Ilves on ollut monessa asiassa jopa Suomen paras seura, mutta ei jääkiekossa – joko Tommi Niemelä johdattaisi luvattuun maahan?

Minun tulee oikein surku, kun ajattelen Tampereen Ilvestä. Ei, en kannata Ilvestä, en myöskään sorsi sitä, vaan ajattelen suomalaisen jääkiekkoilun etua sikäli, että olisi todella tärkeää, että Ilves olisi Tapparan veroinen jääkiekkoseura.

Ajatelkaa, jos noin olisi, silloin meillä olisi kaksi aivan huippuseuraa eurooppalaisella tasolla, ja mitä se taas merkitsisi –.

Se tarkoittaisi väistämättä sitä, että suomalainen jääkiekkoilu olisi piirun, kaksi vahvemmissa kantimissa.

Helsinki on jääkiekkokatsannossa koko lailla kuralla; Tampereella on yksi ja puoli huippuseuraa, pitäisi olla kaksi. Suurissa kaupungeissa Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Oulussa kussakin tulisi tehdä laadukasta jääkiekkoa junioreista aikuisiin. Sitä kautta massan laki alkaisi puhua paremmin.

Tampereen suhteen sopii olla kaikkein toiveikkain.

Vaan kun oikein Ilves-surkuani erittelen, on siinä empatian kautta myös aitoa surua. Olen seurannut tarkasti sieltä Ilveksen entisen päävalmentaja Karri Kiven ajoista lähtien tupsukorvien faneja ja heidän uskonsa ja uhonsa vahvistumista.

Fanien usko ja uho kohosi ja kohosi kausi kaudelta sesongista 2016-17 jonnekin sesongin 2022-23 lopuille asti. Aivan kuin fanit olisivat vielä kestäneet ja sietäneet sen – jonkinlaisena tapaturmana –, että päävalmentaja Jouko Myrrän potkujen jälkeen peräsimestä otteen ottanut Antti Pennanen ajoi Ilveksen keväällä 2023 karille Pelicansia vastaan.

Fanit antoivat anteeksi suurelle vapahtajalleen ”Pendo” Pennaselle Pelicans-kompastumisen, Pennaselle, jota he tyypilliseen tapaansa ensin jumaloivat, ja sittemmin, tietysti, manaavat alimpaan helvettiin, syystäkin.

Tosin tavalliset fanit eivät olleet edes huomanneet, että heidän rakastamansa ”Pendo” (sic!) oli aivan käsittämättömällä tavalla pitänyt Ilvestä jonkinlaisen pelitapalaboratoriona ja omien häikäilemättömien pyyteidensä koekaniinina peluuttamalla tupsukorville pystysuunnan jääkiekkoa.

Saattoi hyvinkin olla niin, että Pennanen tiesi jo Ilvekseen mennessään Ilveksen olevan hänelle vain välietappi, piipahdus ennen Leijonat-päävalmentajapestiään. Jos noin oli, ja muutenkin, siinä vedätettiin ja höynäytettiin Ilveksen toimitusjohtaja Risto Jaloa, urheilujohtaja Timo Koskelaa, seuran hallitusta – ja, totta kai, sitä fanipoloa, joka vasta keväällä 2024 tajusi järkytyksekseen, että kyse olikin väärän kuninkaan päivästä, ettei keisari-Pennasella ollutkaan vaatteita.

Tuosta kaikesta seurasi se, että nyt Ilveksen kannattajat ja fanit ovat paljolti lyttyyn lyötyä porukkaa. Porukka, jolla ei ole enää sitä uskoa ja tuntua, että isoveli Tappara voitaisiin saavuttaa. Nyt ajattelua ohjaa se, että Ilveksen 1985 alkanut kujanjuoksu vain jatkuu, jatkuu, ja jatkuu…

Tampereen keskinäisissä asetelma on nyt se, että Ilveksen kannattajille – ja ehkä pelaajillekin – joka ikinen matsi Tampere Cupista runkosarjan peleihin on elämän ja kuoleman ottelu. Tapparan puolella otetaan rennommin, voidaan hävitäkin, mitäs tuosta, ja sitten keväällä kirvesrinnat näyttävät taas närhen munat.

