Putkahdan juoksulenkillä ulos puiden muodostamasta holvikäytävästä ja näen maassa tepastelevan pikkulinnun, jolla on äkäisillä kasvoillaan punamustavalkoinen maski ja selässään Marimekon Siirtolapuutarhasta muistuttavia kuvioita. Näky on niin epätodellinen, että yritän, tietenkin, ottaa siitä kännykällä kuvan. Mutta kun astun lähemmäs, se lentää pois – mielenosoituksellisesti, kuten minä tulkitsen.

Lenkin jälkeen selviää, että olen nähnyt tiklin. Tajuan harvinaisen kirkkaasti, etten oikeastaan ole edes huomannut ympärilläni eläviä lintuja, siis sen jälkeen kun pikkupoikana yritin suvun metsästäjämiehiä matkien ampua niitä ilmakiväärillä.

Kun pandemia-aika sitten alkaa, kun töillä ja kaupunkielämän houkutuksilla tainnutetun elämäni reunamille ilmaantuu aiemman kuvittelukykyni ylittävää väljyyttä, huomaan ajattelevani usein Thomas Mannin Buddenbrookien pelokasta kaunosielua, meklari Goschia, joka on odottanut kuumeisesti vallankumouksen rajuilmaa, koska ei ole osannut kuvitella muuta tapaa saada muutosta rutiinien täyttämään elämäänsä.

Tikli-siemen alkaa itää. Onneksi en heti ymmärrä, että kaikki muutkin kaltaiseni löytävät koronan myötä luonnon – monet myös linnut. Jo syksyllä 2020 pohjoisessa kasvanut ja sittemmin urbanisoitunut Juhani Karila ironisoi Imagessa: Minua taitaa kiukuttaa retkeilypistoksen saaneissa kaupunkilaisissa se, että koen olleeni siellä ensin. Luonnossa.

Oma pistokseni saa lintukuvauksen hahmon. Yhtäkkiä on aivan normaalia viettää lauantai-ilta yksin ruovikossa tai suolammen rannalla naamioverkon alla. FOMO:a ei ole, koska kukaan muukaan ei ole missään.

Otan tavakseni majoittua pidemmillä retkilläni farmariautoni takakontissa. Kiihkeimpinä lintuaikoina saatan herätä neljältä, jotta ehdin pienelle kuvausretkelle ennen etätöiden alkamista. Etuoikeutettu mieleni alkaa uskoa, että 6 000 euroa käytetystä teleobjektiivista on hyvinkin käypäinen hinta.

Etätyö vapauttaa uskomattoman määrän energiaa ja aikaa muuhun käyttöön. Kehityn lintukuvaajana ihanan vauhdikkaasti, mikä ruokkii entisestään maanista himoani. Tunnen itseni usein niin onnelliseksi, että minua hävettää: onhan elämäni mullistunut goschilaisittain, globaalin katastrofin sivutuotteena.

Alan ymmärtää lintuja. Puhun niille, kiinnyn, ehkä rakastunkin. Tunteet saavat eläinsuhteeni mullistumaan, varsinkin kun opin Jennifer Ackermanin ja vastaavien kirjoista, miten uskomattomia kognitiivisia ja sosiaalisia kykyjä linnuilla on. Ja toisin kuin me ihmiset, ne esimerkiksi näkevät ultravioletin ja aistivat maan magneettikentän.

Keväällä 2022 seison metsässä ja tunnistan konsertista suunnilleen kymmenen eri lintulajia, joihin kaikkiin minulle on muodostunut henkilökohtainen suhde. Ajatus entisestä linnuttomasta elämästäni tuntuu suorastaan vastuuttomalta.

Samalla huoli luonnon tilasta muuttuu inhottavan lihalliseksi. Itsekkäästi alan pelätä sitäkin, ettei minulla ole kohta enää kuvattavaa; niin dramaattisesti monet lintupopulaatiot uhanalaistuvat, koska niistä ei ole meille ainakin riittävä suoraa hyötyä.

Jonathan Franzen kirjoittaa esseessään Miksi linnut ovat tärkeitä, että linnut elävät keskellämme, mutta radikaalisti toisin kuin me: vankasti nykyhetkessä. Ne eivät välitä menneisyydestä ja tulevaisuudesta sepittämistämme tarinoista ja uskomusjärjestelmistä, jotka riivaavat meitä ihmisiä ja saavat meidät tekemään – linnuillekin – ties mitä kamaluuksia.

Tuo ajatus pyörii mielessäni usein alkuvuodesta 2023, kun “normaaliksi” palannut elämä imee minut – tarinallisen laumaeläimen – taas sisuksiinsa. Arkivyöryn keskellä ajaudun yhä kauemmas linnuista, enkä tunnu jaksavan tehdä asialle mitään. Muistelen kaihoisasti, miten syvästi joskus onnistuin kokemaan sen, kun sadat tundra- ja metsähanhet pyörteilivät ympärilläni kirkkonummelaisella pellolla; kun haahkaparvet huuhtoutuivat etelästä Porkkalanniemen keväisille rannoille; kun altistuin ensimmäistä kertaa Hornøyan lintusaaren tuhansien etelänkiislojen, ruokkien ja lunnien pyörteelle.

Kirjoitan tätä alkusyksyisenä lauantaina lähiökodissani, jonka ikkunasta näen muuttoon valmistautuvan pajulinnun. Västäräkkikin pomppii vielä hetken aikaa pihalla ilonani, kunnes sekin lentää etelään, ikiaikaisen vaistonsa ohjaamana. Tämä syksy menee näin, ajattelen, ja hiljaa mielessäni, pelokkaasti kuin meklari Gosch, kiitän lintuja ja sitä pelottavaa rajuilmaa, joka ainakin hetkeksi lennätti minut niiden luo.

Jennifer Ackermanilta on suomennettu teokset “Viisaat linnut” (Atena 2018) ja “Lintujen ihmeellinen elämä” (Atena 2022), molempien suomentaja Heli Naski. Jonathan Franzenin lintuessee on ilmestynyt kokoelmassa “Maailman äärillä” (Siltala 2019, suom. Raimo Salminen).