikuta ihmisen syntyperä, kulttuuri tai varallisuus. He ottavat teon tekona. En olisi jaksanut näitä hommia, ellei noita oikeamielisiä tuomareita olisi.

LÖYDÄMME PERILLE Pajulahtihalliin. Testauspäällikkö Ari Hännikäinen selostaa kuntotestin kulkua. Meidän on määrä ensin kävellä ja sitten juosta sähköjäniksen tahdissa neljästä kuuteen kilometriä kiihtyvällä vauhdilla.

Testin alussa ja jokaisen kilometrin jälkeen sairaanhoitaja Essi Pöyhönen ottaa sormenpäistämme verinäytteen, josta mitataan maitohappopitoisuus. Saamme myös sykemittarit.

Neljästä kuuteen kilometriä! Matka on paljon pidempi kuin luulimme. Heikki Lampela näyttää kauhistuneelta ja hieman kalpealtakin, sillä hän ei pidä piikeistä. Hän kääntää katseensa pois, kun sairaanhoitaja tekee sormenpäähän reiän. Sykemittarit käynnistetään ja lähdemme kävelemään ympäri rataa. Sähköjänis menee yllättävän lujaa, erityisesti kaarteissa. Lampela pysyy hyvin tahdissa pitkine askelineen, mutta minä joudun lyhyenläntänä ottamaan juoksuaskelia jo kävelykierroksella.

Kilometri taittuu kohtuullisen kevyesti, verikokeet otetaan, ja lähdemme hölkkäämään. Lampela puuskuttaa takanani. Yhtäkkiä tästä kivikasvoisesta ja jokaisen sanansa harkitsevasta miehestä kuoriutuu esiin humoristi.

– Tätä haastattelua en unohda koskaan! Minulle riittää neljä kilometriä, mutta sinä saat luvan juosta kaikki kuusi. Minä otan tuon golfauton, ajan rinnalla ja kannustan, että jaksaa, jaksaa!

Lampela myöntää, että juokseminen tuntuu kamalalta, häntä hengästyttää ja pohkeisiin pistää. Ei minullakaan helppoa ole: sohvan pohjalla laiskotellut illat kostautuvat juoksuradalla.

Neljäs kilometri alkaa. Lampela kiristää vauhtia. Hän haluaa hoitaa homman loppuun niin pian kuin mahdollista. Minä suunnittelen jatkavani vielä viidennen kilometrin, joten pysyttelen sähköjäniksen tahdissa. Sitten alkaa tympiä. Miksi jatkaisin yhtään pitempään kuin juoksukaverini? Huikkaan testipäällikölle, että lopetan sittenkin neljään kilometriin. Hän komentaa minut täyteen vauhtiin.

Lampela on ylittänyt maaliviivan paljon ennen minua. Hän makaa maassa selällään ja huohottaa. Heittäydyn hänen viereensä puuskuttamaan.

Muutaman päivän kuluttua Ari Hännikäinen lähettää meille testitulokset. Juoksukunnossa on molemmilla kehittämistä. Kummankin olisi syytä lisätä kestävyyttä kehittävän matalatehoisen liikunnan määrää:

"Liikutte molemmat, ja varsinkin Heikki, tällä hetkellä selvästi vähemmän kuin mitä on nykyinen terveysliikuntasuositus. Kunto on valitettavasti katoava luonnonvara. Liikunnan on oltava säännöllistä."

PALUUMATKALLA HELSINKIIN kysyn Heikki Lampelalta, miten hän päätyi varatuomariksi ja asianajaksi. Hän kertoo tehneensä lukion jälkeen monenlaisia töitä muun muassa rakennuksilla. 26-vuotiaana hän havahtui.

– Luin työpaikkailmoituksia ja huomasin, että mielenkiintoisiin töihin pääsivät vain ne, joilla on akateeminen loppututkinto. Päätin hankkia semmoisen.

Lampela valitsi lakimiehen tutkinnon, koska hän pitää ihmisistä ja asioiden hoitamisesta. Hän opetteli lähes ulkoa pääsykoemateriaalin, tuhat sivua lakitekstiä. Hän harjoitteli vanhoilla koekysymyksillä, suoriutui pääsykokeesta erinomaisesti ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, vaikka lukion päästötodistus oli keskitasoa. Lampela valmistui neljässä vuodessa oikeustieteen kandidaatiksi 20 prosentin parhaimmiston joukossa.