Ihmettelen pienesti, miten kahden viime sesongin sekoilun jälkeen Jalo on saanut jatkaa tehtävässään Ilveksen toimitusjohtajana. Ihmettelen suuresti, hämmästyksen lyömänä, miten kummassa Koskela saa jatkaa seuran urheilujohtajana.

Menee Koskelan piikkiin (ja ehkä Jalonkin) se, että Ilves on pelannut kaudesta 2016-2017 alkaen viittä, kuutta eri pelitapaa. Vain Karri Kivi valmensi yhtä ja samaa tiettyä, ensimmäistä varioitua modernia versioita Meidän pelistä, se oli Ilveksen näköistä lätkää se. Vauhdikasta ja juonikasta taitojääkiekkoa. Myrrä ja Pennanen valmensivat molemmat kahta eri pelikirjaa omalla vetovuorollaan.

Seitsemään vuoteen Ilves ei ole kyennyt luomaan tunnistettavaa seuraidentiteettiä, jonka tärkein pilari vakiintunut peli-identiteetti.

On Koskelan, Jalon ja hallituksen piikissä, että ensin Myrrän annettiin syödä Kivi, ja sitten Pennasen annettiin syödä Myrrä. Kyseessä on suurimpia 2000-luvun ammattivirheitä urheilujohtajalta ja toimitusjohtajalta suomalaisessa jääkiekkoilussa.

Mikä buumi Ilveksellä olisikaan päällä juuri nyt, jos seurassa olisi osattu kaikkein tärkein substanssi: jääkiekko. En väitä, etteikö buumia olisi yhäti tähteellä, mutta kaikki lähtee täysin turhalta itse aiheutetulta takamatkalta, omalla itsesahatulla jalalla toipuen ja kinkaten.

Saan helposti palautettua silmieni tutkaimiin ja korvieni kuultaviin, miten vuosi takaperin ja siitäkin taaksepäin Ilveksen nuorten ihmisten kansoittama fanikatsomo mylvi päätykatsomossaan ja kuuluttaja Sami Hintsanen liekitti lätkänousukkaan innollaan areenaa. Mahtaako tuo meininki olla enää elossa?

Tavallaan Ilveksessä on onnistuttu jo vuosien ajan todella hyvin kaikessa muussa kuin itse jääkiekossa. Fanit, some, myyntityö myyntijohtaja Timo Lehtisen johdolla ja ulkoinen brändi kaikkineen ovat olleet tip top, mutta se kaukalotoiminta, itse peli, on ailahdellut luvattoman paljon.

Siinä ehti parhaimmillaan olla jo huimaa revanssihenkeä, jossa käsi oli puristunut kahdessa, kolmessa sukupolvessa nyrkkiin taskussa; että nyt se otetaan kuninkuus Tapparalta takaisin, ja korkojen kera sittenkin.

Keltavihreä oli ottamassa kaupunkikuvan haltuunsa sinioranssilta. Oli kuin kaupungin suurimman miehen Väinö Linnan suuressa kirjassa Tuntemattomassa sotilaassa on: keltavihreä oli kuin se kiljuastian pihinä, joka vain voimistui voimistumistaan. ”Jo pihisee. Siellä sorretun voima jyllää”, sanoo Vanhala.

Vieläkö Ilves pihisee? Onko yhteisöllä voimaa unelmoida ja ponnistaa Tappara-ikeen alta? En tiedä.

Sen tiedän, että Pennasen ei kannata Tampereella näyttäytyä. Kuvainnollisesti sanoen siellä hänet haluttaisiin kierittää tervassa ja höyhenissä. Vaikka vika ei ole hänen! Jalon, Koskelan ja hallituksen vika oli, että palkkasivat Pennasen. Eikä Koskela saanut ammatillisesti mitenkään pideltyä ”gurun” mielitekoja milloin mihinkin suuntaan.

