Inka Ikonen viettää tyttärensä kanssa tuhmuuspäiviä – Suojaa sillä lasta häpeältä

Viestintäyrittäjä Inka Ikonen, 35, muistaa hetken, kun paiskasi kiukkuisena tiskikoneen oven kiinni niin kovaa, että keittiössä ollut vauva säikähti. Tai kun hän yritti pukea tahtoikäistä lasta, ja silmissä pimeni. Inka heitti lapsen kengät eteisen nurkkaan ja tajusi olevansa paniikki- ja raivokohtauksen partaalla.

Viha, kiukku ja turhautuminen ovat äitiyden tulikuumassa ytimessä – ja kaikkein vaietuimpia tunteita. Inka kuitenkin haluaa puhua niistä avoimesti.

– Viha oli aiemmin sisälläni niin piiloon painettu tunne, että se purkautui vain päiväkausien mykkäkouluna sekä hallitsemattomina raivokohtauksina miestäni kohtaan. Pelkäsin samoja lapsen kanssa – ja tulivathan ne.

Hän tiedostaa, miten voimakkaasti hänen omat elämänkokemuksensa vaikuttavat äitiyteen.

– Onneksi minulla oli psykoterapeutti, ja hän neuvoi, että pura tilanteet heti lapsen kanssa, ettei hän joudu nielemään hätäänsä. Terapeutilleni saan purkaa puhdasta raivoa, ja kiukkua olen opetellut sanoittamaan lapselle ajoissa. Siinä tulee harjoiteltua rajojakin, Inka sanoo.

Inkan omat traumat lähtivät purkautumaan rankan synnytyskokemuksen jälkeen. Vastasyntyneen vanhemmille todetaan usein synnytysten jälkeen, että pääasia, kun vauva on terve, ja te selvisitte. Mutta viestintäalan yrittäjää ja kognitiivista lyhytterapeutti Inkaa hyvää tarkoittavat latteudet eivät neljä vuotta sitten lohduttaneet.

Hän oli pelännyt sairastamansa endometrioosin ja aiemmin kokemansa kohdunulkoisen raskauden vuoksi esikoisensa syntymää. Synnytys näyttäytyi hänen edessään mustana, syvänä kuiluna, jonka toiselle puolelle Inka ei uskonut selviävänsä.

Hänen pahimmat pelkonsa toteutuivat. Inka sai synnytyksen aikana äärimmäisen harvinaisen lapsivesiembolian ja oli hengenvaarassa sektion aikana leikkauspöydällä.

Tuore äiti sai rajusta kokemuksesta traumaperäisen stressihäiriön ja putosi synnytyksen jälkeen oman mielensä pimeään. Mikään ei enää ollutkaan hyvin, vaikka lapsi oli terve ja toivottu.

– Minusta terveydenhuollon ammattilaiset eivät kuuntele tarpeeksi synnyttäjän kokemusta. Minua hoitaneet lääkärit pitäytyivät vain lääketieteellisissä tosiasioissa eikä kukaan pysähtynyt kysymään, miltä minusta tuntuu, Inka kertoo.

Kaksi viikkoa lapsen syntymän jälkeen kotikäynnin tehnyt terveydenhoitaja oivalsi kuitenkin hankkia traumatisoituneelle äidille apua, ja Inka sai lähetteen psykiatrian poliklinikalle jatkohoitoa varten.

Alkoi pitkä matka pois pimeydestä, ja se päättyi esikoiskirjan Sinussa näen minut – Kun lapsen syntymä aloitti matkan sisimpääni (Kirjapaja) julkaisuun keväällä.

Traumatisoitumisessa on kysymys ennen kaikkea kesken jääneistä toiminnoista. Siitä, että ihminen ei ole voinut puolustautua haluamallaan tavalla. Synnytyksessä minulta riistettiin turvallisuus ja hallinnan tunne, Inka kirjoittaa kirjassaan.

