Apu

Sotiemme historiaa esittelevä Ilomantsin sotatie tuo lähelle ihmisten tunteet ja evakkokokemukset

Sotiemme historiaa esittelevä Ilomantsin sotatie tuo lähelle ihmisten tunteet ja evakkokokemukset
Ilomantsiin on avattu viime sotiemme historiasta kertova 150 kilometrin pituinen Sotatie-rengasreitti. Ukrainan sota tekee reitistä entistäkin ajankohtaisemman. Sotahistoriaa tärkeämpiä ovat tarinat ja kipeät muistot ihmisten kohtaloista sodan jaloissa.
Julkaistu: 19.6.2022

Kun saavun Ilomantsiin, Ukrainan sotaa on kestänyt noin sata päivää. Väistämättä tulee mieleen Suomen talvisota.

Edessä on matka sodan tielle, muistoihin ja tapahtumiin, jotka jyräsivät yli tämän kolkan 80 vuotta sitten – jättäen peräänsä kipeitä muistoja ja kyyneliä.

Ilomantsin Sotatien kohteita.

Sotatien varrella on noin 30 kohdetta.

Kuvat, perustiedot ja virtuaaliset esittelyt kohteista löytyvät netistä, mutta vasta kohteiden näkeminen ja kokeminen paikan päällä tuo sodan, historian – ja etenkin ihmisten tunteet lähemmäksi kulkijaa.

Sotatien kiertäminen vie nopeimmillaankin päivän. Kohteisiin tutustuminen kannattaa jakaa useampaan päivään tai keskittyä vain tiettyihin kohteisiin.

Aloitamme matkan Sotatien Hattuvarassa sijaitsevalta Taistelijan talolta. Vuonna 1988 valmistunut museo­rakennus on hyvä lähtöpiste Ilomantsin sotiin ja ihmiskohtaloihin tutustumisessa. Talon toiminnasta vastaa nykyisin Lassi Puruskainen. Nuori isäntä uskoo vahvasti sotamatkailun kasvuun ja odottaa reitille ryhmiä ja yksittäisiä matkailijoitakin. Museon esineet, kuvat ja elokuvat siirtävät kulkijan nopeasti 1930–1940-luvun tunnelmiin.

Oppaiksi olen pyytänyt sodan ihmiskohtaloista Möhköstä Megriin -kirjan kirjoittaneen Aini Peltolan ja hänen miehensä, Ilomantsissa 30 vuotta rajavartijana toimineen Jouni Peltolan, kirjailija hänkin.

Kirjaa tehdessään Aini jututti 1990-luvulla kymmeniä Ilomantsista löytämiään evakoita. Tämä tapahtui viime hetkellä, sillä nyt he kaikki ovat kuolleet tai eivät kykene enää kertomaan sota-ajoista.

– Kun juttelin evakoiden kanssa, tunsin surun. Ihmisiä piti lähestyä varovasti, ja he kertoivat tarinansa vasta luottamuksen saavuttamisen jälkeen, Aini Peltola sanoo.

Ilomantsin sotatien historiaa tuntevat Jouni ja Aini Peltola istuvat Palovaaran muistomerkin luona. Tällä paikalla ei viime sodissa taisteltu, mutta näkymä on kohti taustalla olevaa itärajaa.

Ilomantsin kunnalta 165 000 hehtaaria Neuvostoliitolle

Kuljemme tänään Sotatien päästä päähän. Päätämme keskittyä merkittävimpiin ratkaisutaisteluihin sekä Ainin ja Jounin sukujen kokemuksiin.

Ilomantsin kunta menetti sodissa kolmanneksen eli 165 000 hehtaaria alueestaan Neuvostoliitolle. Jatkosodan jälkeen juuri uudelleen rakennetut talot, saunat ja navetat piti myös jättää polttamatta venäläisten haltuun.

Kaikki eivät sodan kauhuja ja synkkää lopputulosta kestäneet. Ilomantsissa kerrotaan miehestä, joka puikahti Moskovan rauhan jälkeen vanhoille asuinpaikoilleen rajan taa, meni vanhaan saunaansa ja hirttäytyi siellä.

