Apu

Inkerinsuomalaisten kokemukset ovat jääneet varjoon: ”Hei hei mummo, älä itke äläkä ikävöi” – Jopa 70 000 suomalaisella inkerinsuomalaiset juuret

Inkerinsuomalaisten kokemukset ovat jääneet varjoon: ”Hei hei mummo, älä itke äläkä ikävöi” – Jopa 70 000 suomalaisella inkerinsuomalaiset juuret
Suomessa arviolta 50 000–70 000 ihmisellä on inkerinsuomalaiset juuret, mutta heidän taustastaan ei juuri puhuta – ei välttämättä edes oman perheen kesken. Syksyllä ilmestyvässä Lea ja Santeri Pakkasen kirjassa Se tapahtui meille (Gummerus) tytär ja isä kertovat yhden suvun tarinan.
Kuvat All Over Press

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto ilmoitti keväällä 1990, että inkeriläisiä kohdellaan Suomessa paluumuuttajina. Muuton edellytyksenä oli, että paluumuuttajan, toisen vanhemmista tai vähintään kahden isovanhemman täytyy olla kansallisuudeltaan suomalainen.

Sen jälkeen maahan on muuttanut entisen Neuvostoliiton alueilta 30 000–35 000 ihmistä. Heidän joukossaan oli 30 vuotta sitten myös Pakkasen perhe, joka saapui paluumuuttajana Petroskoista.

Santeri Pakkanen (s. 1950) on toimittaja, joka oli keskeisesti mukana, kun inkeriläisten oli jälleen mahdollista järjestäytyä ja aktivoitua 1980-luvulla. Niin ikään toimittajana työskentelevä tytär Lea oli Suomeen muuton aikana 7-vuotias.

Heiltä ilmestyy lokakuussa yhteinen teos Se tapahtui meille (Gummerus), jossa valotetaan inkerinsuomalaisten vaiheita oman suvun kautta.

– Tämä kirja on kytenyt kauan, mutta lopullinen sysäys oli vuoden 2017 matka isän synnyinkylään Venäjän Karjalaan. Siellä on yhä vanha sauna ja sen ovi, johon olin kirjoittanut pikkutyttönä ”Hei hei mummo, älä itke äläkä ikävöi”. En ollut käynyt Venäjällä 27 vuoteen, mutta kun näin kirjoituksen, tajusin että olin kiertänyt maailmaa osin paetakseni liian läheisiä ja kipeitä muistoja, Lea Pakkanen sanoo.

Isovanhemmat karkotettiin Siperiaan

Isä ja tytär tekivät useita matkoja Venäjälle: Siperian Norilskiin ja Jakutiaan, Inkerinmaalle ja Venäjän Karjalaan. He penkoivat arkistoja ja etsivät tietoja eri lähteistä. Löytyi tutkimuksia, kirjeenvaihtoa ja viranomaisasiakirjoja.

– Inkerinsuomalaisista on tehty akateemista tutkimusta ja suullista perimätietoakin liikkuu, mutta se on niukkaa. Monissa suvuissa ei ole haluttu tai osattu käsitellä asioita tarkemmin, Santeri Pakkanen sanoo.

Suurin osa aikalaisista on jo edesmenneitä, mutta Santerin 92-vuotias sokea täti Elsa oli yhä elossa ja muisti asioita hämmästyttävänkin tarkasti.

Kun Pakkaset seurasivat Siperiaan karkotetun äidinäiti Katrin jälkeä, Jäämeren rannalla Jakutiassa sijaitsevasta museosta löytyi karkotettujen sukulaisten tietoja ja läheiseltä ikiroudan hautausmaalta hautoja. Isänpuolen isoisä taas päätyi Norilskiin, jossa sijaitsi suljettu Gulag-vankileirikaupunki.

Stalinin vainoissa arvioidaan kuolleen, kadonneen tai karkotetun satojatuhansia inkerinsuomalaisia. Hengissä selvinneet palasivat usein Venäjän Karjalaan, kuten Santerin vanhemmatkin.

Lea Pakkanen on koulutukseltaan sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka on käsitellyt sotien ja konfliktien vaikutusta siviileihin. Hänen mukaansa etenkin nuoremmalla, usein Suomessa syntyneillä inkerinsuomalaisten sukupolvella on herännyt tarve tietää, mistä he tulevat ja mikä on se tarina, jota ei ole kerrottu.

– Kirjaa tehdessä sain paljon yhteydenottoja pari-kolmekymppisiltä inkerinsuomalaisilta, että ”tämä tapahtui meidänkin suvussa, haluaisin tietää lisää”. Toivomme, että kirja vastaa myös yleisemmän tason kysymyksiin vähemmistöjen asemasta. Kuka päättää, kenen elämä on arvokas ja kenen historia muistetaan?

Osaltaan kysymykseen vastaa kirjaan liittyvä Kansallismuseon näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Se on esillä kesäkuun alussa avautuvassa museossa 26. heinäkuuta asti.

Julkaistu: 18.5.2020
Kommentoi »