Minä kanalja vasiten tuossa edellä turhankin pitkään piinasin lukijaa Ilveksen lähimenneisyydellä, ja muistutin jopa menneestä mestaruudettomasta neljännesvuosisadasta. Vaan tuo alustus oli tehtävä saadakseni kuvatuksi asetelman, jonka syövereistä ja syvyyksistä Ilves nyt ponnistaa.

On kaltaiselleni kokeneellekin analyytikolle kova ja haastava paikka arvella, missä määrin ja millä aikataululla uuden päävalmentaja Tommi Niemelän Ilves lähtee toipumaan ja muuttamaan seuran kurssia paremmaksi.

Hulluhkoihin Myrrään ja Pennaseen verrattuna Niemelä on tolkun mies. Niemelässä on pelin valmentajana jotain samaa kuin Kivessä oli.

Jokin sana Niemelästä on paikallaan. Ihan selväksi en osaa sanoa, onko hän lintu vai kala valmentajapersoonaltaan. Olin pölkyllä päähän lyöty, kun Niemelä ennen viime sesonkia julisti, että hänenkin mielestään suomalaista lätkää tulee uudistaa SM-liigassa. Ei, ei.

SM-liigajoukkueen päävalmentajan on ajateltava vain omaa seuraansa, omaa joukkuettaan. Niemelän osalta voi sanoa, että hänen tehtävänsä on vuodessa, kahdessa, viimeistään kolmessa saada Ilves olemaan Tapparan edellä kevään viimeisen pelin jälkeen. Toki muidenkin kuin Tapparan, mutta silloin Tapparakin jää taakse, jos/kun Ilves voittaa mestaruuden.

Niemelä on hieman ei-pidetty kollega kollegojen keskuudessa. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Joka tapauksessa Niemelän kestohymy naamalla on ainakin osin puijausta.

Ehkä Niemelä on perillä modernista aivotutkimuksesta siltä osin, että aivothan tulkitsevat ihmisen asioiden olevan hyvin, vaikka ne eivät olisikaan, kunhan ihminen vain hymyilee koko naamallaan. Mantelitumake, aivosaari, dopamiini, serotoniini, kasvojen palauteteoria, ja niin edelleen.

Toki tulee muistaa, että Niemelä sai tai joutui valmentamaan seurassa, jonka omistaja on voittamisen tähden kaikkeen valmis oleva Pasi Nurminen. Ei entisestä maalivahdista Niemelästä ollut sanomaan entiselle maalivahdille Nurmiselle, että emme me jumalauta voi sitä Pelicansille "töitä" tehnyttä Iida Vainiota päästää istumaan katsomoon finaalisarjan otteluun Tapparan maalivahti Christian Heljangon tuntumalle ja vaivoiksi.

Pidän, että Niemelälle oli loistava koulu saada valmentaa ja vieläpä menestyksellä Pelicansissa, jota luonnehdin jatkuvan tulehtuneisuuden ja vähintäänkin pikkuisten tulipalojen organisaatioksi. Siihen verrattuna Ilves on nyt yhtä auvoa – miinus tuo luonnehtimani lähimenneisyyden ja neljännesvuosisadan paine vihdoin voittaa jotain, eikä vain jotain, vaan mestaruus.

En osaa arvioida, kestääkö Niemelä suurseura Ilveksen ympärille kasautuneita paineita. Antti Pennanen ei kestänyt, ei alkuunkaan. Pennaselle Ilves oli liian suuri ”Toronto Maple Leafs”. Olen taipuvainen ajattelemaan siten, että Niemelä hallitsee psyykensä paremmin kuin Pennanen.

Pystyn kuvaamaan tähän todella tarkasti sen haasteen, jonka Niemelän on joka tapauksessa kyettävä ratkaisemaan. Se on: Rikard Grönborgin Tapparan jatkuvasti vastustajan päälle vyöryvä prässi.

Kun teen tuollaisen yllättävän kärjistyksen tähän ad hoc, tulen osoittaneeksi Niemelälle paitsi haasteen myös reitin.

