Image

Ilovaippa

Ilovaippa

Onni on syytä nostaa samalle viivalle valvottujen öiden kanssa, kirjoittaa Helmi Kekkonen.
Teksti Helmi Kekkonen
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Vauva tuli taloon, tahmeanruttuinen pieni ihminen, asettui joukkoomme hämmentävän helposti ja nopeasti. Minä, joka kerran en halunnut yhtään lasta, katselen kahta tytärtäni ja haen äitiydelleni uusia sanoja ja muotoja. Huomio ja rakkaus on nyt jaettava, on mietittävä miten suunnata se molemmille niin ettei kukaan jää ilman.

Me opettelemme vielä, usein on joku vastausta, ruokaa tai syliä vailla, lapsi tai aikuinen, mutta tällä toisella kerralla on silti paljon helpompaa, tämänkin suhteen. Maailma on asettunut uusiin uomiin, omalle paikalleen.

Niin minulle sanottiin mutten uskonut. En uskonut että jaksaisin, että minulla olisi tarpeeksi annettavaa kahdelle, niin kuin en aikoinaan uskonut että olisi yhdellekään. En uskonut, että elämä lasten kanssa voisi olla mielenkiintoista ja ihan helvetin hauskaa. Sen sijaan pelkäsin elämäni yksinkertaisesti loppuvan. Pelkäsin menettäväni itseni ja kaiken oman, unen ja järjen. En osannut tai uskaltanut ajatella että mitä jos voinkin saada molemmat. Ja niin siinä sitten kävi. Oman lapsen yllättävä tulo muutti minussa kaiken, eikä mitään. Se alkoi esikoisen ollessa ihan pieni, hengittävä ja imevä linnunpoikanen. Katselin häntä, uutta ja tuntematonta, ja tiesin että juuri hänet meidän oli tarkoitus saada.

Ensimmäistä kertaa elämässäni joku muu oli minua itseäni tärkeämpi, eikä tuo tunne ollut yhtään ahdistava tai pelottava vaan täydellisen huumaava, valtavaa merkitystä antava. Ja päivä ja vaippa kerrallaan se myös vahvisti haluani tehdä töitä ja kirjoittaa, tarvettani olla yksin ja toisinaan juhlia aamuun asti. Perheen yhteinen aika oli rakasta, oma aika ja tila entistä arvokkaampaa ja parempaa.

Ja nyt kun meistä on kasvanut perhe, kun meillä on omat ihanat tarinat ja arkiset tavat, minusta tuntuu että olen entistä vahvemmin juurtunut omaan elämääni ja maailmaan kiinni, äitinä ja ihmisenä.

Koska siitä tavallisesta arjesta kumpuava onni on loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin tavallista. Kaksi ihanaa lasta aamiaispöydässä on enemmänkin ihme. Niin paljon voisi mennä pieleen missä tahansa vaiheessa, ja usein meneekin, mutta jostain syystä me olemme ainakin tänä aamuna tässä ja turvassa, syömme puuroa ja nauramme, ja se on ihan mahtavaa, miten elossa me olemme. Ja siitä ihmeellisyydestä ja onnesta on tärkeä puhua, on tärkeä nostaa se samalla viivalle valvottujen öiden, vatsatautien, täitarkastusten, uhmaraivojen ja kuravaatteiden kanssa. Koska nykyään kaikesta vanhemmuuteen liittyvästä vaikeasta ja kipeästä puhutaan ja kirjoitetaan todella paljon, ja hyvä niin, kaikesta on tärkeä puhua, ja tietenkin välillä vituttaa ja väsyttää, mutta sen ei soisi jättävän rakkautta ja riemua alleen.

Tunteideni keskellä huomaan miettiväni, että mitä jos tämä kaikki katoaa, niin voi käydä, miksei meille yhtä hyvin kuin jollekin muulle, ja hakeudun kirjallisuuden pariin koska se on minun tapani käsitellä asioita. Hienojen ja surullisten kirjojen äärellä havahdun kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että se, mikä toistuu päivästä toiseen tasaisena, rakkaudentäyteisenä ja puuduttavana, on aivan käsittämättömän ihmeellistä, ja muistan paremmin kuinka etuoikeutettu olen.

Joan Didionin Iltojen sinessä. Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa. Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin.

Sinun nuori ruumiisi arkussa. Multaa, mustaa ja märkää. Niin perin outoa että sinua ei ole, koska tunnen sinut vieläkin. En ymmärrä koko ruumiillani että sinua ei ole.

He ovat, he ovat.

En halua ajatella, ettei heitä joskus ole mutta se tekee hyvää, osaan arvostaa jokaista päivää, linssikeiton sotkemaa naamaa, uneen vaipuvaa hengitystä ja tahmeita kädenjälkiä ikkunassa koko sydämelläni, ja palaudun takaisin siihen iloon, saan siitä kiinni, otan heidät syliin ja hukutan rakkauteen. Ja mietin sitäkin, kuinka helposti vanhemmuus tällä tavoin ajautuu ääripäästä toiseen, hyvä on maailman parasta ja huono maailman hirveintä, onni kirkasta ja suru mustaakin mustempaa, että ehkä se oleellisin onkin siinä välissä, ihan tavallisissa päivissä, esikoisen jäädessä iloisena päiväkotiin ja vauvan tuhistessa tyytyväisenä vaunuissa.

Teen pitkän kävelylenkin meren rantaan ja vedän syvään henkeä. Mihinkään ei ole kiire, kaikki on tässä ja nyt, kaikki on hyvin.

Julkaistu: 13.6.2018