– Olen ahkera luonne, ja minussa on työmiehen vikaa.

Päätyminen akateemiselle uralle ei ollut itsestään selvää. Lapsuudenkoti ei ollut varakas. Lampelan ollessa viisivuotias hänen kiinteistövälittäjäisänsä kuoli.

Jotkut pitävät Heikki Lampelaa hänen tumman ulkomuotonsa vuoksi romanina, mutta hän on sitä syntyperältään vain osittain ja kulttuurijuuriltaan ei lainkaan. Suvusta löytyy kolmea eri syntyperää: valtaväestöä, juutalaista ja romania.

– Minussa on neljäsosa romaniverta, mutta minut on kasvatettu suomalaiseen kulttuuriin, jonka mukaisesti vanhempani Helsingissä Fredrikinkadulla elivät. Identiteettini on täysin suomalainen. Olen kuitenkin ylpeä juuristani, ja minulla on lämmin ja rakastava suhde romaneihin. Pidän heitä hyväsydämisinä ihmisinä.

Heikki Lampela on ehtinyt olla mukana politiikassakin kokoomuksen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 2005–2008. Jatkokaudelle hän ei pyrkinyt, sillä asianajajan työ vei niin paljon aikaa, että perheelle sitä ei olisi jäänyt enää juuri lainkaan, jos Lampela olisi jatkanut valtuustossa.

Kokoomuksen riveissä 17 vuotta vaikuttanut Lampela väläyttää mahdollisuutta asettua ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin 2015 tietyin edellytyksin.

– Pitää katsoa, olisiko minulla mahdollisuutta vähän vaativampiin tehtäviin.

Millaiset tehtävät voisivat sitten olla sellaisia?

– Esimerkiksi oikeusministerin tehtävät.

– Elämässä pitää olla tavoitteita ja unelmia, vaikka ne eivät toteutuisikaan. Muuten ei jaksa.

PERHE-ELÄMÄ  JA VAIMO auttavat Heikki Lampelaa jaksamaan.

– Töissä olen välillä pahuuden maailmassa. Kun tulen kotiin ja avaan oven, astun hyvyyden maailmaan.

Kodin ilmapiirin luo Lampelaa 12 vuotta nuorempi Tuija-vaimo, joka toimii lastentarhanopettajana. Pariskunta on ollut naimisissa 12 vuotta.

– Arvostan ja ihailen vaimoani suuresti ja rakastan häntä syvästi. Hänellä on hyvä sydän ja terveet arvot, partiolaistausta. Hän ei ole mikään uraohjus eikä pyrkyri, vaan hän on keskittynyt hoitamaan lapsia ja kotia. Hän on ystävällinen ja huomaavainen kaikkia kohtaan.

Lampela kehuu myös vaimonsa taiteellista silmää ja käden lahjakkuutta. Remonttityökalut pysyvät käsissä, ja vaimo osaa tehdä puusta mitä vain.

– Hän on tehnyt pitkästä puutavarasta tasot asuntoomme, höylännyt ja maalannut. Hän osaa myös laatoittaa ja tapiseerata.

Kuin vakuudeksi Lampelalle tulee tekstiviesti. Vaimo lähettää listan tavaroista, jotka Lampelan pitäisi ostaa rautakaupasta ennen kuin hän suuntaa perheen luo kesämökille Espoon ulkosaaristoon.

Perheen kesäparatiisissa Lampelan sielu lepää rankan työviikon jälkeen.

– Saareen on kolmen kilometrin moottorivenematka mantereelta. Sen aikana pääsen toiseen maailmaan. Saaressa on hyvät energiat. Mantereen kielteiset asiat, kuten aggressiivisuus ja kiire, eivät ulotu sinne. Minulle tulee tyyni ja rauhallinen mieli, kun istun rantakalliolla ja katson, miten mainingit tulevat rantaan. Niinä hetkinä ymmärtää, että omat tekemiset eivät ole niin tärkeitä. Tärkeintä on olla hyvä muille ihmisille sen pienen hetken, jonka me täällä maan päällä viivymme.

Lampela haaveilee jo saunasta ja kalliolle sytytetystä nuotiosta.

– Voimme ottaa vaimon kanssa illalla vähän drinkkiä ja katsoa, kun liekit tanssivat.

Teksti Marja Aarnipuro

Kuvat Petri Mulari

Juttu on ilmestynyt Avun numerossa 32/2013.

Julkaistu: 21.8.2013