Ilkka Suomisen sydän pysähtyi, kun tytär oli hakemassa perunoita ruokapöytään – Riikka Suominen kirjoittaa, mitä vuosi kuolemasta opetti
Riikka Suominen asui isänsä kanssa tämän viimeiset vuodet. Nyt Ilkka Suomisen kuolemasta on kulunut vuosi. Sen aikana Riikka selvitti kuolinpesää ja kaipasi isän neuvoja ruohonleikkurin käynnistämisessä.
Keväinen maanantai-ilta on kaunis, aurinkoinen. Päätän viedä koiran leikkimään puistoon. Käyn vielä kaupassa, panen perunat kiehumaan ja nostan voin pöytään pehmenemään. Haen lepäämässä olleen isän huoneestaan vähän normaalia myöhemmäksi venyneelle illalliselle.
Kun noudan perunakattilaa keittiöstä pöytään, isän sydän pysähtyy.
Paikalle hälytetty ensihoitoryhmä touhuaa hetken tehokkaasti. Sitten kaikki kiire loppuu.
Myös äitini kuoli aikanaan kotona, samassa asunnossa.
Paikkaan laskeutuu erikoinen tunnelma, kun elämä päättyy. Tapahtuma on dramaattinen ja äärimmäinen, mutta sen jälkeen ympärillä kaikki näyttää samalta.
Pöydällä on pinossa päivän posti, jota vainajan piti alkaa lukemaan. On helppo kuvitella kuolleen ääni, ja se miten hän olisi kommentoinut kevätillan valoisuutta tai ruokapöydän vieressä kerjäävää koiraa. ”Pimi hau”, isä olisi sanonut ja väittänyt sen tarkoittavan viroksi mustaa koiraa.
Kuollut ei elä vielä muistoissa vaan aivan siinä käden ulottuvilla. Hän voisi olla vain käymässä toisessa huoneessa.
Isän elämänpiiri oli kutistunut.
Kun ensihoitoryhmä lähtee, en tunne vielä surua. En ole yllättynytkään. Ilkka oli käynyt kevään mittaan väsyneeksi. Elämänpiiri oli kutistunut. Korona oli jo aiemmin lopettanut illat Suomalaisella klubilla ja ystävien kanssa Elitessä.
Isä seurasi loppuun saakka uutisia ja luki kaikki kotiin tulevat lehdet, myös Naisasialiitto Unionin nuorten feministien tekemän Tulvan. Alkuvuodesta 2022 kuitenkin huomasin, ettei maailman kehitys enää kiinnostanut entiseen malliin.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan järkytti, totta kai. Mutta isä ei enää jaksanut alkaa vatvomaan asiaa, vaikka minä ja tuttavani jaksoimme viikkoja puida Putinin liikkeitä ja sitä, mihin itse pitäisi varautua.
Tapahtumat kodin ulkopuolella eivät tuntuneet koskettavan. Ulkomaailma oli kaukana. Aiemmin keväällä isää pyydettiin puhumaan toisen kokoomuspoliitikon Ilkka Kanervan muistotilaisuuteen.
– Jos yrittäisin tulla paikalle, pitäisi järjestää kahdet hautajaiset, isä vastasi.
Koska olin kokenut äidin menetyksen, tiesin etukäteen, mitä miettisin, kun vanhempi on lopullisesti poissa. Siksi yritin pitää isästä hyvää huolta.
Koukkasin kauppahallin kautta hakemaan aleksanterinleivoksia, jos hänen teki niitä mieli. En puhissut (ainakaan kohtuuttoman paljon), jos hän pyysi rasvaamaan jalkansa, vaikka olin jo myöhässä menoistani. Tiedostin, että teen nämä asiat nyt niin, ettei tarvitse hautajaisissa jossitella.
Vain pari päivää ennen isän kuolemaa söimme uusia perunoita. Isästä näki, että se ilahdutti.
Byrokraattisesta esteradasta pitää selvitä samaan aikaan kun suru imee voimia.
Kyyneleet tulevat, kun käyn sammuttamassa valot isän makuuhuoneesta.
Liedelle on jäänyt kukkakaali, joka elvytyksen tohinassa jäi kiehumaan liian pitkäksi aikaa. Kuolemaa seuraavana iltana syön ylikypsää kukkakaalia ja säälin itseäni.
Läheisen poismenoa seuraa puuhakkuuden hetki. Haluan jo kuoliniltana siivota pois isän lääkkeet. Seuraavana päivänä viikkaan hänen takkinsa naulakosta ja kannan pyjamat tekstiilikeräykseen.
Valitettavasti toimeliaisuutta ei riitä moneksi kuolemaa seuraavaksi viikoksi. Silloin sitä tarvitsisi. Vainajan asioiden hoitaminen on työlästä.
Vaikka meitä on kolme sisarusta jakamassa hommat, ja vaikka isä oli varautunut puolestamme muun muassa pistämällä tärkeät paperit mappiin, moni asia on silti oudon monimutkainen.