Niemeläkin tykkää nykyään höpötellä pennaslais-westerlundilaisin viekkain sanankääntein, että pitää valmentaa ihmistä ja ilmapiiriä. Totta hemmetissä pitää! Mutta sitä kautta ei voi saada ratkaisevaa kilpailuetua. Ihmisten valmentaminen on eri joukkueiden kesken nollasummapeliä. Se menee suurin piirtein tasan. Suomalaiset lätkäjätkät aiheuttavat myötähäpeää, kun he ovat keksineet 2020-luvulla – heureka! –, että pelaaja on ihminen.

Huomautan myös, että SM-liigassa ei ole nostettu kannua 2020-luvulla eikä edes keväällä 2019 ”ihmistä valmentamalla”. Kannut ovat nostettu valmentajien puolelta peliä valmentamalla ja karismalla.

Toki sen verran pitää ihmistäkin valmentaa, ettei käy kuten Ilvekselle kävi viime ja toissa kaudella. Että pelaajat olivat jäällä lopulta psyykkisesti aivan lukossa. Jopa gladiaattori Adam Clendening oli niin jännittynyt, ettei hän pysynyt enää pystyssä luistimillaan.

Arttu Pelli taantui viiden, kuuden vuoden taakse pelaajaurallaan. Ja Tommi Tikasta tuli rosvopäällikkö rosvolaumaan. Muutamia mainitakseni. Tuo kaikki sekä pelitavan että ilmapiirin takia.

Palaan siihen Grönborgin Tapparan Puistola-Juujärvi-h1-h2-h3-pakin pintsi -prässiin. Niemelän esikuntineen – Pasi Saarinen, Lauri Merikivi ja Joonas Tanska – on löydettävä siihen lääkkeet. Tältä osin lausun seuraavaa:

Niemelä ei ole minun nähden vielä ollut sillä Pekka Virran ja muutamien muiden pelin akuutin valmentamisen tasolla, jossa hän osaisi pelin tuoksinassa tähdennellä pelaajilleen ääneen, miten pitää pelata missäkin pelitilanteessa koko ajan vastustajan maksimaalisen vasteen puristuksissa.

”Tehkää pakit peliä vain siitä sentterin kautta, meidän sentterit ovat lähes koko ajan vapaana, kun Tappara prässää” -tyylinen puhe on Niemelän seuraava kehityskohde. Niemelä näyttäisi osaavan erätauoilla ja etenkin pelien välillä tehdä hyvät analyysit ja pitää hyvät puheet, mutta pelin aikana tapahtuva toiminta pelaajapenkin takana vaatii vielä parannusta.

Sivumennen sanoen tuolla Virran penkkivalmentamisen konstilla Tapparaa on edellisen kerran viety ja huolella sittenkin. Silloin sinioranssien päävalmentajana toimi Jussi Tapola ja apuvalmentajina Tuomas Tuokkola ja Pasi Puistola.

Mainitsin tuossa edellä Pasi Saarisen. Uskon, että hänessä on vielä valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia Ilveksen pakkien peluuttajana ja ohjeistajana. Pennasen assistenttina Saarinen oli suorastaan säikky. Kun Pennanen tiukassa paikassa vilkaisikin penkin takana Saarisen suuntaan, Saarinen aivan kuin käpertyi suojaukseensa, hyvä ettei laskenut alleen. Niemelän lempeämpi valmennustiimin johtamisote tehnee hyvää Saariselle.

Tässä ja aiemminkin eri yhteyksissä ankarasti löylyttämäni Ilveksen urheilujohtaja Timo Koskela ansaitsee kehujakin. Koskela on ollut aina hyvä kasaamaan kilpailukykyisen pelaajiston, hänen ongelmansa on ollut hieman sama kuin Jarmo Kekäläisen: valmentajat ja pelitapa.

Ilveksellä on kasassa kaudeksi 2024-2025 vähintäänkin mielenkiintoinen ja suhteellisen kilpailukykyinen pelaajakokoonpano.

