Apu

Ilomantsissa elää tyytyväisiä vanhuksia: "Mitä muuta ihminen haluaa kuin asua kotonaan?"


Vanhustenhoidon karmeiden uutisten keskelle mahtuu myös toisenlaista, hyvää vanhuutta. Apu tapasi Ilomantsissa vanhuksia, jotka saavat elää yhä kotonaan. 90-vuotiasta Marjatta Vlasoffia käy säännöllisesti tapaamassa musiikinopettaja Liisa Matveinen, jonka Vlasoff tuntee varhaislapsuudesta saakka.
Kuvat Johanna Kokkola

Juttukeikan sävelet suunniteltiin kotitoimituksessa tarkkaan, mutta todellisuus perillä Ilomantsissa oli muuta kuin luultiin.

Olin sopinut viime viikolla 101-vuotiaan Veera Jeskasen haastattelun Ilomantsiin, koska olen tekemässä reportaasia 120 vuotta täyttävästä Martta-liikkeestä. Itärajan takana, Melaselän pikkumarttoihin ennen sotia liittynyt Veera oli kuitenkin ehtinyt siirtyä "tuonilmaisiin" viimeinen päivä tammikuuta, kuten minulle kertoi hänet hyvin tuntenut, ensi kesänä 90 vuotta täyttävä Marjatta Vlasoff.

– Mummo eli tasan 101 vuotta ja neljä kuukautta, eikä ehtinyt olla sairaalassa kuin seitsemän tuntia. Hyvin hän pääsi lähtemään, kertoo Veera Jeskasen miniä, 79-vuotias Maija-Liisa Jeskanen.

Veera Jeskasen naapuri Marjatta Vlasoff asuu itsekseen kauniissa kodissaan. Piirongin päällä aikaa mittaa pienen lasikupolin alla ajan tiuhaan pyörivä ratas.

Vlasoff, tyttö Helsingin Vallilasta, tuli Ilomantsiin Haukivaaran kansakoulun opettajaksi vuonna 1953. Hän teki kansankynttilänä tärkeän uran.

– Olin kolmekymmentäkuusi vuotta opettajana. Nyt olen ollut eläkkeellä jo kolmekymmentä vuotta. Pystyn onnekseni asumaan yhä kotona. Puolisoni Sakari, jonka kanssa olin naimisissa kuusikymmentä vuotta, kuoli pari vuotta sitten.

Vanhan rouvan poika Antti tuo hänelle säännöllisesti ruokaa, ja sitä riittää pakastettavaksi asti.

Siivoja käy Marjatta Vlasoffin luona, muuta ulkopuolista apua hän ei toistaiseksi tarvitse.

Hän ei ole poikkeus Ilomantsissa, jossa yhteisöllisyys ja naapuriapu ovat yhä voimissaan.

– Pidämme toisistamme täällä huolta. Varsinkin Marttojen keskinäinen yhteys on tiivis, sanoo musiikkiopistossa kanteleensoittoa ja laulua opettava kansanmuusikko Liisa Matveinen.

"Odotan pääsyä kotiin"

Ensi kesänä 95 vuotta täyttävä Niina Heiskanen on kotoisin Melaselästä kuten edesmennyt Veera Jeskanenkin.

Niina Heiskasen, varsinaisen sinnikkään "Karjalan katajan" tapaamme terveyskeskuksen vuodeosastolla, jossa hän on ollut hoidossa muutamia viikkoja. Paikka ei ole yhtään niin ahdistava kuin monet terveyskeskusten vuodeosastot ovat, ja hoito on kuulemma ollut hyvää.

Ensi kesänä 95 vuotta täyttävä Niina Heiskanen odottaa kotiin pääsyä sairaalasta. – Kotona on paras olla!

– Nyt odotan pääsyä kotiin. Mitä muuta ihminen haluaa kuin asua kotonaan, Niina Heiskanen sanoo.

Kotonaan asuu myös 101-vuotias Ilmari Koppinen, jonka tapasin pari viikkoa sitten Salossa. Hän sanoo pysyvänsä kunnossa harrastamalla liikuntaa joka päivä.

– Leskeksi jäätyäni olen elellyt yksikseni, mutta Turussa asuva poikani käy kerran viikossa luonani, hän kertoi.

Yhteistä Ilomantsissa ja Salossa tapaamilleni vanhuksille on kotona asumisen lisäksi lapset, jotka yhä huolehtivat vanhemmistaan. Niin Suomessa tehtiin aikoinaan, vuosikymmeninä, jolloin eri sukupolvet asuivat vielä yhdessä.

Mihin elämäntavastamme katosivat välittämisen ja huolehtimisen taidot? Kaupungistumiseen, kiireeseen, itsekkyyteen?

Julkaistu: 6.2.2019