Vainajan laskujen maksua varten pitää skannailla laskuja pankkiin ja toimittaa liutaan paikkoja valtakirjat. Verotoimistossa pitää käydä paikan päällä. Luottokorttiyhtiön virheen vuoksi isältä peritään monta kertaa maksua ostoksesta, jonka hän olisi tehnyt oltuaan kuukausia kuolleena.
Joka vuosi Suomessa kuolee yli 60 000 ihmistä. Silti jokaisen perikunnan pitää keksiä pyörä uudelleen.
Kummallisin souvi on virkatodistusten haaliminen. Vielä äidin kohdalla ne tilattiin soittelemalla erikseen jokaiseen seurakuntaan, johon vainaja oli kuulunut. Nyt hallintoa on hiukan keskitetty, mutta vastaavasti todistusten toimitusaika on pidentynyt viikkoihin.
Tilanteet voivat käydä kafkamaisiksi: vakuutusyhtiö ei suostu perumaan vainajan matkavakuutusta, koska se on kytketty kotivakuutukseen, jota ei voi perua, koska kotia ei ole vielä myyty…
Byrokraattisesta esteradasta pitää selvitä samaan aikaan kun suru vie voimia.
En ymmärrä, miten perikunnat, joihin kuuluu monia ihmisiä, tai jotka riitelevät, selviävät paperitöistä ja perinnönjaosta. Ilmankos Suomessa on satojatuhansia jakamattomia kuolinpesiä.
En keksi, mitä apua tarvitsisin ensimmäisinä päivinä.
Koska isä teki työuransa julkisuudessa ja vietti eläkevuodet sosialiseeraamalla Facebookissa, kiirii tieto hänen poismenostaan nopeasti moniin korviin.
Saamme sisarusteni kanssa paljon suruvalitteluja, kukkia ja muistamisia. Se lämmittää enemmän kuin olisin uskonut.
Joskus aiemmin olen pitänyt somessa ilmaistua osanottoa parhaimmillaan laihana heittona ja pahimmillaan esityksenä, jolla osanottaja yrittää näyttää itse hyvältä. Mutta kun suru osuu omalle kohdalle, sometervehdykset tuntuvat yllättävän hyvältä.
Erityisen ihanaa on, kun ihmiset jakavat muistojaan kuolleesta. Vaikka pienen kohtaamisen vuosien takaa. Tai sen epätodellisen tunteen, että vielä kuolinpäivänähän isä oli kommentoinut ystävän koiran kuulumisia.
Mutta somen tempo on kiivas, ja suru on hidas. Surunvalittelut tulevat heti ja niiden mukana lukuisat sano vaan, jos tarvitset apua -tarjoukset. Ne ovat kauniita eleitä, mutta ajoitus on mahdoton.
Ainakaan minä en keksi, mitä apua tarvitsisin ensimmäisinä päivinä kuoleman jälkeen. Yritän vain saada syödyksi, etsin kukkavaaseja ja toivon ettemme unohtaisi kutsua ketään oleellista hautajaisvierasta. (Myöhemmin selviää, että unohdamme kyllä, mutta sen kanssa on elettävä.)
Nyt ei ole keneltä kysyä.
Hautajaisten jälkeen menen mökille. Paikka oli isälle rakas ja minulle myös.
Mökin lokikirjassa ovat isän tarkat muistiinpanot vedenkorkeudesta, lämpötilasta ja pihan linnuista. Vieraskirjasta löytyy myös äidin tekemä viimeinen merkintä seitsemän vuoden takaa. Kun kirjaa selaa taaksepäin, esiintyvät siellä myös isoäiti, isotäti ja sairauskohtaukseen yllättäen kuollut perhetuttu.
Tuntuu musertavalta, että he kaikki ovat hävinneet.
On silti ihanaa, että muistot ovat tallessa vieraskirjassa. Pelkään juuri unohdusta. Jos muistot rakkaista unohtuvat, sittenhän ei jää mitään.
Ystäväni on myös menettänyt molemmat vanhempansa. Hän suree sitä, ettei kukaan muu enää tiedä millainen hänen lapsuutensa oli. Ja on niin monta asiaa, joita ei voi jakaa, kun kukaan muu ei enää tunne perheen vitsejä.
Ennen mökillä on ollut ihanaa, nyt musertavan surullista. Olen suunnitellut raivaavani isän tavaroita, mutta siitä ei tule mitään.
Haahuilen surkeana huoneesta toiseen. Suru väsyttää. Palelen tavallista enemmän. Kuolemaa seuraavan syksyn ja talven kuljen isän XXL-koon villapaidassa.
Vielä ei olla siellä, vaan alkukesässä. Ruoho kasvaa nopeasti, ja ruohonleikkuri pitäisi saada käyntiin. Nyin narusta uudelleen ja uudelleen, mutta moottori ei inahdakaan. Kone on ollut mökillä ainakin kymmenen vuotta ja olen ajanutkin sillä monta kertaa, mutta ei minulla ole hajua, mistä pitäisi vääntää, jotta se talven jälkeen käynnistyisi. Onko koneessa bensaakaan?