Monet muutkin kävivät salaa rajan takana hakemassa piilottamiaan tavaroita tai katsomassa vanhaa kotiaan.

Peltolat sanovat, ettei Ilomantsissa erityisesti pelätä Venäjän uutta hyökkäystä, ehkä jopa vähemmän kuin muulla Suomessa. Silti Venäjän raakuus ihmetyttää.

– Tuntuu, ettei Venäjälle riitä mikään.

Matkalla talvisodan kohtalopaikoille kyselen, mikä veti pariskunnan sotamuistojen syövereihin. Vastaus löytyy omien perheiden sotakohtaloista sekä sodan vaiheiden ja kokemusten selvittämiseen keskittyneestä Ilomantsin Sotahistorian Työryhmästä.

Sotahistorian parinkymmennen hengen työryhmä teki valtavan työn kerätessään ja kirjoittaessaan sodista tuhansien sivujen arkiston ja kootessaan historiallisesti tärkeän valokuvakokoelman.

Koko Sotatie-sotamatkailureitti perustuu paljolti tähän pohjatyöhön, vaikka työtä on jatkettu Euroopan unionin rahoittamana projektina.

Taistelualueelta löytyy jatkuvasti lisää neuvostosotilaiden jäänteitä. Taivallammelta löydettiin muutama vuosi sitten 40 venäläissotilaan joukkohauta.

Sodan käynyt isä sanoi, että jäljelle jäi vain huumori – mutta suru näkyi

Peltoloilla on sotiin henkilökohtainenkin side. Ainin Väinö-isän koti sijaitsi nykyrajan takana.

– Isä oli sodassa yli viisi vuotta, menetti kotinsa kaksi kertaa ja kävi hautaamassa sisarustensa kanssa isänsä ja äitinsä. Myös hänen veljensä kuoli sodassa. Aikuisena hän laski leikkiä ja kertoi, ettei lopulta ollut jäljellä kuin huumori. Hän hymyili paljon, mutta katseen takaa saattoi aavistaa surun, Aini muistelee.

Sotatie vie pitkälle rengasmatkalle ympäri Ilomantsin rajaseutua.

Sotien jälkeen Väinö yritti vielä käydä katsomassa vanhaa kotiaan useaan kertaan, kun Suomessa hakattuja tukkeja uitettiin 40 kilometriä Neuvostoliiton puolella pitkin naapurimaahan koukkaavaa Koitajokea.

– Uittomiehenä ollut Väinö pääsi kotitilansa lähellä kuitenkin vain jokitörmän päälle. Hän törmäsi aina kiväärinpiippuun, ja hänet ohjattiin takaisin joelle. Nyt ymmärrän, miksi evakoiden ja heidän lapsiensa on ollut niin helppo muuttaa siirtolaisiksi Ruotsiin, Australiaan ja toisiin maihin. Kun ei ole juuria, on helppo lähteä.

Jounin isä Pentti Peltola ehti puolestaan jo kertaalleen ”kuolla” Kannaksen rajuissa taisteluissa kesäkuussa 1944.

Hänet oli viety kuolleiksi julistettujen joukkoon ruumiskuljetuksessa Lappeenrantaan. Sattumalta Lappeenrannan asemalle tuli sotilasjuna, josta Pentin setä Niilo Peltola nousi tarkistamaan, oliko ruumiiden joukossa tuttuja.

– Silloin hän näki Pentin silmien liikkuvan ja huusi lähtevästä junasta, että ruumiiden joukossa oli elävä mies. Näin mies pelastui ja sai kuulemma vasta 1970-luvulla tietää, että oli ollut välillä jo ruumis, Jouni kertoo.

Talvisodassa keskeisiä suomalaisten torjuntavoittopaikkoja olivat Oinassalmi ja Kallioniemi. Oinassalmella vihollisella oli aluksi hirvittävä kalusto- ja miesylivoima; lähes 18 000:ta hyökkääjää vastassa oli vain 400 miestä, myöhemmin muutama tuhat. Silti suomalaiset kestivät.