Maalivahtikaksikosta Ilveksen menestys ei jää kiinni, tshekkiveskarit Jakub Malek ja Dominik Pavlát ovat nuoria miehiä paikallaan omalle tontilleen ja enemmänkin.

Uusista kenttäpelaajista on lähinnä hyvää sanottavaa.

SM-liigan pitimiksi pakit Daniel Gazda ja Toni Utunen ovat hyviä vahvistuksia. Molemmilla on edellytyksiä loistaa etenkin hyökkäyssuuntaan. Utunen nousi Pelicansissa jopa Liigan johtavien pakkien statukseen. Lisäksi hänen Tappara-taustansa yhyttää mukavasti asetelmaa. Gazda oli tehopakki kotimaassaan, hänellä on jo kokemusta Ilveksestä, joten miksipä hän ei yltäisi tehoille myös Suomessa.

Uusista hyökkääjistä Erik Borg on melko klassinen kahden suunnan sentteri. Hänen hankkimiseen suhtaudun lievin varauksin. Jossain määriin samaan laariin laitan Kärpissä hyvin keskinkertaisesti esiintyneen Kasper Björkqvistin.

Jens Lööke on looginen täsmähankinta, viime kauden Sportin 17 maalin ja 18 syöttöpisteen hyökkääjän tehtävä selkeä: Tehdä tulosta. Edellytyksiä siihen on olemassa. Sportissa kahden sesongin aikana kaikkiaan pelatut 79 ottelua ja niissä summatut 64 pistettä puhuvat puolestaan. Ja, mikä tärkeää, Lööke kuten muutkin ruotsalaiset omaksuivat ja istuivat hyvin Risto Dufvan perustyyppisen Meidän pelin pelikirjaan.

Kalle Väisäsessä on potentiaalia. TPS:ssä Väisänen teki alustavan läpimurtonsa Liigaan, mutta vain alustavan. Nyt olisi aika oppia pelaamaan hieman kokonaisvaltaisemmin, tasaisemmin ja samalla näyttävämmin. Itseään on turha pyydellä anteeksi kaukalossa. Raamit käyttöön! sanon.

Adam Najman kilvoittelee Ilveksen ykkössentterin paikasta. Hänen saaminen Ilvekseen kielii siitä, että Ilveksessä on imua, ja Ilveksellä on maksukykyä. Najmanilla on hyvä pelipää, hän on hyvinkin se sentteri, joka kykenee tekemään itsensä pelattavaksi kaukalon keskustaan.

Sentteri Joonas Nättisen niskaan sopii asettaa suuria odotuksia. Kokenut paljon nähnyt pelaaja on melkeinpä avainasemassa sen suhteen, pääseekö Ilves kauden mittaan Tapparan kyytiin. Nättinen ei ole yhtä säkenöivä pelaaja kuin keikarisentteri Oula Palve, mutta siinä missä Palve lopulta suli kevään kovan paikan tullen, tohtii Nättisen pitävän pintansa ensikevään pudotuspelien koittaessa.

Ilveksen maalivahtiosasto ei ole sen parempi kuin puolustajaosasto eikä puolustajaosasto ole sen parempi kuin hyökkääjäosasto. Tahdon tuolla hieman koukeroisesti sanoa, että Tommi Niemelällä on valmennettavanaan hyvä tasapainoinen pelaajamateriaali.

Ounastelen, että Ilves pelaa keväällä 2025 jonkin värisestä mitalista. Kaikkein enimmän vartijana on päävalmentaja Niemelä.

Näyttäisi, että Niemelä on turvaamassa viisaasti siihen, minkä hän osaa valmentaa. Ilves pelannee tiiviin viisikon lyhytsyöttöpeliä, jossa on kalorikkaasti sekä hyökätessä että puolustettaessa rytmejä.

Noin sen pitääkin olla. Muu olisi sulaa pennaslais-myrräläistä edesvastuutonta typeryyttä.

Aition jääkiekkokynät Petteri Sihvonen ja Samuel Savolainen arvioivat jokaisen Liiga-seuran lähtökohdat yksi kerrallaan ennen kauden alkua.