Turvattomuuden tunteen lisäksi synnytystrauma pudotti tuoreen äidin menneisyyteen. Hän alkoi reagoida nykyhetkeen muistoista käsin – eivätkä ne olleet mukavia. Perhe- ja parisuhdeväkivaltaa, koulukiusaamista, kuolemaa.

Synnytys oli kuin sotkuisen lankakerän häntäpää, ja sen alku ulottui varhaislapsuuteen, Inka sanoo.

Elin ylisukupolvisen henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä ja opin, että väkivallan käyttö on hyväksyttyä. Turvattomuuden tunteesta oli tullut minulle tuttu olotila. Opin, että maailma on arvaamaton, paha ja pelottava, hän kuvailee kirjassaan.

Ja nyt turvattomuus vyöryi täysillä päälle, heilutti tuoreen äidin koko olemassaoloa hyökyaallon lailla.

Yksi lapsuudessa syntyneen turvattomuuden syistä oli, epävakaiden kotiolojen ja koulukiusaamisen lisäksi, Inkan isättömyys. Hän eli lapsuutensa äitinsä ja isäpuolensa kanssa, mutta oli tiennyt aina, että hänen biologinen isänsä oli jossain.

Nimen lisäksi tytär ei tiennyt isästään mitään – eikä tiedä vieläkään. Hän ei tunne isovanhempiaan, ei mahdollisia puolisisaruksiaan eikä tiedä isänpuoleisen suvun sairausperinnöstä.

– Ollessani teini-ikäinen äiti kertoi lähettäneensä isälleni kirjeen, mutta siihen ei koskaan vastattu. En tiedä, saiko hän sitä vai eikö halunnut vastata. Se vahvisti turvattomuuteni tunnetta ja pelkoa siitä, etten kelpaa, Inka sanoo.

Pelko isän lopullisesta hylkäyksestä estää Inkaa ottamasta häneen vieläkään yhteyttä.

Oman pikkutyttären suhde isäänsä herättää Inkassa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on ihana seurata sivusta lämmintä ihmissuhdetta, toisaalta hän tuntee kateutta, ettei saanut omalta isältään samaa.

– Olen onnellinen lapseni puolesta, että mieheni on niin ihana isä, mutta tunnen samalla kaipuuta. Alussa heidän yhteytensä herätti minussa myös tuttuja ulkopuolisuuden tunteita.

Toinen vaikea tunne on syyllisyys, jonka kaverina kulkee usein häpeä. Inka kokee syyllisyyttä, ettei ole tarpeeksi hyvä äiti – tuttua jokaiselle vanhemmalle. Hän kertoo jääneensä mantrana hokemaan psykoterapeutti Sanna Isosäviltä kuulemaansa vakuutusta ”Riittävän hyvä riittää”, vaikka iskulause ei heti aluksi tuoretta äitiä vakuuttanut.

– Tajuan nyt, että lapselle riittää hyvä hoiva ja tunneyhteys vanhempaan, ei tarvita sirkustemppuja. Yhteyteen saa tulla katkoksiakin, sillä se opettaa lasta käsittelemään niitä. Yhteyden voi aina palauttaa, Inka pohtii.

Se riittää, että vanhempi pysähtyy hetkeen, lopettaa suorittamisen ja oikeasti katsoo lasta.

Syyllisyyden jäljet Inkan elämässä juontavat poikkeuksellisen surulliseen tapahtumaan. Hänen ensimmäinen avomiehensä teki itsemurhan pariskunnan eron jälkeen, ja jäähyväiskirjeessään nuorukainen syytti teostaan kaksikymppistä ex-avovaimoaan.

Sellaista ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan.

– En käsitellyt silloin syyllisyyden tunteitani mitenkään, ja minuun jäi sen jälkiväreet. Pelkään usein, että nykyinen puolisoni hylkää minut tai hänelle sattuu jotain. Minuun jäi ylimitoitettu luulo siitä, että olen vastuussa toisen elämästä – mikä heijastuu myös lapseeni, Inka kertoo.