Pysähdymme Oinassalmen muistomerkillä. Sade pyyhkii maisemaa.

– Ilomantsin rintaman kestäminen oli sodan lopputulokselle elintärkeää, vaikka on jäänyt muiden torjuntavoittojen pimentoon. Jos Ilomantsi olisi pettänyt, Neuvostoliiton joukoilla olisi ollut avoin tie Joensuuhun ja itäisen radan katkaisemiseen, Peltolat muistuttavat.

Aini Peltola kertoo, miten raskasta evakoille oli talvi­sodan alussa sekin, miten huonosti sotaan oli Suomessa lopulta valmistauduttu.

– Aivan kuten nyt Ukrainassa, sodanjohto ei uskonut sodan alkavan. Neuvostoliittoa ei haluttu provosoida eikä lietsoa pelkoa siviilien keskuudessa. Myös teiden puutetta Neuvostoliiton puolella valtionrajaa pidettiin esteenä Ilomantsiin kohdistuvalle hyökkäykselle.

Näin toimittiin siitä huolimatta, että koko syksyn rajan takaa oli kuultu tierakennuksen ja muita armeijan toimien ääniä. Olipa joku kylmäpäinen ilomantsilainen jopa käynyt Neuvostoliiton puolella varmistumassa asiasta.

Aamuvarhaisella 30. marraskuuta 1939 kaikki muuttui. Neuvostoliiton joukot ylittivät rajan Megrin, Iljanvaaran ja Hullarin kylissä.

Evakuointia ei ehditty juuri tehdä, ja rajamiehet sekä siviilit kiersivät talosta taloon käskemässä kylien asukkaita evakkoon.

– Samalla tuli käsky ottaa mukaan ainoastaan, mitä kukin jaksoi kantaa. Koirat, kissat, siat, vasikat, lampaat ja kanat piti tappaa. Myös osa lehmistä koki saman kohtalon, osa kuoli evakkomatkalla kovassa pakkasessa. Hevoset oli otettu armeijalle jo aiemmin.

– Eläinten tappaminen oli monelle hyvin traumaattinen kokemus, Aini Peltola kertoo.

Hän sanoo, että monet haastatellut itkivät tapahtumaa vielä puoli vuosisataa myöhemmin.

(Kuvassa Makkolan museotila Hattuvaaran kylällä. Se oli sota-aikana muun muassa Lauri Törnin osaston majapaikka.)

Kaikki rakennukset, yhteensä noin 800, sytytettiin tuleen aina Möhköä myöten, ettei niistä olisi suojaa hyökkääjille. Itäinen taivas liekehti palavista kylistä.

Lisäksi poltettiin useita saloseudulla sijanneita taloja ja metsäkämppiä.

– Pikkulapsia ja vanhuksia kuoli kylmään ja uupumukseen evakkomatkalle, aivan kuten Ukrainassa nyt. Äidit kuivasivat lastensa kangasvaippoja käärimällä niitä kehonsa ympärille lämpimään, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Ilomantsin evakot siirrettiin Iisalmeen, josta he ”karkasivat” takaisin itärajalle viimeistään jatkosodan alussa. Iisalmessakin ilomantsilaisia evakkoja kuoli Neuvostoliiton pommituksissa ainakin kolme.

– Talvisodassa venäläiset etenivät vanhalta rajalta noin 50 kilometriä. Jatkosodassa he eivät päässeet niinkään pitkälle, Jouni Peltola tokaisee entistä sotatannerta katsellen.

Öykkösenvaaralla käytiin jatkosodan ratkaiseva torjuntataistelu

Jatkamme matkaamme ja ylitämme Koitajoen useita kertoja. Sodissa vesistöt ja joet olivat suomalaisille puolustajille elintärkeitä rintamalinjoja. Niinpä joen sillat räjäytettiin vihollisen pysäyttämiseksi moneen kertaan puolin ja toisin rintamaa.