Isä oli aina neuvomassa. Nyt ei ole keneltä kysyä. Isä on kuollut ja seuraavaksi ruoho mökin pihalla alkaa rehottaa. Kohta se peittää meidät alleen ja kaikki on pilalla.
En voi jäädä vielä orvoksi, eihän minusta ole aikuista selviämään edes yhdestä nurmikosta.
Yhtäkkiä tuntuu luontevalta pohtia, haluanko hautakiven itselleni.
Vanhempien kuoleman jälkeen jonossa ole enää edellä ketään, joka tekisi tai jolta kysyä. Kun on jonon ensimmäinen, pitää tehdä nekin hommat, jotka eivät huvita. On pakko alkaa aikuiseksi.
Niinpä minun pitää olla kartalla mökin tienhoitosopimuksista ja uskaltaa tappaa pihalla kituva lintu lapiolla. Olen virallisesti vastuuhenkilö, perälauta.
Se on raskasta, mutta laivaa ohjaan nyt minä. En aina ole kovin taitava, mutta eipä ole kukaan pitämässä lukua räpiköinnistä.
Synkkänä hetkenä tajuan olevani ensimmäisenä toisessakin jonossa. Seuraavan kerran, kun sukuhaudan kiveen kaiverretaan nimi, en välttämättä ole itse asiasta sopimassa.
Yhtäkkiä tuntuu luontevalta pohtia, haluanko hautakiven itselleni. Äiti ja isä eivät kumpikaan halunneet. Molempien tuhkat on ripoteltu mereen mökkilahteen.
Jos minut ripotellaan mereen, jälkeenjääneiden ei tarvitse hoitaa kanervia haudalleni.
Toivon, että minua muistettaisiin elämässä, ei äitienpäivänä hautausmaalla. Perheessämme ei ole käyty sukulaisten haudoilla. Elävät keskittyvät eläviin, oppi isä omalta isältään.
Toisaalta, kun ystävä kertoo varanneensa perheelleen hautapaikat luonnonkauniilta hautausmaalta, tulen kateelliseksi. Haluaisinko sittenkin leposijan isojen puitten alta? Kiven, jossa kasvaa sadan vuoden päästä sammalta?
En olisi kymmenen vuotta sitten pystynyt kuvittelemaan puhuvani lounaalla hautakivistä. Mutta kuolema on osa arkista elämää, sen vanhempien kuolema on opettanut.
Isän kuolema on helppo hyväksyä, vaikka olen ollut vuoden mittaan monesti surullinen. Isä eli kokonaisen elämän. Keho ei ollut enää nuoruuden kunnossa, ja hänen oli ikävä äitiäni.
Siinä että hänen päivänsä tulivat täyteen, ei ollut mitään kohtuutonta. Olen iloinen, että olin paikalla, kun näin kävi.
Olen lakannut suhtautumasta kuolemaan pelokkaasti ja korkealentoisesti. En pelkää niinkään elämäni loppumista, vaan sitä, että oma kuolemani olisi kivulias tai yksinäinen.
Uskallan nykyään lähestyä läheisensä menettänyttä. En kuvittele, että voin sanoa jotain mikä vie surun pois, mutta jotain voin sanoa.
Empatian osoittaminen ja voinnin kysyminen ei voi mennä kovin vikaan. Ei myöskään kukkien lähettäminen. Minulle lapsuuden ystävät lähettivät suruvalittelun yhteydessä lahjakortin ruokalähettipalveluun. Se oli ajattelevaista.
Enää en ujostele ilmaista suruvalittelua pitkänkään ajan kuluttua, kuten jos vuoden kuoleman jälkeen törmään omaiseen. Aiemmin en uskaltanut ottaa kuolleita puheeksi. Pelkäsin, että nostan pintaan kipeitä tunteita.
Nyt tiedän, että kaipaus on siellä, eikä se minun puheistani muutu. Voi lämmittää, kun näyttää, että minäkin muistan läheisesi, vaikka poismenosta on jo tovi.
En kehota surevaa pyytämään apua, jos sellaista tarvitsee. Avunpyytäminen on useimmille vaikeaa. Ja mistä sureva voi tietää, minkä kokoista palvelusta sopii pyytää? Sen sijaan ehdotan lounasaikaa ja -paikkaa, koska syödä pitää, vaikka miten itkettäisi.
Vieläkin tulee mieleen, että iltapäivälehdet pitää viedä isälle.
Perinteinen neuvo on olla läsnä surevan elämässä ja antaa tälle aikaa. Dokumentaristi Mina Laamo on sanonut lehtihaastattelussa osuvasti, että surun rytmi on hidas.
Niin se on. Muu maailma kulkee eteenpäin, mutta itse jumittaa menetyksessä. Siinä vaiheessa, kun olo alkaa helpottaa, ei kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin kysellyt jaksamisesta.
Vanhemman menetys on käsittämätöntä, äärimmäistä ja suurta. Samaan aikaan se tulee todeksi hirveän pienissä asioissa.
Isän kuolemasta on toukokuun lopussa kulunut vuosi. Vieläkin kassalla tulee mieleen, että iltapäivälehdet pitää muistaa viedä isälle. Joka kauppareissulla.
