Indie Book Awards -kilpailun voittanut Mika Kivelä runoilee syrjäytyneiden rakkaudesta
Kulttuuri
Indie Book Awards -kilpailun voittanut Mika Kivelä runoilee syrjäytyneiden rakkaudesta
Mika Kivelä ei ole ihan tekstiensä näköinen mies. Kivelän runot ovat viinan ja rakkaan huulesta haljenneen veren tahmaamia kohtauksia syrjäytyneiden ihmisten arjesta, mutta runoilijan oma arki on toisenlainen. Kivelä asuu rivitalossa, käy päivätöissä tavaratalossa, ajaa Opel Astralla ja kirjoittaa selvinpäin.
Julkaistu 6.1.2016
Image

Silti hän kokee jatkavansa Arto Mellerin kaltaisten rappiorunoilijoiden ja toisaalta turkulaisten undergroundlyyrikoiden, kuten Markku Inton ja Jarkko Laineen, perintöä. Beat-runouden vaikutteet saavat kuulua teksteissä vahvana, Kivelä sanoo.

”Mielenkiinto aihepiiriini on lähtöisin jo lapsuudesta. Isäni oli poliisi, ja olen nähnyt kuvaamaani elämää ja saanut kuulla siitä poliisin työn kautta pienestä saakka. Siksi olen varmaan ruvennut katsomaan, mitä ne deekut hommaa, ja kelailemaan niiden elämää”, Kivelä kertoo.

”Vaikka runollinen maailmani on karu, tekstini ei ole täysin mustaa. Ironia on runoissani tärkeä tyylikeino. En halua vitsailla vakavilla aiheilla, mutta ujutan teksteihini myös huumoria.”

Kivelä voitti BoD:n ja Imagen yhteistyössä järjestämän Indie Book Awards -omakustannekilpailun runoteoksellaan Räkäkännirakkautta. Siinä hän halusi tutkia yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä heidän rakkaussuhteidensa kautta. Kivelä mietti, kuinka he kokevat rakkauden ja miten raadollista se voi olla.

”Jos arki on kovaa eikä kovin onnellista, ei parisuhdekaan yleensä päästä helpolla.”

Räkäkännirunojen rakkaus onkin kuuromykän naisystävän vaihtamista puolikkaaseen kossupulloon, mutta myös kaiken jakamista aina viimeiseen huikkaan.

Räkäkännirakkautta on Kivelän kymmenes runokirja. Hän on julkaissut niistä jokaisen omakustanteena – aluksi kustantamon hylättyä käsikirjoitukset, mutta jo ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan omasta tahdostaan. Kivelä sanoo pitävänsä mielellään langat omissa käsissään. Vapauden varjopuolena on uskottavuusongelma.

”Oman teoksen läpi saaminen kriitikoille ja lehtijuttuihin on vaikeampaa, kun kannessa ei lue ison kustantamon nimeä. Se on monille merkki laadusta, vaikka kustannetunkin runon puolella tasossa on hajontaa vaikka kuinka”, Kivelä sanoo. Toisaalta hänkin epäilee, että monella itse julkaisevalla kirjoittajalla sanomisen halu menee reippaasti teknisten taitojen edelle. Jälkikäteen Kivelä ajattelee, että olisi itsekin voinut kypsytellä muutaman kirjan pidempään ennen niiden julki tuomista.

”Kyllä se jonkunlaista kylähulluutta on, kun en ole tajunnut silti lopettaa.” ■

Kommentoi »