Ilomantsin Sotatien kymmeniin kohteisiin kuuluu myös muita legendaarisia paikkoja kuten Möhkö, Korentovaara, Ilajanjoki, Kuolismaa, Hattuvaara ja Öykkösenvaara.

Öykkösenvaaralla käytiin jatkosodan viimeinen ja ratkaiseva torjuntataistelu Neuvostoliiton hyökkääjiä vastaan. Paikalle on nyt pystytetty komea taisteluiden esittelyrakennus ja taukosuoja. Pysähdymme sinne ja katsomme sotahistoriallisesti ennallistettua maisemaa taisteluhautoineen.

Öykkösenvaaran taisteluihin liittyy myös monien venäläisten kohtaloksi tullut Teppanan motti, jonka keskeltä eläkkeellä oleva liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Juhani Korpela ja hänen vaimonsa Heli Halste-Korpela ovat hankkineet vanhan talon kesämökikseen.

Oinassalmen muistomerkin vieressä on sodanaikainen korsu, johon voi tutustua sisäpuoleltakin.

Juhanin isä Severi Korpela haavoittui sodassa Möhkössä, joten paikalla on pariskuntaan myös tunneside. Peltolat pysähtyvät tervehtimään Korpeloita näiden ollessa juuri lähdössä mökiltään takaisin etelään.

Pysähdymme myös erämaan keskellä sijaitsevalla Utrion muistomerkillä, jolle Peltolat asettavat kukkia siellä taistelleiden suomalaisten kunniaksi.

Talvisodassa tuhoutui tai venäläisten tieltä poltettiin satoja rakennuksia. Niiden tilalle rakennettiin paikoin ruotsalaisia tyyppitaloja, kuten Hattuvaarassa.

Täällä Sotatiestä eroaa pohjoiseen Hattuvaaraan ja sieltä rajalle ulottuva pistotie, joka johtaa EU:n itäisimmälle pisteelle. Tämä Moskovan rauhan 1944 rajapiste oli sama jo Stolbovan rauhan aikaan vuonna 1617.

Aivan järven rantaan ulottuvalta muistomerkiltä voi tiirailla naapurin puolelle, joka näyttää varsin erämaiselta ja hiljaiselta. Uteliaita turisteja valuu kaukaiselle paikalle autoilla ja polkupyörilläkin.

Palovaaran muistomerkkialueelta löytyy muun muassa kaksi sotasaalishaupitsia.

Rajan takana oleva valtio hyökkäsi tänne vuonna 1939 ja sai aikaan hävitystä ja kipeät muistot.

Nyt uuden lipun alla marssiva maa jyrää ihmisten yli Ukrainassa. Mikä on lopulta muuttunut?

Sotatien loivat tavalliset ihmiset

  • Ilomantsin Sotahistorialliset kohteet ovat monien vapaaehtoisten ihmisten vuosien ponnistelujen ja tutkimusten tulos. Suurin kunnia kuuluu Ilomantsin Sotahistorialliselle Työryhmälle (nykyisin ry.), joka on noin 30 vuotta tehnyt Sotatien hyväksi työtä lähes ilman ulkopuolista rahoitusta.

  • Työryhmään kuuluvat Aini ja Jouni Peltolan lisäksi muuan muassa Kaarlo ja Tuire Nygren, heidän poikansa Otso ja paljon muita vapaaehtoisia.

  • Sotatie saatiin ajettua myös maakuntakaavaan.

  • Ilomantsin Matkailuyhdistys loi Sotatielle rahoitushankkeen, haki rahoituksen ja toteutti sillä hankkeen markkinointia ja opasteita.

  • Ilomantsin Sotahistoriallinen Työryhmä ry. jatkaa yhä työtään sotahistorian ja -muistojen tallentamiseksi. Ryhmän nuorimmat jäsenet etsivät aktiivisesti erilaisia sotaesineitä metallinpaljastimella rajan maastosta.

  • Lisää: sotatie.fi

Sotatien itäisessä pisteessä voi katsella Venäjän puolelle.

Kommentoi »