Häpeää Inka näkee jo myös neljävuotiaassa tyttäressään, eikä se ole perintö, jota hän lapselleen toivoisi.

– Tyttö on tosi empaattinen, ja huolehtii päiväkodissakin niistä, joilla on paha mieli. Hän haluaa noudattaa sääntöjä ja tehdä kaiken oikein, epäonnistumista seuraa häpeä. Sitä on vaikea katsoa vierestä. En haluaisi häneen juurtuvan minkäänlaista arvottomuuden tunnetta.

Häpeäherkkyyttä lieventääkseen Inka kannustaa tytärtään rikkomaan välillä sääntöjä ja tekemään toisin. Toisinaan äiti ja tytär viettävät tuhma kissa -päiviä, jolloin tehdään pieniä tuhmuuksia – ja tyttären kasvoille palaa vauva-ajoista tuttu ilkikurinen, rentoutunut virne.

Nykyään Inkalla on jo paljon keinoja käsitellä tunteita. Jopa aggressio on hänestä kiehtova tunne, ystävä oikeastaan. Se auttaa asettamaan rajoja ja menemään niitä asioita kohti, joita tarvitsee ja haluaa.

– Viha on ehdottomasti äitiyden vaikein tunne, siinä on mahdollisuus tehdä jotain oikeasti rikkovaa. Lapsi osaa kyllä painaa juuri oikeita nappuloita, mihin kukaan muu ei pysty, ja koen, että tämän asian kanssa on oltava tarkkana.

Inka on pelännyt, ettei hänen oma äitinsä osaisi nähdä lapsenlapsensa tunteita sekä tarpeita ja vastata niihin. Nyt Inka on alkanut luottaa äitiinsä, vaikka se vaati hetkellistä etäisyyden ottoa.

– Väkivalta ja omien tunteiden sekä tarpeiden ohittaminen ovat periytyneet aiemmilta sukupolvilta. Olen ollut katkera siitä, että tällainen perintö piti saada. Muutama vuosi sitten kuollutta äidinisää pystyin vasta suremaankin kunnolla, kun sain vihani ja katkeruuteni häntä kohtaan kohdattua.

Kaikki äitiyden tunteet eivät suinkaan ole vaikeita. Yksi hyödyllisimmistä on myötätunto, jota Inka on alkanut tuntea itseään ja muita kohtaan. Sen hän löysi terapian ja oman vaillinaisuutensa kohtaamisen avulla.

– Minun ei tarvitse olla kaikessa hyvä, muuten vanhemmuus menee vain suorittamiseksi. Kun oma tahtoikäiseni koettelee hermojani, ajattelen, että omilla vanhemmillani oli varmaan sama tilanne eivätkä he pystyneet olemaan minulle läsnä.

Inkan haaveissa on toinen raskaus, mutta lääkärit eivät ole vielä antaneet sille vihreää valoa. Eikä Inkakaan tiedä, pystyykö elämään riskin kanssa, että toisessa synnytyksessä tapahtuisi jälleen jotain, ja esikoinen jäisi pahimmassa tapauksessa äidittömäksi.

– Mutta kuulun kansainväliseen lapsivesiemboliayhteisöön eikä tilastollisesti ole tiettävästi yhtään tapausta, missä komplikaatio olisi uusiutunut.

Ja rakkaus, se kannattelee kaiken yli. Inkan mukaan hänen parisuhteensa jatkuminen 12 vuotta on puolison sitkeyden ansiota.

– Puolisoni reaktiot kaikkeen kipuuni, jonka olen näyttänyt, on ollut vastaanottavaista, avointa ja lämmintä. Hän pysyi kylmän rauhallisena, vaikka sain alussa raivokohtauksia, kun pelkäsin hänen hylkäävän. Onneksi jokin viisas puoli sai vallan, ja tajusin, että tämä suhde tekee minulle hyvää.